Ogdensburg.
Sama lumimyrsky yhä raivosi seuraavanakin päivänä, kun Skookum ilmeisin
merkein osotti, että se _vainusi jotain_.
On aina parasta saada selville, mikä koiranne huomiota herättää. Kuonab
katsoi tuikeasti Skookumiin. Tämä viisas nelijalkainen haisteli
kiihkeästi _ylös ilmaan_, eikä maata. Sen niskakarvat eivät _kohonneet
pystyyn_, ja se tumma karvatukko, joka jokaisella harmaalla tai
keltaisella koiralla on hännän juuressa, _oli sileänä_.
"Se haistaa savua", päätti intiani sukkelaan. Rolf osotti vastatuuleen
ja teki kysymismerkin. Intiani nyökkäsi.
Heidän velvollisuutensa selvästikin oli tutkia, kuka oli tämä savuava
naapuri. He eivät nyt olleet kovinkaan kaukana St. Laurentista.
Saattoihan olla mahdollista, että savu oli merkki vihollisjoukosta,
mutta paljon todenmukaisempaa oli, että se kohosi ystäväin tulilta; ja
kaikkein uskottavimmalta tuntui, että se nousi jonkun uudisasukkaan
mökistä, josta he saattoivat saada matkan johtoa.
He polvesivat syrjään. Tuuli siirtyi nyt oikean posken puolelta suoraan
eteenpäin ja puhalsi vasten heidän kasvojaan. Rolf kulki eteenpäin,
kiirehtien kulkuaan, kunnes hän oli niin kaukana edellä kuin
mahdollista, katoamatta näkyvistä. Mailin päästä alkoi maa aleta, metsä
vahveni, tuuli asettui, eikä ilmassa enää tuiskunnut yhtä sakealta
lentävää lunta. Rolf tuli pitkälle ja syvälle tieaukeamalle, joka
kierteli metsän halki ja jolla oli sangen kovaa lunta. Jäljet olivat
peittyneet uuden pehmeän lumen alle, mutta ne olivat yhä vielä verekset
ja johtivat asutuksiin, jotka Skookum oli vainunnut.
Rolf kääntyi ympäri ja kehotti merkillä heitä odottamaan. Sitten hän
lähti varovasti kulkemaan mutkailevaa tienpohjaa.
Parinkymmenen minutin kuluttua alkoivat asutuksen merkit käydä yhä
ilmeisemmiksi. Tiedustelija tuli vihdoin metsän reunalle, josta hän näki
avoimen, kaltevan rinteen takana leveän joen ja sen rannalla sahan, sekä
sahan ympärillä tavanmukaisia erämaan ränstyneitä lautavajoja, latoja ja
lautapinoja.
Työ näytti olevan seisauksissa ja se kummastutti Rolfia, kunnes hän
muisti, että oli sunnuntai. Rohkeasti hän lähestyi ja kysyi pomoa. Hänen
koko ulkomuotonsa ilmaisi metsämäestä, ja sellaiseksi häntä luuli
pomokin.
Hän sanoi tulleensa maan poikki toiselta puolelta ja eksyneensä tieltä
myrskyssä.
"Mikä olette ammatilta?"
"Erämies."
"Minne matka?"
"Lähimpään suurempaan kyläkuntaan; mutta mikä on lähin?"
"Tämä paikka on Alexandria Bayn ja Ogdensburgin keskivälillä."
Rolf siis kysyi tarkkaan tietä Alexandria Bayhin, jonne hän ei aikonut.
Mitä syytä oli hänellä olla niin varovainen? Sahanhoitaja ilmeisestikin
oli kunnon amerikkalainen, mutta tiedustelijalla ei ollut oikeutta
ilmaista kenellekään, millä asioilla hän liikkui. Saattoihan
sahanhoitaja olla varma mies, mutta entäpä jos hän olisi
varomattomuudessaan jutellut jollekulle toiselle, joka ei ollut varma?
Sattumalta hän sitten sai kuulla, että joki oli Oswegatchie nimeltään,
ja että kolmenkymmenen mailin päässä sen varrella oli alamaan puolessa
Ogdensburgin kaupunki.
Vereksiä huomattavampia tapauksia hän ei saanut kuulla, mutta
ilmeisestikin brittiläiset joukot virran takana vain odottivat kevään
tuloa hyökätäkseen.
Näön vuoksi Rolf osti vähän teetä ja sianlihaa, mutta vieraanvarainen
sahanhoitaja ei suostunut ottamaan siitä mitään maksua, sitten hän lähti
kulkemaan Alexandria Bayhin päin, mutta kaarsi piankin takaisin ja
saapui ystäväinsä luo metsään.
Kaukaa kiertäen he kulkivat sahan ohi. Oli siksi luja pakkanen, ettei
tarvinnut pelätä kenenkään seisoskelevan ulkosalla, ja akkunat olivat
järjestään jäässä, joten ei ainoakaan elävä sielu heitä huomannut, kun
he kulkivat paikan ohi ja laskeutuivat virralle, sitä pitkin matkaa
jatkaakseen.
Oswegatchien jäällä oli lumi uupumattoman tuulen vaikutuksesta
kovettunut, matka sujui helpommin ja sama hellittämätön lumimyrsky
pyyhki pois jäljet, heti kun he olivat ne jättäneet.
Mutkainen on joella tie, mutta keli oli hyvä, ja nopeaan edistyi nyt
matka. Pohjoista kohti suuntautuvilla käänteillä oli lumi vielä
tavallistakin kovempaa, jopa jää aivan paljaanakin, ja tiedustelijat
saattoivat silloin riisua jalasta lumikenkänsä ja juosta hyvää kuuden
mailin hölkytystä. Kolmasti he pysähtyivät teetä juomaan ja levähtämään,
mutta se että heillä oli kerallaan tärkeitä kirjeitä, että he toivat
hyviä sanomia, ja että matkan määrä yhä läheni, se yhä kiihottamistaan
kiihotti heitä. Kymmenen aikaan aamupäivällä he olivat lähteneet
sahalta, josta Ogdensburgiin oli matkaa kolmisenkymmentä mailia. Aurinko
jo läheni laskuaan, mutta siitä huolimatta he toivoivat voimiaan
ponnistaen vielä samana iltana pääsevänsä perille. Se oli heidän paras
päivämatkansa, ja voitontunne antoi heille siihen voimia; se iloinen
ajatus, kuinka he astuisivat komentajan eteen ja hänelle ojentaisivat
hartaasti odotetut rauhottavat asiakirjat, lisäsi heidän tarmoaan ja
kiihotti heidän kunnianhimoaan. Niin! heidän täytyi päästä perille vielä
samana iltana, maksoi mitä maksoi. Päivä oli päättynyt; Rolf kulki
edellä puolijuoksua, vakaata kyytiä. Kädessään hänellä oli tobogganin
pitkä vetohihna, kymmenen jalkaa hänen jäljessään kulki Kuonab,
kiskoen lyhyestä vetohihnasta, ja Skookum milloin juoksi edellä,
milloin sivulla, milloin jäljessä, sen mukaan kuin yleinen
vastuunalaisuudentunne sen mielestä vaati.
Oli jo aivan pimeä. Kuutamoa ei ollut, metsäinen ranta oli musta. Heidän
ainoana oppaanaan oli joen leveä, aava pinta, joka toisin paikoin oli
tuulen paljaaksi puhaltama, mutta kauttaaltaan hyvä kulkea. He
vuorotellen kävelivät ja juoksivat, edeten noin viisi mailia tunnissa.
Kuonabia jo uuvutti, mutta Rolf oli nuori, ja kiihkeä pääsemään perille.
He olivat juuri kaartaneet moniaan niemen ja päässeet viimeiselle
suurelle mutkalle, ponnistellen eteenpäin mailin toisensa jälkeen;
kymmenen vain enää, ja Rolf oli niin kiihkoissaan, että hän sata askelta
juostuaan ei saanut hiljentäneeksi vauhtiaan kävelyyn, vaan paransikin
yhä juoksuaan. Kuonab, jolle tämä temppu oli odottamaton, luiskahti
nurin ja tobogganin nuora pääsi hänen kädestään. Rolf töytäsi eteenpäin
ja samassa tuokiossa räiskähti jää uves-avennon kohdalta rikki, Rolf
suistui jokeen ja katosi jään alle, tobogganin luikuessa aina reiän
partaalle saakka.
Kuonab hypähti äkkiä seisomaan ja juoksi reiän alapuolelle. Toboggani
oli pyörähtänyt samalle puolelle ja pitkä vetohihna oli kireällä;
hetkeäkään viivyttelemättä rupesi intiani siitä vakaasti ja
voimallisesti kiskomaan, ja muutaman sekunnin kuluttua hänen toverinsa
pää jälleen kohosi jään alta näkyviin. Kun Rolf yhä piti lujasti kiinni
vetonuorastaan, niin sai Kuonab hänet kaikella kunnialla kiskotuksi
jääkylmästä joesta. Poika purskutteli vettä sieraimistaan ja huohotti
vavisten, läpimärkänä, mutta oli muuten säilynyt loukkaantumattomana.
Mutta nyt esiintyi uusi vaara. Jäätävä tuuli piankin jäädyttäisi hänen
vaatteensa läpeensä kivikoviksi. Ne kangistuivatkin muutamassa minutissa
ja intiani tiesi hyvin, että vaatteitten jäädyttyä kädet ja jalat
paleltuisivat sitä helpommin.
Hän sen vuoksi paikalla kääntyi rantaa kohti, etsi tiheimmän kuusinoron
keskustan, rakensi viipymättä kaksi rytisevää valkeata, joitten välillä
Rolf seisoi sillä aikaa kun intiani teki vuoteen. Paikalla kun
nuorukainen sai vaatteet riisutuksi, hän ilomielin kömpi vuoteeseen.
Lämpimät peitot ja kuuma tee tuota pikaa lämmittivät hänen ruumiinsa,
mutta tunti tai pari kuluisi, ennenkuin hänen vaatteensa olivat
uudelleen kuivaneet. Tuskin mistään ne siihen määrään turmeltuvat kuin
liian nopeasta kuivamisesta. Kuonab rakensi seipäistä telineet ja
seuraavina kahtena tuntina hän vain kohenteli tulta, hoiteli vaatteita
ja pehmitteli mokkasineja.
Oli jo puoliyö, kun he olivat valmiina, ja Kuonab oikopäätä epäsi kaikki
ehdotukset, että oli matkaa jatkettava. "Ogdensburg on aseissa", hän
sanoi. "Ei ole viisasta lähestyä sitä yöllä."
Kello kuuden aikaan aamulla he olivat jälleen taipaleella, kankeina
pitkästä matkasta, jalat verillä, kasvot paleltuneina, ja mieli monista
viivytyksistä harmissaan. Mutta nopeaan ja terhakkaasti he sittenkin
ponnistivat eteenpäin, vuoron juosten ja kävellen. Usean kylän ohi he
kulkivat, mutta karttoivat niitä. Puoli kahdeksan aikaan he etäältä
näkivät Ogdensburgin ja kuulivat rumpujen rohkaisevan tärinän, ja
muutaman minutin kuluttua he erään mäen kukkulalta vapaasti näkivät koko
tämän urhean pienen kaupungin - niin! selvään kyllä näkivät -- _että
siellä liehui tangossa Englannin lippu_.