Lumoruno.
Eräänä aamuna, Vanin astuessa ulos mökistään, kuului auringonnousun
kalliolta tahdikas _tam-tatam-taa_.
"Ag-aj-uai-o-sai. Pem-o-sai
gezhik-om ena-bid ah-kiin.
Ena-bid ah-kiin."
"Mitä hän hommaa, Rolf?"
"Se on hänen auringonnousu-rukouksensa," vastasi tämä.
"Tiedättekö, mitä se merkitsee?"
"Kyllä, ei juuri paljoa. Hän vain sanoo: 'Oi sinä, joka aamulla vaellat
taivaalle, sinua tervehdän'."
"Niinkö? Minä en tiennytkään intianeilla olevan semmoisia tapoja,
--aivan kuin Osiriksen papeilla. Onko hänelle kukaan opettanut? Tarkotan
kukaan valkoinen?"
"Ei, se on aina ollut intianien tapoja. Heillä on laulu tai rukous
melkein jokaiseen huomattavaan tapaukseen. Eri rukoukset auringonnousua,
auringonlaskua, kuunnousua, hyvää metsästystä varten, ja taas eri
rukoukset sen varalta, kun ovat sairaina, taikka kun lähtevät matkalle,
taikka kun sydän on paha."
"Minä aivan hämmästyn. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että he
ovat niin inhimillisiä. Se johtaa minut taaksepäin Delfoin temppeleihin.
Se on Ilionin Kassandran arvoista. Minä luulin, että intianit ovat vain
raakoja villejä, jotka metsästävät kunnes vatsa on täysi, ja makaavat,
kunnes se taas on tyhjä."
"Hm," sanoi Rolf hymähtäen. "Minä huomaan, että tekin olette vähän
arvostellut siihen 'hiusliipasin-, teräsansa-, kukkovarmaan tapaan'."
"Olisipa hauska tietää, haluttaisiko häntä kuulla minun lauluani?"
"Voihan koettaa. Minä ainakin yrittäisin."
Ja vielä samana iltana lauloi Van tulen ääressä "Iloisen ritarin", "John
Peelin metsästyksen", ja "Dundeen Bonneyn". Hänellä oli kaunis
baritoniääni. Hän oli erittäin suosittu Albanyn soitannollisissa
piireissä. Rolf oli ihastunut, Skookum uikutti myötätuntoisesti, ja
Kuonab istui, eikä liikahtanut, ennenkun laulu oli päättynyt. Hän ei
sanonut mitään, mutta Rolf tunsi että hänen mieltymyksensä oli herännyt.
Koettaen käyttää tätä seikkaa hyväksi sanoi hän:
"Tässä on rumpusi, Kuonab. Etkö tahtoisi laulaa 'Wabanakin laulua'?
Mutta pyyntö ei tullut otollisella hetkellä ja intiani vain pudisti
päätään.
"Kuulkaapa, Van," virkki Rolf (Van Cortlandt oli ehdottanut tämän
lyhennyksen). "Kuonab ei teitä koskaan hyvin suvaitse, ennenkun olette
ampunut sarvaan."
"Olenhan minä yrittänyt."
"Totta, totta, mutta huomenna lähdemme ja yritämme uuden kerran; ehkä
silloin on parempi onni. Mitä luulette ilmasta, Kuonab?"
"Puolenpäivän aikaan alkaa myrsky, ja sitä kestää kolme päivää," vastasi
punainen mies lyhyeen ja lähti sitten ulos.
"Se on eri juttu", sanoi Rolf, "sitten saamme odottaa."
Van hämmästyi, ja sitä enemmän kun taivas tunnin kuluttua pimeni,
myrskyvihurit alkoivat suhista ja rankkasade pieksi maata.
"Mistä -- Belsazarin ilmantoitottajan nimessä! -- hän sen tietää?"
"Ehkä on parempi, ettette kysy sitä häneltä. Minä koetan saada sen
selville, jos tahdotte tietää, ja kerron teille perästäpäin."
Rolf puistikin esille tiedot, vaikkei helposti, eikä yhdellä
puhuttelulla:
"Eilen tshipmukit[23] olivat kovassa työssä; nyt ne ovat alallaan, ja
pikkulinnut ovat kateissa.
"Eilen auringonnousu oli kellertävä, tänä aamuna se oli rusottava.
"Viime yönä kuu vaihtui ja sen ympärillä oli vahva pieni kehä.
"Ei ole satanut kymmeneen päivään, ja tämä on kolmas päivä, jona tuuli
on idässä.
"Viime yönä ei ollut kastetta. Näin Kielen vuoren aamun koitossa;
tomtomini ei soi.
"Aamulla savu kieppui kolmelle taholle, ja Skookumin kuono oli kuuma."
He siis jäivät mökille niin tiedoin, pakosta uskoen, ja vasta kolmantena
päivänä taivas tosiaan selkisi; länsituuli alkoi maksaa takaisin, mitä
oli idältä lainannut, ja niin kävi toteen sananlasku: "kolmen päivän
sade taivaan tyhjentää".
Sinä iltapäivänä työnsivät Rolf ja Van kanuun vesille ja lähtivät
melomaan järveä poispäin. Kuljettuaan mökiltä mailin laskivat he
rantaan; sillä paikalla oli suosittu hirvenpolku. Rolf tuota pikaa
osotti maata: hän oli löytänyt aivan vereksen jäljen; mutta Van ei
näyttänyt siitä mitään ymmärtävän. He kulkivat edelleen, Rolf keveästi
ja ääneti, mutta Van sai pitkillä säärillään ja jaloillaan aikaan
arveluttavan paljon ryskettä. Rolf kääntyi ja kuiskasi: "Ei sillä
tavalla. Älkää astuko kuiville risuille." Van koetti kulkea varovammin
ja onnistui mielestään hyvinkin, mutta Rolfin kärsivällisyys oli lujilla
ja hän alkoi nyt ymmärtää, mitä Kuonab oli mahtanut hänestä itsestään
ajatella vuosi takaperin. "Katsokaas", sanoi Rolf, "nostakaa jalkanne
tällä tavalla, älkääkä kääntäkö sitä noin ulospäin. Ja tarkatkaa
paikkaa, ennenkun sen taas maahan laskette. Tunnustelkaa varpaallanne,
jotta tunnette, ettei alla ole kuivia risuja, ja työntäkää se sitten
lujasti maahan, ennenkun sille astutte. Parempi tietysti olisi, kun
teillä olisi mokkasinit. Älkää koskaan kulkeko oksien ohi, niin että ne
hankaavat, vaan kohottakaa ne syrjään, etteivät raavi ja päästäkää ne
sievästi takaisin. Kuivaa oksaa ei pidä koskaan taivuttaa; se täytyy
kiertää", j.n.e. Näitä seikkoja ei Van ollut tullut ajatelleeksikaan,
mutta paikalla hän käsitti ne ja hänen kulkunsa parantuikin
ihmeteltävässä määrässä.
He tulivat jälleen veden partaalle. Rolf paikalla huomasi pienen
lahdelman toisella puolen sarvaan, joka seisoi aivan alallaan, katseli
heihin päin ja arvatenkin ihmetteli, mitä otuksia he mahtoivat olla.
"Siinä on nyt teille," Rolf kuiskasi.
"Missä?" kysyi Van kiihkeästi.
"Tuolla, näettekö tuon harmaan ja valkoisen."
"En minä näe."
Viisi minuuttia koetti Rolf turhaan saada Vania huomaamaan tuon
kuvapatsasmaisen haahmon; viiteen minuttiin se ei liikahtanut. Sitten se
vaaran aavistaen loikkasi pitkään ja katosi näkyvistä.
Se oli kerrassaan masentavaa. Rolf istahti alas melkein epätoivoissaan.
Mutta sitten hänen mieleensä johtui eräs ukko Sylvannen huomautus: "Ei
mies silti vielä ole houkka, vaikkei hän olekaan juuri sinun mielesi
mukainen."