Kuvernörin päivälliset.
Onko milloinkaan aurinko kirkkaampana noussut niin synkeän yön jälkeen?
Saalis ei ollutkaan mikään valkohäntähirvi, vaan suurin kaikista
hirvistä; Van Cortlandt olikin joukosta ainoa, joka oli ison hirven
kaatanut. Nahka säilytettiin ja siitä tehtiin myöhemmin voittajalle
metsästystakki. Pää ja sarvet korjattiin huolellisesti talteen Albanvyn
vietäviksi, jossa ne yhä vieläkin ovat myöhemmän samannimisen sukupolven
huoneissa nähtävinä. Erämiesten majalla kuluivat viimeiset päivät mitä
onnellisimmassa mielentilassa. Hetket katosivat liiankin nopeaan, ja
pitkäsäärinen asianajaja nousi ahavoituneena ja terveen näköisenä
kanuuhun, lähteäkseen molempien toveriensa keralla paluumatkalle
Albanyyn. Kolmella melalla ("kahdella ja puolella", väitti Van)
viilettivät he lastittoman kanuunsa parissa tunnissa alas Jesupin joen
suvannoista ja olivat illalla, majautuessaan, kulkeneet kokonaista
viisineljättä mailia mökiltään. Seuraavana päivänä he saapuivat miltei
Schroonin suulle, ja viikon kuluttua he kaarsivat Hudsonin suuren mutkan
ja Albany kohosi näkyviin.
Kuinka Vanin sydän pamppaili! Kuinka iloissaan hän oli, saapuessaan
kotiin voittajana, terveytyneenä ja joka tavalla voimistuneena. Heidät
nähtiin ja tunnettiin. Sananviejäin nähtiin juoksevan, suuri tykki
pamahti, Capitolion katolle kohosi lippu, kellot alkoivat soida, ihmisiä
juoksi rantaan ja laivoihin nousi lippuja.
Rantaan oli kokoontunut suuri väkijoukko.
"Tuolla ovat isä ja äiti!" huusi Van, hattuaan heiluttaen.
"Hurraa", ja väkijoukko yhtyi huutoon, kellojen moikaessa ja Skookumin
kanuun keulasta yhtyessä huutoihin voimainsa mukaan.
Kanuu vedettiin maalle miesjoukolla. Van sulki äitinsä syliinsä ja tämä
huudahti: "Poikani, poikani, rakas poikani! Kuinka terveeltä sinä
näytät! Ah, mikset sinä kirjoittanut? Mutta Jumalan kiitos, sinä olet
palannut takaisin ja näytät niin reippaalta ja voimalliselta. Tietysti
sinä otit säännöllisesti rohtojasi. Jumalalle kiitos niistä! Oi, minä
olen niin onnellinen, poikani! Ei mikään vedä vertoja merilöökille ja
Jumalan siunaukselle."
Rolf ja Kuonab saivat kokea, että heilläkin oli ilosta osa. Kuvernöri
puristi lämpimästi heidän kättään, ja sitten kuului ystävällinen ääni:
"Kas niin, täällä sinä taas olet, poikani. Kasvanut ja voimistunut joka
tavalla, mutta muutoin sama kuin ennenkin". Rolf kääntyi ympäri ja näki
vanhan Si Sylvannen kookkaan vartalon, kulmikkaan muodon ja ystävällisen
harmaan pään, mutta vielä enemmän hän hämmästyi kuullessaan häntä
puhuteltavan "senaattoriksi".
"Niin aina", sanoi senaattori, "olipahan semmoinen sattuman vaali, joka
joskus osaa oikeaankin. Suuri onni Albanylle, vai eikö ollut?"
"Hoo", sanoi Kuonab, puristaen senaattorin kättä, mutta Skookum näytti
hämmentyneeltä ja nololta.
"Niin aina", sanoi kuvernöri, intianin, nuorukaisen ja senaattorin
puoleen kääntyen, "muistakaa nyt, että odotamme teitä meille
päivälliselle tänä iltana, kello seitsemän."
Mutta Rolfin mieleen samalla nousi sovinnaisuuden pöpö, joka vartioitsee
kaikkia ovia, vaanii kaikissa juhlissa. Hän sai Vanin vähän syrjemmäksi
ja purki tälle huolensa: "Minä pelkään, ettei minulla ole kelvollisia
vaatteita. Enkä minä tiedä, miten käyttäytyä", hän sanoi.
"Kyllä minä sitten näytän, ei siitä hätää. Ensinnäkin pitää puhdistautua
niin hyvin kuin suinkin ja ajauttaa partansa. Pankaa päällenne parhaat
vaatteet, mitä teillä on, ja katsokaa, että ne ovat puhtaat. Tulkaa
sitten täsmälleen kello seitsemän ja olkaa vakuutetut siitä, että kaikki
ovat teitä kohtaan ystävälliset ja että teille koetetaan pitää hauskaa.
Mitä muihin temppuihin tulee, niin pitäkää silmällä minua, -- ja hätää
ei ole lainkaan."
Kun siis vieraat alkoivat saapua kello seitsemän aikaan ja astua
portaita kuvernöörin asuntoon, niin tuli heidän mukanaan myös kookas
solakka nuorukainen, keveästi astuva intiani ja pystykorva keltainen
koira. Nuori Van Cortlandt oli ovella vastassa, pelastaakseen heidät
kaikista pulista. Mutta kyllä hän nyt näyttikin muhkealta, puhtaaksi
ajeltuna, ruskettuneena, kookkaana, amerikkalaisen kapteenin
ryhdikkääseen univormuun puettuna, ystävien ympäröimänä ja kaikkien
jumaloimana. Kylläpä täällä oli kaikki toisenlaista kuin heidän
yksinäisessä mökissään salojärven rannalla.
Muuan kamaripalvelija, joka yritti häätää pois Skookumin, pelasti
nahkansa vain sen kautta, että ensiksi Kuonab, sitten Van riensivät
apuun. Ja kun sitten pöytään istuttiin, niin tämä leppymätön
nelijalkainen sydänmaan lapsi varustautui Kuonabin tuolin alle ja murisi
joka kerta, kun kamaripalvelijan silkkisukat uhkasivat lähestyä sitä
lähemmäksi kuin Skookum mielestään saattoi suvaita.
Nuori Van Cortlandt enimmäkseen piti yllä keskustelua päivällisen
aikana, mutta seuran huomattavimpia henkilöitä oli muuan mahtipontinen
sotilas. Kerran tai kahdesti kuvernöri ja rouva Van Cortlandt kääntyivät
puhuttelemaan Rolfia, jonka silloin täytyi puhua koko seuralle. Hänen
poskensa kävivät kovin punaisiksi, mutta hän tiesi, mitä tahtoi sanoa,
ja osasi vaieta sen sanottuaan, eikä hän sen vuoksi joutunut kovinkaan
pahaan pulaan.
Ruokia kannettiin lukemattomia ja syömistä ja keskustelua kesti
tuntikausia, mutta sitten tapahtui sangen merkillinen muutos. Emännän
esimerkkiä seuraten kaikki nousivat pöydästä, tuolit nostettiin pois
tieltä ja naiset poistuivat toiseen huoneeseen. Ovet jälleen suljettiin
ja miehet kokoontuivat istumaan lähemmäksi kuvernöriä.
Van lähestyi Rolfia ja selitti hänelle, mitä se merkitsi: "Tämä taas on
seurustelutapa, jolla alkuaan on ollut toinen merkitys. Sata vuotta
takaperin oli tapana, että miespuoli aina juopui juhlapäivällisissä ja
alkoi käyttäytyä siihen laatuun, etteivät naiset enää voineet sitä
sietää, ja säästääkseen omia tunteitaan ja antaakseen miehille vapaan
vallan he sen vuoksi poistuivat. Nykyisin miehet eivät enää hairahdu
semmoiseen hurjisteluun, mutta tapaa jatkuu, koska miehet siten voivat
tupakoida päivällisen jälkeen ja naiset taas keskenään jutella
kaikenlaisista semmoisista asioista, jotka eivät miehiä huvita. Tälläkin
tavalla on siis järkevät juurensa ja syynsä."
Rolfin mielestä tämä olikin päivällisen paras osa. Niin kauan kun naiset
olivat saapuvilla, painosti seurustelua ylenpalttinen kohteliaisuuden,
melkeinpä teeskentelyn tunne; keskustelua olivat etupäässä hoitaneet
nuori Van Cortlandt ja eräät nuoret neitoset, muutamien sangen iloisien
nuorien miehien ja kenraalin avulla. Heidän juttelunsa oli hupaisaa,
mutta ei sen enempääkään. Nyt sitä vastoin piiri muuttui toisen
muotoiseksi, puhuttiin toisista asioista, toiseen tapaan, ja puhujat
olivat toisia miehiä.
"Olemme kärsineet kaikki, mitä kohtuudella voimme kärsiä", sanoi
kuvernöri, tarkottaen erästä äsken kerrottua tapausta, kuinka
brittiläinen sotalaiva oli väkisin tarkastanut amerikkalaisen
kauppalaivan ja vienyt mukanaan puolet sen miehistöstä sillä
verukkeella, että ne muka olivat brittiläisiä merimiehiä, vaikka
purjehtivat amerikkalaisina. "Kolme vuotta on tätä nyt kestänyt. Se on
joko merirosvoutta taikka sotaa, ja kummassakin tapauksessa
velvollisuutemme on taistella."
"Jersey on jäykästi sotaa vastaan", sanoi eräs edusmies, joka oli tullut
alempaa Hudsonin rannoilta.
"Jersey on aina vastustanut kaikkea, joka koskee todella kansan
parasta", sanoi punakka ja pönäkkä käheä-ääninen sotilas, jonka silmät
pyörivät päässä ja joka liitti aina lauseen loppuun sanat: "hyvä herra".
"Sama on Connecticutin laita", sanoi muuan toinen, "he sanovat:
muistakaa suojattomia rantojamme ja satamakaupunkejamme."
"Suuremmassa vaarassa New York on", sanoi siihen kuvernöri, "ja kaikki
sen satamat pitkin Hudsonia, takaovi avoinna hyökkäykselle Canadan
puolelta."
"Onneksi eivät Pennsylvania, Maryland eivätkä Lännen valtiot ole
unohtaneet kunniakasta menneisyyttään, hyvä herra. Minä en muuta pyydä
kuin että saamme kerran näyttää, mihin kykenemme, hyvä herra. Minä
himoitsen vielä kerran ruudin käryä, hyvä herra."
"Minun tietoni mukaan presidentti Madison on lähettänyt useita
vastalauseita, ja huolimatta Connecticutin ja New Jerseyn vastusteluista
hän ennen kolmen kuukauden kulumista lähettää uhkavaatimuksen. Hän
luulee Britannialla olevan työtä kyllä, nyt kun Napoleon liittolaisineen
jyskyttää sen ovia, ja uskoo sen siis tahtovan nyt välttää sotaa."
"Minun luuloni on", sanoi Sylvanne, "että englantilaiset ovat siksi
visapäitä ja itsekylläisiä, etteivät he huoli tämän taivaallista siitä,
suutummeko me vai emmekö. Heillä on nyt se käsitys, että Paavali
Jones[24] on kuollut, mutta luulenpa nykyisestä sukupolvesta ilmestyvän
monta samanlaista, kunhan saavat tilaisuuden yrittää. Kolmattakymmentä
kauppalaivaa on meiltä joka vuosi joutunut haaksirikkoon sen vuoksi,
että 'ystävällinen valta' on vienyt niiden miehistön. Minusta näyttää,
ettei meidän käy paljoa huonommin, vaikka sota syttyykin, ja onhan
silloin ainakin kunnia pelastettu."
"Teidänpä kotinne ja tavaranne ovat kolmensadan turvallisen mailin
päässä maan sydämessä", sanoi siihen Manhattan mies.
"Niin on, ja aivan Canadan rajalla", vastasi ukko Sylvanne.
"Se että meidän lippuamme yhä ja yhä loukataan ja että kansalaisemme
saavat kokea häväistystä, on vielä pahempi asia kuin laivain ja tavarain
menetys ovatkaan, hyvä herra. Vereni kiehahtaa, kun sitä ajattelen", ja
kunnon kenraali loi silmäyksen seuraan, ja hänen punertava, poimuinen
leukalihansa värähteli valkoisen kaulahuivin solmulla.
"Se on eittämätön asia, että jos varastatte joltakin päivällisen ja
sanotte, että hän on niitä maailman parhaita jalomiehiä, niin hän siitä
ihastuu teihin paljoa enemmän kuin jos annatte hänelle viisi dollaria,
ettei hän naamaansa näyttäisi", sanoi Sylvanne hitaasti, mutta
painavasti.
"Paljon voidaan sanoa toiseltakin puolelta", sanoi se, joka oli
pelokkaan kannalta asiaa katsellut. "Te varmaan myönnätte, että
Englannin hallitus pyrkii menettelemään oikein, ja meidän tulee kaiken
kaikkiaan myöntää, että Jilsonin juttu tuottaa meidän omalle
hallituksellemme sangen vähän kunniaa."
"Mies saattaa tehdä yhden pahan erehdyksen ja kumminkin olla oikeassa,
mutta hän ei saata joka päivä tehdä pieniä erehdyksiä ja kuitenkin
vaatia paikkaa puhtaassa joukossa", sanoi vasta valittu senaattori.
Kuvernöri vihdoin nousi ja lähti muitten edellä vierashuoneeseen, jossa
naiset jälleen yhdytettiin, ja keskustelu alkoi kääntyä toiselle
tolalle. Mutta samalla se olikin menettänyt merkityksensä niitten
mielestä, jotka eivät olleet oppineet kuiskuttelevan panettelun jaloa
taitoa, ja jotka mieluummin keskustelivat maan asioista ja kansan
menestyksestä. Rolf ja Kuonab olivat siitä nyt jotenkin saman verran
huvitetut kuin Skookum oli ollut koko ajan.