Sackets Harbour.
Tuntikausia kului, ennenkun Rolf saattoi olla varma siitä, että
englantilaiset olivat luopuneet takaa-ajosta. Mutta kun pian nousi uusi
ankara lumimyrsky, niin hän rauhottui. "Siunattu myrsky!" ajatteli hän
sydämessään, huomatessaan jälkien kokonaan peittyvän muutaman sekunnin
kuluttua siitä kun olivat syntyneetkin. Ja hän ajatteli: "Kuinka minä
menomatkalla sadattelin tuota tuulta, joka meitä pidätti -- vangiksi
joutumasta. Kuinka minä kiukuttelin tuota kylmää jokikylpyäni, joka
toden totta pelasti kirjeeni vihollisen käsiin joutumasta. Kuinka
kiitollinen olen nyt myrskystä, joka aivan hiljan tuntui niin katkeran
tylyltä."
Aamupäivällä he kohtasivat joen suuren mutkan ja lähtivät sitä nyt
pelotta kulkemaan; joen jäällä oli koko joukon helpompi astua.
Rensselaer Fallsissa he poikkesivat erään siirtolaisen taloon ja saivat
siitä ruokaa, lähtivät sitten kautta myrskyn samoamaan maan poikki ja
majautuivat yöksi noin neljänkymmenen mailin päässä Ogdensburgista.
Merkillisen vähän riistan jälkiä he olivat nähneet tällä ankaralla
retkellä; ilmaa karttoi jokainen, ken vain voi. Mutta Cranberryjärven
lähellä he eräästä ketrisuosta löysivät valkohäntähirvi-tarhan, johon
satoja hirviä näytti asettuneen talveksi. Sen laajuus oli yhteen
suuntaan pari kolme mailia, toiseen suuntaan puolen mailia, ja vaikka
lunta oli vahvalta, niin tarha oli melkein täyteen tallattu polkuja.
Tiedustelijat näkivät siitä läpi kulkiessaan ainakin viisikymmentä
valkohäntähirveä, ja helppo oli heidän sen vuoksi kaataa joukosta nuori
sarvas eväikseen.
Matka siitä edelleen ei tarjonnut mitään erinomaista. Se oli samaa
jokapäiväistä taistelua pakkasta vastaan, mutta pakkanen toki oli jonkun
verran lauhtunut, taikka oikeammin tuuli oli myötäinen eikä sen vuoksi
purrut niin pahasti. Helmikuun 27 p:nä, yhdeksän päivää myöhemmin kun
olivat taipaleelle lähteneet, he saapuivat Ticonderogaan ja
ilmottautuivat pääkonttorin ylipäällikölle.
Kenraali yhä kaivoi varustuksia ja uhkasi tuhota koko Canadan. Mutta
molempain tiedustelijain tuomat sanomat antoivat hänelle uutta
ajattelemisen ja puheen aihetta. Se osa, joka hänellä piti olla
sotaretkessä Montrealia vastaan, kylläkin hyvitteli hänen
itserakkauttaan, mutta Ticonderogan varustusten merkitys kävi silloin
naurettavaksi.
Kolme päivää Rolf sitten sai pilkkoa puita, jonka jälkeen hänet
lähetettiin Albanyyn kirjeitä viemään.
Maaliskuun kuluessa hän sai suorittaa kaikenlaisia pieniä toimia, sian
tappamisesta aina tallin puhdistukseen ja varustusten kaivamiseen
saakka. Sitten seurasi huhtikuu, jolloin oli mahdoton päästä kulkemaan
kanuulla paremmin kuin lumikengilläkään ja kaikki yhteydet pohjoisrajan
kanssa katkesivat.
Mutta sitten tuli toukokuu, suuri ihana toukokuu virkistävine säineen ja
elähyttävine tehoineen. Kanuut työnnettiin vesille, metsät olivat alta
ruskeat, päältä kullan karvaiset.
Kuin nuori sarvas tunsi Rolf voimainsa paisuvan. Häntä kovin halutti
päästä uudelleen matkaan, ja hän tarjoutui innolla vapaaehtoisesti
viemään viestejä Sackets Harbouriin, Ontarion rannalle. Hän halusi
lähteä yksin, sillä nyt riitti yksi peitto vuoteeksi ja pari naulaa
kuivattua lihaa päiväravinnoksi. Pienen kirveen hän tarvitsi matkaan,
mutta pyssy näytti liian raskaalta kantaa. Hänen sitä epäröiden
harkitessaan tarjosi muuan nuorempi upseeri hänelle pyssyn sijasta
pistoolin, ja mielihyvin hän pisti sen vyöhönsä.
Vielä entistä kookkaampana, koko joukon yli kuuden jalan, hieman
hinteränä varreltaan, mutta notkeana ja hartevana hän lähti taipaleelle
voimallisen kulkijan kevyin askelin. Hänen kasvonsa hehkuivat terveyttä
ja harmaansinervät silmänsä loistivat, kun hän lähti pitkälle
taipaleelleen, samotakseen Adirondack vuoriston poikki Sackets
Harbouriin. Vartiosotamies teki kunniaa ja päivystävä upseeri, jonka
huomiota herätti yhtä paljon hänen komea muotonsa ja hehkuvat kasvonsa
kuin asiankin laatu, pysähtyi häntä kättelemään ja sanoi: "Onneksi
olkoon, Kittering, ja olkoon teille nyt suotu tuoda meille parempia
tietoja kuin kahdella viime kerralla."
Rolf tiesi nyt, miten kulkea; hän alkoi hiljakseen. Puolen tuntia hän
astui pitkin kevein askelin, sitten kiireettä juoksi mailin tai pari.
Viisi mailia tunnissa oli hänen nopeutensa, mutta tähän aikaan vuotta
oli muuan suuri haitta, joka esti kulkua -- jokainen joki oli
tulvillaan, niiden poikki oli vaikea päästä. Purojen poikki tosin pääsi
enimmäkseen joko kaalomalla, taikka siten että hän niiden poikki kaatoi
puun, mutta joet olivat liian leveät, jotta puu olisi ulottunut niiden
poikki sillaksi, ja vesi siksi kylmää, ettei niiden poikki voinut
uidakaan. Melkein joka kerran hän sen vuoksi rakensi lautan. Hyvä
tiedustelija ei antaudu onnen kaupalle. Jos lautta on huono, niin on
ylimenokin vaarallinen; jos taas lautta on hyvä, niin hän pääsee
turvassa joen poikki; mutta hyvän lautan rakentamiseen kuluu enemmän
aikaakin. Viisitoista hyvää lauttaa Rolf rakensi niiden kolmen päivän
kuluessa, jotka hän menomatkalla viipyi. Kuivia kuusipuita oli aina
runsaasti saatavissa ja hän sitoi ne yhteen pajuvitsoilla. Siihen kului
joka kerta tunnin verran aikaa, päivässä siis viisi tuntia, mutta se
aika oli viisaasti käytetty. Päivät olivat pitenneet paljon, hän saattoi
vielä hämäränkin tullen jatkaa matkaansa. Pian hän sitten saapui
saloilta kyläkuntiin. Erään siirtolaisen talossa hän kuuli huhua Sir
Georg Prevostin hyökkäyksestä Sackets Harbouria vastaan ja hyökkäyksen
urheasta torjumisesta, ja neljännen päivän aamuna hän tuli Sackets
Harbourin yläpuolella olevalle kukkulalle -- samalle, jolla hän oli
seisonut kolme kuukautta aikaisemmin. Hänen sydäntänsä kouristi, kun hän
loi katseensa etäisille ilmoille. Edellinen surullinen kokemus herätti
hänessä pelokkaita aavistuksia, mutta -- Jumalan kiitos, "vanha kunnia".
Yhdysvaltain tähtilippu liehui vielä tankonsa päässä. Hän ilmotti
itsensä vartiomiehille, tuli juosten linnaan ja vietiin päällystön luo.
Ilo vallitsi nyt joka taholla. Vihdoinkin oli onni kääntynyt. Kommodori
Chauncey oli lakaissut puhtaaksi Ontario järven ja tehnyt äkillisen
hyökkäyksen Yorkia (nykyistä Torontoa), Ylä-Canadan pääkaupunkia
vastaan, oli sen vallottanut ja hävittänyt. Sir George Prevost oli
Chaunceyn poistumista hyväkseen käyttäen tehnyt hyökkäyksen Sackets
Harbouria vastaan, mutta vaikka amerikkalainen laivasto olikin ollut
poissa, niin oli vihollista vastustettu niin uljaasti, että sen muutaman
päivän kuluttua täytyi luopua piirityksestä.
Seinissä ja katoissa oli luodin reikiä, sairashuoneessa oli joku
haavotettu, vihanta ranta oli ammuttu rikki ja lipputangostakin olivat
kuulat pirstoneet siruja. Mutta vihollinen oli lähtenyt, tähtilippu
liehui tuulessa ja puolustajain urhea pieni joukko oli täynnään
semmoista uljuutta, joka syttyy ainoastaan kotiensa puolesta
taistelevain sankarien rinnassa.
Kuinka riemullisen toista olikaan täällä kuin Ogdensburgissa!