Sota.
Vuosi kahdeksantoistasataa ja kaksitoista oli päättynyt. Presidentti
Madison oli kansalaistensa kärsimäin vääryyksien ja nöyryytysten vuoksi,
joita ei minkään kansan pidä säyseästi suvaita, julistanut
Suur-Britanniaa vastaan sodan. Kykenemättömänä aseman vaatimuksia
täyttämään ja sopimattomien neuvojain avustamana hän oli ryhtynyt
sotaan, jossa hänen pieni uljas armeijansa oli kyvyttömien päälliköiden
johtamana kärsinyt tappion toisensa jälkeen.
Fort Mackinaw menetettiin, Chicago, Detroit, Brownstown niinikään; koko
se amerikkalainen armeija, joka kävi Queenstownin kimppuun tuhottiin,
eikä näille monille tappioille ollut sen parempaa vastapainoa kuin pieni
voitto Niagaran luona ja Ogdensburgin luja puolustus.
Rolf ja Kuonab olivat saapuneet Albanyyn, niinkuin oli sovittu, mutta he
eivät sitten lähteneetkään saattelemaan neljää nuorta urheilijaa
erämetsiin, niinkuin oli edellisenä syksynä suunniteltu, vaan he
lähtivät sieltä Yhdysvaltain tiedustelijoina.
Ensi asiakseen he saivat viedä ohjeita Plattsburgiin.
Kahdessa päivässä he valiokanuulla ja mitä kevyimmin lastattuina
saapuivat Ticonderogaan ja uudistivat siellä tuttavuutensa kenraali
Hamptonin kanssa, joka puuhaili sitä ja tätä ja rakensi tarpeettomia
varustuksia, ikäänkuin hän olisi odottanut mahtavaa piiritystä. Rolf
kutsuttiin hänen puheilleen saamaan kirjeitä, jotka hänen piti viedä
eversti Pikelle Plattsburgiin. Hän sai paperit ja tiedon siitä, minne ne
oli vietävä, mutta teki sitten paikalla pahan erehdyksen. "Suokaa
anteeksi, herra kenraali", hän alkoi, "jos minä kohtaan --"
"Nuori mies", sanoi kenraali ankarana, "teidän ohjeenne on 'menkää!'
'Kuinka' ja 'jos', -- se on teidän itsenne ratkaistava, siitä teille
palkka maksetaan."
Rolf kumarsi. Hänen poskensa hehkuivat. Hän oli kovin vihoissaan, kun
oli saanut mielestään niin ansaitsemattoman nuhteen, mutta hän sulatti
kiukkunsa eikä milloinkaan unohtanut opetusta. Si Sylvanne sen lausui
muistettavaan muotoon:
"Tyhmä hevonenkin voi kulkea portin kautta, mutta miehen järkeä kysytään
siltä, joka kiipee, ui, kulkee veneellä, luistelee, lymyy, eksyttää,
keinottelee auki lukot, kiertää pitkän matkan, kun suoraan olisi paljoa
mukavampi, pakenee oikealla ajalla ja tappelee silloin kun on viisasta,
-- kaikki yhtenä iltapäivänä." Rolf lähti sitten pohjoista kohti,
mukanaan Hamptonin mahtipontinen, rauhottavaksi aiottu viesti, että hän
muka musertaisi jokaisen vihollisen, joka uskaltaisi Champlain järven
vettä samentaa.
Tällä retkellä Rolf sai Kuonabilta kuulla, mitä hän oli kokenut
käydessään St. Regisissä heimoansa tervehtimässä. Ilo, minkä hänelle
tuotti jonkun harvan heimonsa miehen kohtaaminen, turmeltui pahasti sen
takia, että hän kohtasi suuren joukon Mohawkeja, vanhoja vihamiehiään.
Oli paljonkin puhuttu sodan syttymisestä englantilaisten ja jenkkien
välille. Mohawkit olivat ilmottaneet aikovansa taistella brittiläisten
puolella, ja tämä täysin riitti saamaan Kuonabin, joka oli Sinawa,
pysymään amerikkalaisten puolella. St. Regisin intiaanialueelta
lähtiessään oli Kuonab niin tuskaantunut, ettei häntä vähääkään
haluttanut sinne palata.
Plattsburgissa Rolf ja Kuonab kohtasivat erään toisen Albanyssa saamansa
tuttavan, kenraali Wilkinsonin, ja saivat häneltä kirjeitä, jotka olivat
vietävät takaisin Albanyyn. Matkan he olivat kulkeneet kahdeksassa
päivässä.
Vuoden 1812 päättyessä Rolf ei ollut juuri muuta tehnyt kuin kuljettanut
kirjeitä edes takaisin Champlain järvellä. Seuraavana vuonna
amerikkalaiset yhä olivat kenraalien Wilkinsonin ja Hamptonin johdossa,
mutta näitten surkea kyvyttömyys alkoi päivä päivältä käydä yhä
ilmeisemmäksi.
Vuosi 1813 näki Rolfin, joka oli kahdeksantoistavuotias ja täytti sukka
jalassa kuusi jalkaa ja tuuman, karkaistuna tiedustelijana ja
sanansaattajana.
Tammikuussa hän suoritti lumikengillä pikamatkan, kuljetti kenraali
Hamptonin kirjeet Ticonderogasta Sackets Harbouriin ja palasi takaisin
kahdeksassa päivässä, kuljettuaan tässä ajassa lähes 300 mailia. Hän
saavutti sillä retkellään suuren airutmaineen, mutta ne uutiset, joita
hän toi, olivat surullisia. Niistä saatiin tietää, että eräs
amerikkalainen armeija oli Frenchtownin luona kokonaan hävinnyt ja
joutunut vangiksi. Vähän aikaa levättyään sai Rolf uudelleen lähteä
lumikengillä poikkimaisin samoamaan ja viemään rauhottavia tietoja
Ogdensburgiin. Ilmat olivat nyt paljoa kylmemmät, ja ohut peite oli
vaarallisen heikko suoja yön aikana. "Lentävä Kittering", joksi Rolfia
nyt mainittiin, otti sen vuoksi Kuonabin toverikseen, sillä yhdessä
voivat he kulettaa mukanaan toboggania ja runsaammin tavaroita. Skookum
taas jätettiin hyvään hoitoon. Tobogganiin köytettiin peitteet, padat,
maljat, ruoka, pyssyt ja kirjeet, ja päivänkoitossa helmikuun 18 päivänä
1813 lähdettiin matkaan Ticonderogasta, samottiin kohti pohjoista,
ainoana oppaana kompassi. He kulkivat sinä päivänä kolmekymmentä mailia,
huolimatta läpitunkevasta viimasta ja pyryttävästä lumesta. Mutta yöllä
alkoi kamala myrsky ja pakkasta oli kahdeksantoista astetta. Ilma tulvi
sakeanaan pistävää, leikkaavaa lunta. Noustessaan aamunkoitossa he
olivat melkein hautaantuneet kinoksen alle, vaikka majailivatkin
taajassa, suojaavassa tiheikössä. Kompassi oppaanaan he uudelleen
lähtivät matkaan, mutta tuiskivan valkoisen lumen sokaisemina he
umpimähkään joutuivat jos kuinka moneen pulmaan ja pahaan paikkaan ja
matka edistyi huonosti. Raahattuaan perässään toboggania kolmisen tuntia
ja vuoron takaa jälkeä poljettuaan he taaskin vaihtoivat paikkaa ja Rolf
huomasi silloin Kuonabin poskessa ja nenässä harmaan täplän.
"Kuonab, sinun kasvosi ovat paleltuneet", hän sanoi.
"Niin ovat sinunkin", vastasi toinen.
He kääntyivät nyt syrjään, kulkivat erästä notkoa pitkin, kunnes
saapuivat kuusinoroon, majautuivat siihen ja kompassia tarkastaessaan
huomasivat, että oli suuri ero sen ja heidän käsityksensä välillä matkan
suunnasta. Kaikesta päättäen oli suotta pyrkiä myrskyssä eteenpäin. He
sen vuoksi kuivalla lumella hieroivat paleltuneita paikkojaan ja jäivät
nuotion ääreen.
Hyvä tiedustelija ei koskaan etsi rasituksia; hän karttaa tarpeettomia
voimankoetuksia ja säästää itseään välttämättömiä varten. Kun pakkasta
kesti eikä myrsky hellittänyt, niin he koettivat majautua mitä
mukavimmin.
Lumikengillään he loivat lumen pois paria syltä leveästä kehästä,
kasaten sen reunoille niin korkeaksi suojaksi kuin suinkin. Kun he
olivat maahan saakka kaivaneet, niin heidän ympärillään oli viittä
jalkaa korkea lumiseinä. Sitten he ottivat tapparansa, hakkasivat joukon
pieniä kuusennäreitä ja kasasivat ne kasvavia kuusia vastaan majapaikan
ympärille, niin että siitä tuli kymmentä jalkaa korkea tiuha vihanta
seinä, joka oli avoin vain ylhäältä, viittä jalkaa leveältä. Kuivaa
kuusipuuta oli runsaasti, balsamioksista tehtiin paksut vuoteet, ja kun
peittoja oli mukana kyllälti, niin oli heillä nyt niin mukava majapaikka
kuin metsänkävijä suinkin saattoi toivoa.
Muu ei nyt ollut neuvona kuin jäädä odottamaan. Kuonab istui ja veteli
rauhallisesti savuja, Rolf neuloi revennyttä takkiansa, myrsky pauhasi
ja tuulessa lentävät jääneulaset putoilivat kahisten kuusikkoon, toiset
valkeassa pihahtaen sulaakseen. Ilman matala tasainen jymy raukasi
yksitoikkoisuudellaan, kun äkkiä kuului lumesta heikkoa jalan narsketta.
Rolf tapasi pyssyään, kuusiaita liikahti vähän ja oksien seasta hyökkäsi
heidän joukkoonsa lumisena pieni Skookum koira, ilmaisten mielihyväänsä
ylenpalttisella merkkikielellä, jota tehosti joka jäsen ja ruumiinosa.
He olivat tosin jättäneet sen jälkeen, mutta se ei tapahtunut Skookumin
suostumuksella ja ilman sitä kauppa tietysti oli päättämätön.
Ei ollut nyt syytä kysyä: mitä sen kanssa teemme? Sen asian oli Skookum
itse ratkaissut; "minkä vuoksi" ja "miten", -- sitä se ei koskaan
yrittänyt selittää.
Se oli viisas mies, joka sääti, että "samanlainen kuin oli sen osa, joka
pois taisteluun lähti, samanlainen oli oleva sen, joka jäi tavaran luo",
sillä kaikkein vaikeinta on odottaminen.
Aamusella luonnonvoimien riehuna oli jonkun verran asettunut. Oli
satunnaisia tyynenkin aikoja ja lopulta sää alkoi käydä niin
kuulakkaaksi, että pyryharso selvästikin oli hajaantumaisillaan.
Kuonab palasi vähästä matkaa tiedustelemasta ja sanoi: "Ugh! -- keli
hyvä."
Pilvet olivat hajonneet ja pakenivat, aurinko pääsi vähän väliä
paistamaan niiden lomasta, mutta tuuli oli yhä kova, pakkanen tuima ja
lumi lensi. Skookum paran oli paljoa pahempi kahlata kuin miesten
lumikengillään; mutta se ei muille valitellut vaivojaan, vaan kömpi
urheasti perässä. Jos se olisi kyennyt semmoisia miettimään, niin se
olisi voinut sanoa: "Hyvähän nyt on ilma, kirputkin pysyvät visusti".
Sinä päivänä ei tapahtunut sen merkillisempää; pakkanen vaan oli kova ja
molemmat miehet palelluttivat jälleen pohjanpuoleisen poskensa. Illalla
majauduttiin kallion räystään juurelle, ja siinä oli hyvä suoja.
Seuraavana päivänä huono sää alkoi uudelleen, mutta kun oli kiire, niin
he eivät siitä välittäneet, vaan lähtivät matkaan, kulkien enimmäkseen
tuulen opastuksella. Tuuli kävi luoteesta, ja niin kauan kun he tunsivat
sen rajun, polttavan kylmän viiman armottomasti purevan oikeanpuolista
arkaa poskilihaansa, tiesivät he olevansa oikealla tolalla.
Mutta ilomielin he illalla asettuivat levolle ja sulattelivat
paleltuneita kasvojaan. Seuraavana päivänä he olivat jälleen
päivänkoitossa liikkeellä. Aluksi sää oli tyyni, mutta pian alkoivat
luminietokset jälleen elää ja ilma täyttyi lumesta, jota tuiskui
kinosten harjoista; oli mahdotonta nähdä kunnolla viittäkymmentä askelta
millekään suunnalle. Ylen hidasta oli eteenpäin pääsy. Heidän olisi
pitänyt neljäntenä päivänä päästä Ogdensburgiin, mutta vielä he olivat
siitä kaukana; kuinka kaukana, -- sen voivat he vain arvata, sillä he
eivät olleet tavanneet ainoatakaan taloa eikä uudisasukasta.