Van Cortlandtin rohdot.
"Ettekö Te ole terve?" kysyi Rolf eräänä kirkkaana kalomeli-aamuna,
nähdessään Van Cortlandtin valmistelevan jokapäiväistä rohtoannostaan.
"Kah, miks'en? Voin mainiosti, ja päivä päivältä yhä paremmin", vastasi
kysytty hyväntuulisesti.
"Mitä minä tietäisin, mutta äitini tapana oli sanoa: 'Rohdot ovat
semmoisia aineita, että sairaasta ne tekevät terveen, terveestä
sairaan'."
"Minun äitini ja teidän äitinne olisivat paikalla joutuneet riitaan, sen
voitte arvata. M-u-t-t-a" hän lisäsi hitaasti, kuin asiaa punniten,
silmissään leikkisä välähdys, "jos asioita arvosteltaisiin sen mukaan,
mitkä seuraukset ovat, niin pelkäänpä, että teidän äitinne helposti
voittaisi", ja hän laski pitkän, laihan, näiveän kätensä kasvavan
nuorukaisen leveän, voimakkaan käden viereen.
"Ukko Sylvanne taisi osata melkein oikeaan, kun hän sanoi: 'Ei muita
sairaita olekaan kuin ne, jotka _luulevat_ itseään sairaiksi'," sanoi
Rolf.
"Ehkä minun _pitäisi_ ruveta vähentämään", vastasi Van Cortlandt. Mutta
vähentäminen sitten tapahtuikin sangen äkkiä. Ennen viikonkaan kulumista
he arvelivat parhaaksi lähteä hakemaan tavaroita, jotka oli Schroonin
suulle kätketty, ettei niille ennättäisi tulla vahinkoa. Ei oikeastaan
ollut syytä ottaa Van Cortlandtia matkalle mukaan, mutta ei häntä voitu
yksinkään jättää. Hän siis tuli mukaan. Rohtojaan hän oli nauttinut
varsin säännöllisesti -- kalomelia, rabarberia, kalomelia, rabarberia,
merilöökkiä --, mutta Rolfin huomautus painui hänen mieleensä niinkuin
tulipommi lävistää pärekaton ja laskee valoa ja saa aikaan mullistuksen.
Tämä aamu sattui olemaan rabarberiaamu. Van Cortlandt joi aamujuomansa,
tukki sitten huolellisesti pullon, pisti sen laatikkoon muitten pullojen
sekaan ja laatikko nostettiin keskelle kanuuta. "Hyvilläni minä olen,
kun se loppuu", hän sanoi miettiväisesti, "en luule sitä nyt
tarvitsevani. Toisinaan toivon, että voisin kokonaan luopua niistä
kaikista."
Tätä juuri Rolf oli toivonut. Ilman semmoista huomautusta hän ei olisi
uskaltanut tehdä mitä teki. Hän nakkasi telttavaatteen keskelle kanuuta,
niin että kiikkerä alus siitä pahasti kallistui toiselle laidalleen.
"Tuo ei käy päinsä", hän huomautti, nosti sitten pois useita tavaroita,
rohtolaatikon niitten mukana, laski ne rannalle pensaitten alle, ja
nostaessaan tavarat taas veneeseen takaisin tahallaan unohti
rohtolaatikon.
Kun Van Cortlandt seuraavana aamuna nousi kalomeliaan valmistamaan, niin
hän säikähtyi, kun ei löytänytkään laatikkoa.
"Mieleeni juolahtaa", sanoi Rolf, "että viime kerran näin sen sillä
paikalla, jossa kanuun kuormaa korjasimme."
Niin sinne se varmaan oli jäänyt. Vanin täytyi elää joku aika aivan
rohdotonna. Se häntä pelotti, melkein kuin nuorta uimaria, joka huomaa
korkkipussien karanneen; mutta samoin kuin uimaria, samoin rohkaisi tämä
häntäkin tulemaan toimeen ilman. Ja niin Van huomasi, että hän _osasi
uida ilmankin korkkipusseja_.
Nopeaan sujui matka virran mukana, ja viikon kuluttua he palasivat
tavaroineen.
Rohtolaatikko löytyi samasta paikasta, johon se oli jätettykin. Van
Cortlandt otti sen maasta lammasmaisesti hymähtäen, heidän istahtaessaan
syömään illallista. Rolf ei kauan viivytellyt, ennenkuin sanoi: "Muistan
kerran nähneeni kolme haukanpoikasta samassa pesässä. Emä opetti niitä
lentämään. Kaksi lähti mielisuosiolla, ja pian ne puikkelehtivat puiden
latvoissa. Kolmas pelkäsi. Se sanoi: 'Ei äiti, minä en ole koskaan
lentänyt, ja minä pelkään, että minä tapan itseni jos koetan'. Emä
lopulta suuttui ja nakkasi sen pesästä. Paikalla kun se tunsi
pudonneensa se levitti siipensä pelastuakseen. Siivissä ei ollut mitään
vikaa, ja paljoa ennenkuin oli maahan pudonnut, se jo lensi."