Van Cortlandtin seikkailu.
Van Cortlandtin tulo oli pakottanut erämiehet rakentamaan uuden ja
paljoa suuremman mökin. Heidän pohjatessaan sitä sanoi asianajaja: "Minä
teidän sijassanne tekisin sen paljoa suuremman, kaksikymmentä kertaa
kolmekymmentä jalkaa, ja rakentaisin siihen suuren kiviuunin.
"Miksi niin?"
"Ehkä minä vielä palaan takaisin ja tuon jonkun toverin kerallani."
Rolf katsoi häneen vakaasti. Sehän oli tärkeä mahdollisuus, joka olisi
ollut huomioon otettava, mutta ilman vetojuhtaa oli niin suuria hirsiä
vaikea käsitellä. Uuden mökin mitoiksi sen vuoksi tuli viisitoista ja
kaksikymmentä jalkaa, ja kahdenkinkymmenen jalan hirsiä oli kyllä vaikea
liikutella. Van Cortlandt suurella huolella sisusti majan, rakensi
koivuista kaksi valkoista laveria, pani balsamipuun oksista patjat,
niiniset matot lattialle.
Ensimäisen uupumuksen jälkeen hän oli nopeaan vahvistunut sen jälkeen
kun oli rohtojen syömisen heittänyt, ja nyt hän perehtymistään perehtyi
heidän elämäänsä, muuttui heikäläiseksi. Mutta Kuonab ei häntä
suvainnut. Se tulenteko ja monta muuta samanlaista tapausta oli saanut
hänen arvonsa laskemaan nollaakin alemmaksi punaisen miehen silmissä.
Kun hän oppi tulta tekemään kahdella kalikalla, niin hänen arvonsa
hiukan nousi; mutta sen jälkeen se oli taas vähän alentunut, melkein
joka päivä, ja nyt sattui tapaus, joka sai sen laskemaan vielä
alkuperäistäkin alhaista kantaansa alemmaksi.
Huolimatta ihmeteltävästä uutteruudestaan Van Cortlandtin yritykset
saada valkohäntähirvi ammutuksi olivat turhat. Tämä oli masentava ja
surullinen tosiasia, sillä intiani sen vuoksi silminnähtävästi halveksi
häntä, ei tosin teoissa sitä osottanut, mutta väitteli kuitenkin Vania,
eikä ollut koskaan häntä huomaavinaan; ja Van taas luuli huomanneensa,
että ilman tätä ja tuota ja muuta laiminlyöntiä Kuonabin puolelta hän
itse ehkä olisi tehnyt niin ja niin.
Asiaa parantaakseen Rolf kerran kahden kesken sanoi intianille: "Emmekö
voisi jollain tavalla _antaa_ hänelle hirveä?"
"Hmh," vastasi Kuonab, jota ehdotus näytti huvittavan.
"Minä olen kuullut tuosta tuulastuskeinosta, osaatteko te panna sen
toimeen?"
"Ugh!"
Ryhdyttiin siis puuhaan.
Kuonab teki laatikon, jonka hän täytti hiekalla. Kolmelle puolelle hän
asetti kaarnalaidat, kahdeksaatoista tuumaa korkeat, ja keskelle hän
teki männynoksista soihdun, sytykkeeksi hienoa koivuntuohta.
Tavallisesti tätä laitosta pidetään veneen keulassa, ja urheilija sitten
sytyttää sen oikealla hetkellä. Mutta Kuonab ei luottanut Vaniin
sytyttäjänä, hän asetti tämän vanhanaikaisen valonsyytäjän eteensä
tuhdolle veneen peräpuoleen, mutta siten, että avoin laita oli
käännettynä viistoon eteenpäin.
Suunnitelma on se, että kuljetaan pitkin järven rantaa pimeän tullen,
siihen aikaan kun valkohäntähirvet tulevat rannalle juomaan ja syömään
ulpukanlehtiä. Paikalla kun äänestä havaitaan hirvien olopaikka, niin
kanuu ääneti melotaan paikalle, soihtu sytytetään ja valkohäntähirvi
pysähtyy ihmettelemään tätä kummaa auringonnousua; sen ruumista ei
tavallisesti näy hämärässä valossa, mutta silmät heijastavat loistetta
kuin kaksi lamppua ja nyt pyssymies suorittaa osansa raehaulipanoksella.
Se on helpoin ja epäurheilumaisinkin kaikista pyydystavoista. Se on jo
kauan ollut laitonkin; ja se oli paha varsinkin siitä syystä, että sen
uhriksi tavallisesti joutuivat naaraat ja vasikat.
Mutta nyt se näytti oikealta keinolta pelastaa Van Cortlandtin
metsämieskunnia.
He siis lähtivät; Vanilla oli aseena kaksipiippuinen haulikkonsa ja
vyöllään mahdoton koristettu metsästyspuukko, Vanin mielestä metsämiehen
paras tunnusase, Kuonabin mielestä houkan lelu. Rolf jäi mökille.
He lähtivät pimeän tultua matkaan, heikko itätuuli pakotti heitä
soutamaan itärantaa pitkin, etteivät hirvet saaneet heistä hajua. Heidän
hiljaa liukuessaan järven poikki keksi oppaan nopea silmä pinnalla
pitkän juovan hienon tuulenkareen poikki, -- se varmaankin oli jonkun
suuren eläimen, todenmukaisimmin valkohäntähirven vanavesi. Hyvä onni.
Antaen vauhtia minkä jaksoi hän kiidätti kanuun sen jälkeen ja kolmen
neljän minutin kuluttua he keksivät suuren tumman eläimen, joka nopeaan
pyrki pakoon, mutta se oli matala vedessä eikä sillä ollut sarvia. He
eivät voineet käsittää, mikä se mahtoi olla. Van istui kiihkeästi
tähyten, pyssy kädessään, mutta kanuu kulki uivan eläimen yli; se katosi
keulan alle ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuoksahti laidan yli
_valtava musta kalastaja-näätä_.
"Puukolla," huusi Kuonab, tulisessa tuskassa peläten, että Van ampuisi
ja puhkaisisi kanuun.
Kalastajanäätä hyökkäsi oikopäätä asianajajan kimppuun, kähisten ja
möristen kuin karhu.
Van tarttui puukkoonsa ja sitten alkoi mitä ihmeellisin tappelu; torjuen
hyökkääjää päältään niin etäälle kuin saattoi, hän pisti ja pisti sitä
pitkällä veitsellään. Mutta näätäpä näytti olevan kuin rautapaidassa.
Puukko joko livahti syrjään, taikka tökkäsi kerrassaan kerta toisensa
jälkeen, ja hurja vikkelä peto luikerteli, tappeli, kynsi ja repi ja oli
jo haavottanut asianajajaa kymmeneen paikkaan. Jäb, jäb, Van suotta
pisti ja sohi. Näätä näytti vain enemmän raivostuvan ja voimistuvan. Se
puri Vanin sääreen kiinni heti polven alapuolelle, ja ärhenteli ja repi
kuin bulldoggi. Van kävi kahden käden sen kurkkuun kiinni ja kuristi
koko voimallaan. Peto lopulta hellitti ja kavahti taapäin, tehdäkseen
uuden hyökkäyksen, nyt Kuonab huomasi tilaisuuden ja iski sitä melalla
kuonoon, niin että se käpertyi. Näätä mukelti eteenpäin; Van väisti,
muka uuden hyökkäyksen välttääkseen, ja samalla kanuu kaatui ja he
olivat kaikki järvessä uimassa henkensä edestä.
Onneksi he kuitenkin olivat ajautuneet länsirannalle, eikä vettä ollut
kuin vajaata kuusi jalkaa. Kuonab siis ui rantaan, mela toisessa
kädessään, toisella kanuuta uittaen, ja Van kaalasi, vetäen hännästä
kuollutta kalastajanäätää.
Kuonab hairasi tuulen kantaman seipään ja pisti sen liejuun niin lähelle
kuin suinkin kaatumapaikkaa, jotta he saattoivat sen aamulla löytää ja
etsiä pyssyn järvenpohjasta; sitten hän vaieten meloi takaisin mökille.
Seuraavana päivänä he seipään mukaan löysivät paikan ja ensin Vanin
pyssyn, sitten hänen mahtavan metsästyspuukkonsa. Ja hämmästyksekseen ja
harmikseen he huomasivat, että se vielä oli tupessaan: koko tuon
pistämisen ja iskemisen ajan oli sen pystyvä terä ollut piilossa, ase
paksussa ja pyöreässä messinkihelaisessa nahkatupessaan.