LXIII.

Vanin kunnian pelastus.

"Kun asiat näyttävät pimeimmiltä, niin se on merkki, että onni onkin

tulossa sinun tietäsi." Niin sanoi Si Sylvanne, ja Van Cortlandtiin

nähden se kävi toteen. "Varisevien lehtien kuu" oli päättymässä, lokakuu

loppumaisillaan, se päivä lähestymässä, jona heidän oli suunnattava

kulkunsa Albanyyn, koska hänen piti lähteä siksi hyvissä ajoin, että

erämiehet ennättäisivät vielä avoveden aikana palata. Hän oli

ihmeteltävästi voimistunut ja käynyt komeaksi. Kasvot olivat

verevöityneet ja ruskettuneet. Hän oli heittänyt kaikki rohdot ja saanut

kokonaista kaksikymmentä naulaa lisäpainoa. Hän oli oppinut tekemään

tulta, melomaan kanuuta ja kulkemaan metsässä _melkein_ ääneti.

Oppineitten puheittensa takia oli hän paljon kohonnut Rolfin silmissä,

ja oivalla laulullaan oli hän saanut Kuonabinkin jonkun vähäsen itseensä

suostumaan. Mutta kaikki hänen yrityksensä sarvaan kaatamiseksi

epäonnistuivat. "Kun ensi vuonna palaatte ja teillä on hyvät silmälasit,

niin sitten olette kyllä mies puolestanne", sanoi Rolf, ja sen verran

Vanille siis jäi toivon kipunaa.

Kolmen päivän myrsky oli kaatanut niin paljon puita, että erämiehet

päättivät parhaaksi laskea jokea Kotkanpesälle saakka, raivatakseen pois

joen poikki kaatuneita puita, jotta päästäisiin sukkelammin kulkemaan

silloin kun oli vähemmän aikaa.

Heidän arvelunsa oli aivan oikea. Joen poikki oli tosiaan kaatunut

paljon puita. He hakkasivat poikki lähes kolmekymmentä runkoa, ennenkun

puolenpäivän aikaan olivat päässeet Kotkanpesälle, ja perkattuaan joen

parempaan kuntoon kuin se oli ollutkaan, he kääntyivät paluumatkalle,

noustakseen oikopäätä ja viivyttelemättä ne kymmenen mailia, jotka

Kotkanpesältä oli heidän mökilleen.

Heidän pyörtäessään viimeisen niemen ohi, näkyi vedessä melkoisen

lähellä äkkiä suuri tumma olento. Skookumin niskakarvat nousivat

pystyyn. Kuonab kuiskasi: "Iso hirvi! Ampukaa sukkelaan!" Van oli ainoa,

jolla oli pyssy käsillä. Suuri musta otus seisoi alallaan hetkisen,

tuijottaen heihin silmät selällään, korvat hörössä ja sieraimet suurina,

pudisti sitten leveitä sarviaan, pyörsi ympäri ja hyökkäsi rannalle. Van

ampui, ja uroshirvi lyyhistyi suurella pauhulla ulpukkain joukkoon. Rolf

ja Skookum puhkesivat mitä epämetsästäjämäisimpiin riemuhuutoihin. Mutta

jättiläinen hyppäsi jälleen pystyyn ja saavutti rannan, kaatuakseen

siellä uudelleen Van Cortlandtin laukaistessa toisen piippunsa. Mutta

vain hetkeksi se seisahtui; äkkiä se taas nousi jaloilleen ja syöksyi

metsän peittoon. Kuonab käänsi paikalla kanuun ja pyrki rantaan.

Pensaista kuului raskas huoahdus, kuului toisia vähin ajoin. Kuonab

näytti hampaansa ja viittasi sinnepäin. Rolf tarttui pyssyynsä, Skookum

hyppäsi veneestä ja vähäistä myöhemmin päästi sotahuutonsa läheltä

viidakosta.

Miehet hyökkäsivät eteenpäin, pyssyt kädessä, mutta Kuonab neuvoi:

"Pitäkää varanne! Ehkä se odottaa."

"Jos niin on, niin se kyllä voi saada meistä jonkun", sanoi Rolf

naurahtaen, sillä hän oli kuullut ison hirven tavoista.

Puiden suojassa seisten he odottivat, kunnes Van oli panostanut

uudelleen kaksipiippuisen pyssynsä, sitten he varovasti lähestyivät.

Ehtimän takaa kuului hirven voimallisia, rajuja puhalluksia.

Skookuminkin ääni kuului tiheiköstä, ja lähestyessään paikkaa he näkivät

valtavan eläimen makaavan maassa pitkänään, silloin tällöin heitellen

päätään ylöspäin ja samalla päästäen kamalan tuskaäänen.

Intiani ampui luodin hirven aivoihin, sitten kaikki vaikeni;

surunäytelmä oli päättynyt.

Mutta nyt heidän huomionsa kääntyi Van Cortlandtiin. Hän horjui,

hoiperteli, hänen polvensa vapisivat, kasvot kalpenivat, hervottomana

hän vaipui kaatuneen puun tyvelle. Sitten hän peitti kasvot käsillään,

hänen jalkansa polkivat maata, olkapäät nytkähtelivät ylös ja alas.

Toiset eivät sanoneet siihen mitään. He älysivät merkeistä ja eleistä,

että nuori Van Cortlandt, niin mies kuin olikin, ainoastaan ankarilla

voimanponnistuksilla saattoi pidättää itsensä hysterisestä itkusta ja

nyyhkytyksestä.

Ei vielä silloin, mutta seuraavana päivänä sanoi Kuonab: "Muutamille se

tulee sen _jälkeen_, kun he ovat tappaneet, toisille ennen, niinkuin

sinulle, Rolf. Minulle se tuli silloin, kun tapoin ensimäisen

tshipmukkini, silloin kun varastin isäni lumot."

Otuksen nylkemisessä ja lihaamisessa oli moneksi tunniksi työtä. Onneksi

he jo olivat lähellä kotoaan. Retkikunnan mielenlaadussa tapahtui

ihmeteltävä muutos. Kuonab puhutteli kahdesti Van Cortlandtia, viimeksi

mainitun yhdessä heidän kerallaan täydessä touhussa korjatessa talteen

_hänen hirvensä_ lihoja. Hän tahrautui, hieraantui, ryvettyi otuksen

lihasta, karvoista ja verestä, ja kun he illalla istuivat mökissä tulen

ääressä, niin Skookum nousi, oikoi itseään, haukotteli ja lähti vakain

aikomuksin astumaan, laski kuononsa asianajajan käteen, nuolasi sitä ja

laskeutui sitten hänen jalkoihinsa maata. Van Cortlandt vilkasi Rolfiin,

kummankin silmissä oli naurun välähdys. "Nyt on kaikki hyvin. Voitte nyt

silitellä Skookumia, pelkäämättä että se runtelee raajanne. Se on

päättänyt ruveta ystäväksenne. Te olette vihdoinkin meikäläinen"; ja

Kuonab katseli ja kaksi pitkää norsunluun-valkeata hammasriviä loisti

hänen hymyillessään.

Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut · 第 77 / 104 题