Kirjeiden pelastus.
Voih, mikä turman isku! Nyt vasta Rolf älysi, kuinka uupunut hän oli,
kuinka kiihkoisa perille saattamaan rohkaisevaa sanomaansa ja pääsemään
hetkeksi jännityksestä. Hän tunsi itsensä nyt niin peräti heikoksi. Ei
ollut epäilystäkään, onnettomuus oli kohdannut hänen maansa aseita.
Hänen ensimäinen huolensa oli kadota näkyvistä ahkioineen ja kalleine
kirjeineen.
Mitä piti hänen tehdä? Ei mitään, ennenkun oli saanut tarkempia tietoja.
Hän lähetti Kuonabin takaisin ahkion keralla, pyytäen häntä asettumaan
erääseen paikkaan, joka oli siitä kahden mailin päässä, majautumaan
sinne ja odottamaan häntä.
Sitten hän lähti yksin matkaan. Yhä ja yhä häntä vaivasi ajatus: "Jos
minä olisin ennen ennättänyt, niin he ehkä olisivat kestäneet."
Joen rannalle oli suurimman rakennusryhmän ympärille kokoontunut
hevosia, ja siitä hän arvasi, että siinä mahtoi olla ravintola. Hän meni
huoneeseen ja tapasi siellä koko joukon miehiä aamiaista syömästä. Hänen
ei tarvinnut kysellä; pöydässä ei muusta puhuttu. Ogdensburg oli
vallotettu edellisenä päivänä. Tapaus on jokaiselle amerikkalaiselle
hyvin tunnettu. Prescotista (Laurentin joen pohjoisrannalta) tuli
eversti Mac Donnel joka päivä ylämaalaisineen[26] tekemään joen jäällä
harjotusliikkeitä aivan vastapäätä Ogdensburgia. Toisinaan he kulkivat
ohi aivan pyssynkantaman rajoilla, toisinaan olivat tekevinään
hyökkäyksen, mutta peräytyivät vähää ennen kuin olivat tulleet
ampumamatkan piiriin. Ne vähät amerikkalaiset, jotka Ogdensburgia
puolustivat, katselivat huvikseen näitä viattomia harjotuksia ja joskus
osottivat mielihyväänsäkin, kun englantilaiset tekivät jonkun tavallista
somemman liikkeen. Amerikkalaiset luulivat olevansa hyvässä turvassa
varustuksiensa takana. Ikäänkuin sopimuksen mukaan ei kummaltakaan
puolelta ammuttu edes hajalaukauksia. Ei olisikaan mistään huomannut,
että siinä oli kaksi vihollista vastakkain. Kummallakin joukolla oli
toisella puolella ystäviä ja brittiläiset olivat monta kertaa juosseet
ohi tavallisen ampumamatkan päästä, eikä heitä tervehditty ainoallakaan
laukauksella.
Helmikuun 22 p., samana päivänä, jona Rolf ja Kuonab olivat tulleet
Oswegatchien rantaan, oli brittiläisen joukon päällikkö tavalliseen
tapaan harjotellut väkeään, kaartanut vielä tavallista lähempää
amerikkalaisen linnotuksen ohi ja sitten lähimmälle kohdalle saapuessaan
tehnyt sangen soman hyökkäyksen. Amerikkalaiset vain katselivat
vihollisen lähestyessä, mutta pieni englantilainen joukko ei
kaartanutkaan takaisin rantaan, vaan hyökkäsi päin raikkain huudoin, ja
ennenkun linnan puolustajat tulivat muistaneeksikaan, että oli täysi
sota, oli linna yllätetty ja Ogdensburg vallattu.
Amerikkalainen komentaja vangittiin. Kapteeni Forsyth, joka oli hänen
jälkeensä korkein mies, sattui olemaan poissa lumikenkäretkellä ja hän
siten pelastui. Kaikki muut olivat joutuneet vangeiksi, ja Rolfin oli
nyt vaikea päättää, mitä tehdä kirjeille, taikka miten saada tapauksesta
virallinen selonteko. "Kun et tiedä, miten tehdä, niin jätä tekemättä",
oli muuan vanhan Si Sylvannen sananparsia, ja "epäiltävässä paikassa on
paras ruveta matalaksi ja tukkia suunsa." Rolf kuljeskeli kaupunkia
kaiken päivää, odotellen jotakin tietoa. Puolenpäivän aikaan ajoi
majatalon pihaan kevyessä reessä pitkä, ryhdikäs ja vilkas mies,
puettuna puhvelinnahkaiseen viittaan. Hän söi häthätää aterian
sisähuoneessa. Rolf otaksui, että hän oli amerikkalainen upseeri, mutta
saattoi hän olla canadalainenkin. Suotta Rolf koetti saada hänestä
jonkinlaisia tietoja; sisähuoneen ovea pidettiin kiinni,
ravintolanomistaja ilmeisestikin tiesi salaisuuden. Kun vieras tuli
ulos, niin oli hänellä jälleen yllään puhvelinnahkainen laaja viittansa.
Rolf viisti hyvin läheltä hänen ohitseen, hänen oikeanpuolisessa
takintaskussaan tuntui olevan joku kova pitkulainen kappale.
Majatalonomistaja, vieras ja hänen kyytimiehensä kuiskuttelivat
keskenään. Rolf lähestyi niin lähelle kuin uskalsi, mutta sai osakseen
vain tutkistelevan katseen. Kyytimies puhui toisen kyytimiehen kanssa ja
Rolf kuuli sanan "Mustajärvi". Niin, sitä juuri hän oli epäillyt.
Mustajärvi oli sen tien ääressä, joka maan sisään kaartaen kulki
Alexandria Bayhin ja Sackets Harbouriin.
Kyytimies, joka oli verevä nuori mies, oli ilmeisestikin hyvissä
suhteissa ravintolan isännän tyttären kanssa; vieras taas puheli isännän
kanssa. Heti kun he olivat eronneet, meni Rolf isännän luo ja sanoi
tyynesti: "Kapteenilla taitaa olla kiire." Ainoana vastauksena oli
kylmähkö katse ja sanat: "Se on hänen oma asiansa." Hän siis _oli
kapteeni_. Kyytimiehen kintaat olivat nuoralla uunin takana. Rolf nykäsi
nuoraa, niin että ne putosivat pimeään nurkkaan. Kyytimies kaipasi
kintaitaan ja hyvillään siitä, kun sai syytä palata taloon, hän lähti
pois, jättäen upseerin yksinään. "Kapteeni Forsyth", kuiskasi Rolf,
"älkää lähtekö, ennenkun saan keskustella kanssanne. Aion tavata teidät
tiellä, mailin päässä täältä."
"Kuka olette ja mikä on asianne?" kysyi kapteeni lyhyeen ja vihaisesti;
hän ei siis nimeään kieltänytkään.
Rolf avasi takkinsa ja näytti tiedustelijamerkkinsä.
"Voimmehan puhua tässä, jos teillä on uutisia -- tulkaa sisään." He
astuivat sisempään huoneeseen. "Kuka tämä on?" kysyi Rolf varovasti, kun
majatalon omistaja tuli sisään.
"Hän on oikea mies, Titus Flack, majatalon omistaja."
"Mistä voin siihen luottaa?"
"Ettekö ole kuullut häntä puhuteltavan sillä nimellä pitkin päivää?"
sanoi kapteeni.
Flack hymyili, lähti ulos ja toi palatessaan lupakirjansa myydä
väkijuomia ja valtakirjansa, joka vahvisti hänet New Yorkin valtion
virkamieheksi. Viimeksi mainitussa oli hänen omakin nimikirjotuksensa.
Hän otti kynän, ja kirjotti sen uudelleen. Kapteeni heitti sitten yltään
päällystakkinsa ja seisoi armeijaupseerin täydessä univormussa Rolfin
edessä. Hän avasi laukkunsa ja otti siitä paperin, mutta samalla Rolf
näki siinä toisen mytyn, joka oli osotettu kenraali Hamptonille.
Pienempi paperi oli ainoastaan kartta. "Tuo toinen mytty luullakseni on
aiottu minulle", sanoi Rolf.
"Emme vielä ole nähneet teidän valtuuksianne", sanoi upseeri. "Ne ovat
parin mailin päässä takamatkassa", sanoi Rolf ja viittasi metsää kohti.
"Lähdetään sitten", sanoi kapteeni, ja he nousivat. Kitteringin käytös
oli kaikin tavoin luottamusta herättävä, mutta parin mailin lyhyellä
matkalla, jolla ei sanaakaan vaihdettu, kapteeni alkoi saada epäilyksiä.
Saattoihan tiedustelijan merkki olla varastettu. Canadalaiset usein
kävivät amerikkalaisesta, j.n.e.. Reki vihdoin pysähtyi ja Rolf kulki
edellä metsään. Ennenkun oli kuljettu sataakaan askelta, komensi upseeri
"seis", ja kun Rolf seisahtui ja kääntyi, niin hän näki pistoolin
ojennettuna päätään kohti. "No, nuori mies, te olette ajanut asianne
rohkeasti, enkä vielä tiedä, mitä tästä tulee. Mutta sen tiedän, että
heti kun huomaan vähänkään petosta, niin puhaltaa tuuli ainakin teidän
aivokoppaanne."
Rolf hätkähti. Ensi kertaa katseli hän nyt itseään kohti ojennetun
pistoolin suuhun. Ei hän tavallisesti pitänyt pistoolia suurena
kapineena, olipahan vain tuollainen tuuman vahvuinen ja jalan mittainen,
mutta nyt hän huomasi, että saattaa se näyttää yhtä paksulta kuin
jauhosäkki ja niin pitkältä, että toinen pää ulottuu ijäisyyteen. Hän
kalpeni, mutta sai pian takaisin värinsä, hymyili ja sanoi: "Älkää olko
huolissanne, viiden minuutin kuluttua saatte nähdä, että kaikki on
niinkuin pitääkin."
Pian kuului terävää haukuntaa ja opas ja upseeri astuivat tulelle, jossa
Kuonab ja pieni Skookum koira heitä odottivat.
"Ei tämä satimelta näytä", ajatteli kapteeni, luotuaan silmäyksen
ympärilleen ja huomattuaan, ettei paikalla ollut muita. Sitten hän sanoi
ääneensä: "No mitä teillä on minulle näytettävää?"
"Suokaa anteeksi, kapteeni, mutta mistä minä tiedän, että te _olette_
kapteeni Forsyth? Pari vakoojaa olisi voinut antaa minulle aivan samat
todistukset kuin tekin."
Kapteeni avasi laukkunsa ja näytti ensiksi ohjeensa, jotka hän oli
saanut neljä päivää aikaisemmin, lähtiessään Ogdensburgista. Hän
paljasti käsivartensa ja osotti siihen tatuoidun merkin, "U.S.A", joka
oli muisto hänen opintoajoiltaan, sitten liinavaatteensa merkit, J.F.,
sinettisormuksen, jossa oli samat alkukirjaimet, ynnä vihdoin suuren,
kenraali Hamptonille osotetun kirjemytyn. Sitten hän sanoi: "Samalla kun
annatte omat kirjeenne minulle, annan minä omani teille, niin on meillä
toisistamme hyvät takeet."
Rolf nousi, otti paperimyttynsä ja vaihtoi ne Forsythin papereihin;
kumpikin käsitti nyt, että toinen oli luotettava. Pian heistä tuli
ystävät ja Rolf sai kuulla jännittäviä tapauksia järveltä, ja suurista
valmistuksista, joihin oli ryhdytty keväällä tehtävää retkeä varten.
Puolen tunnin kuluttua kookas uljas kapteeni, miehuullisen voiman
perikuva, lähti pois. Kolme tuntia myöhemmin he paraillaan valmistivat
illallistaan, kun Skookum jälleen ilmotti, että vieraita oli tulossa.
Kun oli sota-aika, niin Rolf otti varalle pyssynsä, ja samalla juoksi
majapaikalle se nuori mies, joka oli ollut kapteeni Forsythia
kyyditsemässä.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vasemmasta käsivarresta tippui verta ja
oikeassa kädessä hänellä oli kirjelaukku. Hän katsoi tuikeasti Rolfiin.
"Oletteko kenraali Hamptonin tiedustelija?" Rolf nyökkäsi ja osotti
merkkiä, joka hänellä oli rinnassaan. "Kapteeni Forsyth lähetti nämä
takaisin", hän huohotti. "Hänen viimeiset sanansa olivat: 'Polttakaa ne
mieluummin kuin annatte englantilaisten niitä saada.' He saivat hänet --
siellä _oli_ majatalossa vakooja. Minä pääsin pakoon, mutta jälkiäni on
helppo seurata, ellei tuisku lakaise niitä umpeen. Älkää viivytelkö."
Poika parka, hänen käsivartensa oli katkennut, mutta hän täytti
kuitenkin kuolleen upseerin käskyn ja poistui sitten etsiäkseen kylistä
apua.
Yö oli jo tulossa, mutta Rolf lähti paikalla liikkeelle, kulkien itää
kohti, molemmat kirjekääröt mukanaan. Hän ei silloin tiennyt, mutta sai
myöhemmin kuulla, että kirjeistä ilmeni Oswegon, Rochesterin ja Sacketts
Harbourin puolustuslaitoksien heikkous ja niiden kiire avun tarve, sekä
että niissä seikkaperäisesti selviteltiin hyökkäyssuunnitelma, jonka
amerikkalaiset olivat laatineet Montrealia vastaan. Mutta Rolf arvasi,
että ne olivat tärkeitä ja että ne oli viipymättä vietävä kenraali
Hamptonille.
Vaikeata, perin uuvuttavaa oli kulkea tiheäin metsäin ja soiden poikki
poispäin virrasta, sillä Rolf ei nyt uskaltanut kulkea jokea pitkin,
mutta kolmisen tuntia he kulkivat minkä suinkin mahtoivat, ja pimeän
tullen majautuivat ketripuusuolle, ylen kehnoon paikkaan.
Päivänkoitossa he olivat jälleen liikkeellä. Mutta sää oli nyt heidän
harmikseen aivan tyyni. Ei enää ollut lumituiskua, joka olisi heidän
jälkensä salannut; jäljet olivat selvät kuin valtatie, kulkivatpa minne
tahansa. He tulivat tallatulle tielle, seurasivat sitä puolen mailia ja
poikkesivat sitten taas omalle suunnalleen. Mutta siitä, että heitä
ajettiin takaa, heillä ei ollut aavistustakaan, ennenkun auringon
noustessa, heidän jo oltuaan tuntikauden matkalla. Mutta silloin he
näkivät muutamalla etäisellä rinteellä parin mailin päässä ohuen mustan
juovan, jossa oli monta mustaa pistettä, ainakin tusina brittiläisiä
sotamiehiä ajamassa heitä takaa.
Vihollinen kaaloi lumikengillä, eikä sillä näyttänyt olevan
matkatavaroita, koska joukko näkyi nopeaan etenevän. Rolf ja Kuonab,
joilla oli ahkio vedettävänä, tuskin saattoivat heille puoliaan pitää.
Mutta he kulkivat niin nopeaan kuin pääsivät, hikoillen ja ponnistellen
arvokkaan kuormansa keralla. Rolf mietti, eikö jo ollut aika pysähtyä ja
polttaa kirjemytyt, mutta katsahtaessaan taapäin korkealta harjulta,
josta oli vapaa näköala, hän samalla huomasi rivin päitä, jotka puolen
mailin päässä katosivat kivien taa, ja uusi juoni välähti silloin hänen
mieleensä. Hän astui rohkeasti parinkymmenen jalan levyisen avopaikan
poikki, joka oli vihollisen näkyvissä, poikkesi sitten tiheään
kuusikkoon, käski Kuonabin seurata, juoksi tiheikön kautta takaisin ja
kulki uudelleen avopaikan poikki. Siten hän ja Kuonab jatkoivat viisi
minuuttia, niin nopeaan kuin suinkin, hyvin tietäen, että heitä
katseltiin. He kiersivät kiertämistään samaa puuryhmää, toisinaan aivan
lähekkäin, pyssyjään kantaen, toisinaan ahkiota vetäen, toisinaan lyhyt
laukku, taikka vain lumikimpale selässään. He koettivat joka tavalla
muutella ulkonäköään, ja vähän ajan kuluttua komentava brittiläinen
upseeri oli laskenut viisikymmentäkuusi asestettua amerikkalaista, jotka
peräkkäin nousivat rinnettä, mukanaan runsaat varastot ja viisi
keltaista koiraa. Jos Skookum olisi saanut oman päänsä mukaan tehdä,
niin olisi koiria ollut viisi- tai kuusikymmentä, sillä sen mielestä
tämä oli oivallista lystiä.
Jäljet eivät tosin osottaneet, että matkassa oli niin suuri joukko, ja
mitenpä olisivatkaan voineet? Toboggani lakaisi kaikki jäljet, taikka
olivat amerikkalaiset ehkä saaneet lisäväkeä. Mitä mahtoi hän kymmenellä
miehellä viittäkymmentä vihollista vastaan? Hän kiitti onneaan, kun oli
niin sukkelasti välttänyt salaväjytyksen, ja koettamatta saada sen
enempää selkoa vihollisen miesluvusta hän kääntyi takaisin ja riensi
minkä pääsi Ogdensburgin turviin.