Vanin kunnian pelastus.
"Kun asiat näyttävät pimeimmiltä, niin se on merkki, että onni onkin
tulossa sinun tietäsi." Niin sanoi Si Sylvanne, ja Van Cortlandtiin
nähden se kävi toteen. "Varisevien lehtien kuu" oli päättymässä, lokakuu
loppumaisillaan, se päivä lähestymässä, jona heidän oli suunnattava
kulkunsa Albanyyn, koska hänen piti lähteä siksi hyvissä ajoin, että
erämiehet ennättäisivät vielä avoveden aikana palata. Hän oli
ihmeteltävästi voimistunut ja käynyt komeaksi. Kasvot olivat
verevöityneet ja ruskettuneet. Hän oli heittänyt kaikki rohdot ja saanut
kokonaista kaksikymmentä naulaa lisäpainoa. Hän oli oppinut tekemään
tulta, melomaan kanuuta ja kulkemaan metsässä _melkein_ ääneti.
Oppineitten puheittensa takia oli hän paljon kohonnut Rolfin silmissä,
ja oivalla laulullaan oli hän saanut Kuonabinkin jonkun vähäsen itseensä
suostumaan. Mutta kaikki hänen yrityksensä sarvaan kaatamiseksi
epäonnistuivat. "Kun ensi vuonna palaatte ja teillä on hyvät silmälasit,
niin sitten olette kyllä mies puolestanne", sanoi Rolf, ja sen verran
Vanille siis jäi toivon kipunaa.
Kolmen päivän myrsky oli kaatanut niin paljon puita, että erämiehet
päättivät parhaaksi laskea jokea Kotkanpesälle saakka, raivatakseen pois
joen poikki kaatuneita puita, jotta päästäisiin sukkelammin kulkemaan
silloin kun oli vähemmän aikaa.
Heidän arvelunsa oli aivan oikea. Joen poikki oli tosiaan kaatunut
paljon puita. He hakkasivat poikki lähes kolmekymmentä runkoa, ennenkun
puolenpäivän aikaan olivat päässeet Kotkanpesälle, ja perkattuaan joen
parempaan kuntoon kuin se oli ollutkaan, he kääntyivät paluumatkalle,
noustakseen oikopäätä ja viivyttelemättä ne kymmenen mailia, jotka
Kotkanpesältä oli heidän mökilleen.
Heidän pyörtäessään viimeisen niemen ohi, näkyi vedessä melkoisen
lähellä äkkiä suuri tumma olento. Skookumin niskakarvat nousivat
pystyyn. Kuonab kuiskasi: "Iso hirvi! Ampukaa sukkelaan!" Van oli ainoa,
jolla oli pyssy käsillä. Suuri musta otus seisoi alallaan hetkisen,
tuijottaen heihin silmät selällään, korvat hörössä ja sieraimet suurina,
pudisti sitten leveitä sarviaan, pyörsi ympäri ja hyökkäsi rannalle. Van
ampui, ja uroshirvi lyyhistyi suurella pauhulla ulpukkain joukkoon. Rolf
ja Skookum puhkesivat mitä epämetsästäjämäisimpiin riemuhuutoihin. Mutta
jättiläinen hyppäsi jälleen pystyyn ja saavutti rannan, kaatuakseen
siellä uudelleen Van Cortlandtin laukaistessa toisen piippunsa. Mutta
vain hetkeksi se seisahtui; äkkiä se taas nousi jaloilleen ja syöksyi
metsän peittoon. Kuonab käänsi paikalla kanuun ja pyrki rantaan.
Pensaista kuului raskas huoahdus, kuului toisia vähin ajoin. Kuonab
näytti hampaansa ja viittasi sinnepäin. Rolf tarttui pyssyynsä, Skookum
hyppäsi veneestä ja vähäistä myöhemmin päästi sotahuutonsa läheltä
viidakosta.
Miehet hyökkäsivät eteenpäin, pyssyt kädessä, mutta Kuonab neuvoi:
"Pitäkää varanne! Ehkä se odottaa."
"Jos niin on, niin se kyllä voi saada meistä jonkun", sanoi Rolf
naurahtaen, sillä hän oli kuullut ison hirven tavoista.
Puiden suojassa seisten he odottivat, kunnes Van oli panostanut
uudelleen kaksipiippuisen pyssynsä, sitten he varovasti lähestyivät.
Ehtimän takaa kuului hirven voimallisia, rajuja puhalluksia.
Skookuminkin ääni kuului tiheiköstä, ja lähestyessään paikkaa he näkivät
valtavan eläimen makaavan maassa pitkänään, silloin tällöin heitellen
päätään ylöspäin ja samalla päästäen kamalan tuskaäänen.
Intiani ampui luodin hirven aivoihin, sitten kaikki vaikeni;
surunäytelmä oli päättynyt.
Mutta nyt heidän huomionsa kääntyi Van Cortlandtiin. Hän horjui,
hoiperteli, hänen polvensa vapisivat, kasvot kalpenivat, hervottomana
hän vaipui kaatuneen puun tyvelle. Sitten hän peitti kasvot käsillään,
hänen jalkansa polkivat maata, olkapäät nytkähtelivät ylös ja alas.
Toiset eivät sanoneet siihen mitään. He älysivät merkeistä ja eleistä,
että nuori Van Cortlandt, niin mies kuin olikin, ainoastaan ankarilla
voimanponnistuksilla saattoi pidättää itsensä hysterisestä itkusta ja
nyyhkytyksestä.
Ei vielä silloin, mutta seuraavana päivänä sanoi Kuonab: "Muutamille se
tulee sen _jälkeen_, kun he ovat tappaneet, toisille ennen, niinkuin
sinulle, Rolf. Minulle se tuli silloin, kun tapoin ensimäisen
tshipmukkini, silloin kun varastin isäni lumot."
Otuksen nylkemisessä ja lihaamisessa oli moneksi tunniksi työtä. Onneksi
he jo olivat lähellä kotoaan. Retkikunnan mielenlaadussa tapahtui
ihmeteltävä muutos. Kuonab puhutteli kahdesti Van Cortlandtia, viimeksi
mainitun yhdessä heidän kerallaan täydessä touhussa korjatessa talteen
_hänen hirvensä_ lihoja. Hän tahrautui, hieraantui, ryvettyi otuksen
lihasta, karvoista ja verestä, ja kun he illalla istuivat mökissä tulen
ääressä, niin Skookum nousi, oikoi itseään, haukotteli ja lähti vakain
aikomuksin astumaan, laski kuononsa asianajajan käteen, nuolasi sitä ja
laskeutui sitten hänen jalkoihinsa maata. Van Cortlandt vilkasi Rolfiin,
kummankin silmissä oli naurun välähdys. "Nyt on kaikki hyvin. Voitte nyt
silitellä Skookumia, pelkäämättä että se runtelee raajanne. Se on
päättänyt ruveta ystäväksenne. Te olette vihdoinkin meikäläinen"; ja
Kuonab katseli ja kaksi pitkää norsunluun-valkeata hammasriviä loisti
hänen hymyillessään.