Retki maan poikki.
Vielä samana iltana lähti Rolf paluumatkalle, vieden mukanaan
vereksimmät tiedot ja komentajan raportit.
Hän oppi vähitellen tuntemaan maan tarkoin, ja aito metsänkävijänä hän
muisti paikat niin tarkkaan, että saattoi palata aivan samaa tietä kuin
oli tullutkin. Se ei ehkä ollut paras suunta, mutta siitä oli se etu,
että hän saattoi käyttää kaikkia menomatkallaan rakentamiaan lauttoja;
siten häneltä säästyi paljon kallista aikaa.
Menomatkalla hän oli nähnyt monta valkohäntähirveä ja yhden karhun ja
joka yö kuullut sutten ulvovan; mutta aina etäältä. Toisena yönä, aivan
salon sydämessä, sudet olivat hyvin lähellä ja pitivät rumaa ääntä. Rolf
oli pimeässä asettunut yötelalle. Hän teki pienen tulen semmoisista
risuista, mitä kopeloiden käteen sattui, ja tulen valossa hän sitten
parinkymmenen askeleen päässä huomasi kaatuneen kuusen. Hän otti
kirveensä ja meni sen luo, ja samalla nousi, viiden askeleen päässä
tästä puusta, maasta susi etujaloin kaatuneelle puulle ja katsoi häneen
uteliaana. Kauempaa kuului susien ulvontaa ja pian tämäkin kohotti
kuonoaan ja päästi pitkän sujuvan ulvahduksen.
Rolf oli jättänyt pistoolinsa tulen luo; kirveellä hän taas ei
uskaltanut heittää petoa, hän kun siten olisi jäänyt aseetta. Hän
kumartui maahan, otti kalikan ja nakkasi sen päin sutta. Eläin väisti
sen lyyhistymällä, peräytyi sitten puun luota jonkun askeleen ja katseli
häntä, osottamatta ilmeistä pelkoa enempää kuin vihamielisyyttäkään.
Toiset sudet ulvoivat; Rolfia pelotti. Hän peräytyi varovasti tulen luo,
otti pistoolinsa ja lähti jälleen kaatuneen kuusen luo, mutta susia ei
hän enää nähnyt, vaikka hän kuulikin niiden ulvovan kaiken yötä; hän
ylläpiti kahta suurta valkeata suojakseen.
[Kuva: Kuului susien ulvontaa; Rolfia alkoi pelottaa.]
Aamusella hän tavalliseen aikaan lähti matkaan, ja puolen tuntia
kuljettuaan hän huomasi suden ja myöhemmin kaksi, jotka juoksivat hänen
jälkiään, pysytellen muutaman sadan askeleen päässä. Ne eivät koettaneet
häntä saavuttaa, vaan päin vastoin pysähtyivät aina kun hänkin
seisahtui; ja taas jos hän kulki nopeammin, niin kiirehtivät nekin,
koiransukuista luontoaan noudattaen. Rolf kaipasi nyt pitkää pyssyään;
sudet eivät tulleet niin lähelle, että niihin olisi pistoolilla
ulottunut. Ne menettelivät sillä tavalla, ikäänkuin olisivat tarkalleen
tienneet, kuinka lähelle saattoivat tulla pelkäämättä pistoolia.
Tiedustelija koetti houkutella ne väijytykseen: kuljettuaan erään harjun
poikki hän hiipi vähän matkaa taapäin ja piiloutui jälkiensä viereen.
Mutta tuuli kantoi susille tiedon hänen juonestaan ja ne istahtivat
odottamaan, kunnes hän lähti piilopaikastaan matkaa jatkamaan. Kaiken
päivää nämä molemmat kummat kulkukoirat häntä seurasivat, osottamatta
nälän taikka pahain aikeitten oireita; mutta kun hän kolmen aikaan
iltapäivällä oli kulkenut erään joen poikki, ei hän niitä sen koommin
nähnyt. Monta vuotta perästä päin, kun Rolf oli oppinut paremmin
tuntemaan suden tavat, hän luuli niiden seuranneen paljaasta viattomasta
uteliaisuudesta -- ehkäpä siinäkin toivossa, että hän tappaisi hirven,
josta ne sitten saisivat osansa. Ja se että ne jättivät hänet, tapahtui
siitä syystä, että ne olivat tulleet oman kotipiirinsä rajalle; ne
olivat saatelleet hänet pois omilta metsämailtaan.
Kun hän illalla majautui, niin hän oli kuudenkymmenen mailin päässä
Ticonderogasta, mutta hän oli päättänyt kulkea tämän välin yhdessä
päivässä. Olihan hän luvannut, että viikon kuluttua palaisi takaisin.
Vanhemmat tiedustelijat olivat epäillen pudistelleet päätään, mutta hän,
sääriinsä luottaen, oli päättänyt pitää sanansa. Tuskin hän uskalsi
uinahtaa, pelosta että nukkuisi liian kauan. Kymmenen aikaan hän pani
maata. Kuun piti nousta yhdentoista aikaan ja kun se olisi kolme tuntia
ylennyt, niin piti valoa olla riittävästi, hänen voidakseen jatkaa
matkaa. Ainakin puolenkymmentä kertaa hän hätkähti valveille, peläten
liian kauan nukkuneensa, mutta kun kuu vielä olikin matalalla, niin hän
rauhottui ja nukkui uudelleen.
Vihdoin kuu, neljä tuntia ylettyään, oli ennättänyt korkealle ja
metsissä oli valoisaa ihalassa kuutamossa. Huuhkaja "hu-hu"-huhuili,
etäältä kuului suden pitkäveteinen, lauhkea, alakuloinen ulvonta, kun
Rolf oli ateriansa päättänyt, kuivaa lihaa pureskellut, vyönsä
kiristänyt ja lähtenyt pitkälle ankaralle päivämatkalleen, josta häntä
vanhan Kreikan aikoina olisi muistettu monellakin ylistysrunolla.
Kompassia ei tarvittu. Tumman taivaan kumottava lamppu oli hänen
oppaansa, suoraan itään kulki hänen tiensä, mutkaillen vain sen verran
kuin järvet ja mäet vaativat, muuten melkein variksen lennon juonta.
Aluksi hän kulki vakain, joutuisin askelin; mailin astuttuaan hän joutui
muutaman järven avoimeen rantaan, jota hän juoksi kuuden mailin
nopeutta. Sitten tuli vastaan leppätiheikkö, jonka poikki kulku oli
sangen hidasta; mutta pian oli sekin takanapäin ja puolen mailia hän
sitten kaaloi soissa, joissa oli vettä jalkaa vahvalta. Ei hän
hämmästynyt, kun suo piankin avautui lammeksi, jossa näkyi kymmenkunta
majavanasumusta. "Läiskis, plong", rakennusmestarit heittäytyivät veteen
hänen lähestyessään, mutta hän ei joutanut seisoskelemaan, vaan kapasi
ylös pitkin mäenrinnettä; metsät olivat avoimet, kuutamo kirkasta, ja
siellä, missä maa oli tasaista tai myötäistä, hän juoksi pitkin askelin,
mutta käveli aina vastamaat. Kerran hän kuuli edestään äkkiääntä, ja
sitä seurasi kamala rysäys ja räiske pensaikossa. Sitä kesti vähän
aikaa, eikä Rolf koskaan tullut tietämään, eikä voinut arvata, mitä se
oli.
"Hölkk, hölkk", hän mennä vilkkasi, kuusin mailin, missä oli avointa
maata, kaksin kolmin, missä oli tiheikköä, eteenpäin yhä, ja aina
oikoiseen kohti idän ilmaa. Yli mäkien, poikki soiden hän ponnisti,
kiersi järven toisensa jälkeen, ja pienen puron eteen sattuessa hän etsi
sillaksi kaatuneen puun, taikka tunnusteli seipäällä kohdan, josta
saattoi yli kaalata, juoksi sitten mailin tai pari, voittaakseen
takaisin menettämänsä ajan.
Trampp, trampp, trampp, ja hänen vakaa hengityksensä ja vakaa sydämensä
ylläpitivät uupumatonta tahtia.