Paluumatka Intiani-järvelle.
Nuori Van Cortlandt, sukkajalassa kuusi jalkaa kaksi tuumaa ja rinnan
ympäri kolmekymmentäneljä tuumaa, oli, kuten Rolf sanoi monien aikain
kuluttua, "mainion hyvää raaka-ainetta, mutta mainion raakaa". Ne kaksi
vuotta, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän opintonsa päätti, puolet
tästä ajasta lakitiedettä lukien, eivät olleet muuta aikaan saaneet kuin
tehneet hänestä ruumiillisesti velttiön, vaikkapa samalla seuraelämän
tähden. Mutta hänen henkinen kokoomuksensa oli parempi kuin hyvä; se
sisälsi suuria toiveita. Häneltä ei puuttunut rohkeutta, sen enempää
kuin älyäkään, ja se tie, jonka hän nyt oli valinnut, oli epäilemättä
varmin tie miehuuteen.
Rolf ei ollut tullut ajatelleeksikaan, kuinka paljon maamies-,
metsämies-, koskimies -retkeilijän kuitenkin täytyy tietää, ennenkuin
nyt tavatessaan miehen, joka ei tiennyt mitään; hän ei ollut
uneksinutkaan, kuinka monella tavalla sama asia voidaan väärin tehdä,
ennenkun hän nyt näki uuden toverinsa yrittävän.
Ei ole toista yksinkertaista asiaa, joka täydellisemmin koettelisi
miehen erämiestietoja kuin tulen tekeminen. Kymmmenkunta on hyvää keinoa
ja tuhatkunta huonoa. Se joka voi kolmenakymmenenä päivänä peräkkäin
sytyttää kolmekymmentä nuotiotulta kolmellakymmenellä tulitikulla taikka
kolmellakymmenellä tuluskipunalla, on tunnustettava taitavaksi
erämieheksi, sillä se kysyy monen vuoden kokemusta ja taitoa.
Kun Kuonab ja Rolf palasivat kanuulle, kannettuaan kumpikin taakkansa
ensimäisen pienen taivalluksen poikki, huomasivat he Van Cortlandtin
tekevän tulta, jota varten hän oli koonnut suuren tiuhan pinon pieniä,
enimmäkseen märkiä ja tuoreita puita. Tuluksia hän osasi käyttää, sillä
ne olivat siihen aikaan yleinen keino joka taloudessa. Lapsesta pitäen
hän oli kotonaan sytyttänyt kynttilän tällä alkuperäisellä tavalla. Kun
kaikki puut olivat kasassa, niin hän iski piikivellä kipinän
sytykkeeseen, jota samalla pidetään kädessä, puhalsi kipinän liekiksi,
pisti sen kahden märän puun väliin ja odotti, että kaikki nyt
leimahtaisivat tuleen, ja ihmetteli sitten, miksi pieni liekki paikalla
sammui, vaikka hän olisi kuinka monta kertaa yrittänyt.
Molempien erämiesten palatessa Van Cortlandt sanoi: "Se ei näytä
palavan." Intiani kääntyi sanattomassa halveksimisessaan. Rolfin oli
hyvin vaikea pysyä kohteliaisuuden muodoissa, kunnes hän tuli
ajatelleeksi: "Varmaan minä näytin yhtä suurelta houkalta hänen
maailmassaan Albanyssa."
"Nähkääs", hän sanoi, "tuore ja märkä puu eivät kelpaa, mutta tuolla on
koivuntuohta ja tuolla männynjuurakko." Hän otti kirveensä, hakkasi
juurakosta muutamia pilkkeitä ja vuoli sitten puukollaan kustakin
lastukuontalon. Yhden kalikan, joka oli niin pihkainen, ettei sitä
voinut vuolla, hän kirveenhamaralla musersi pieniksi pilasteiksi.
Saatuaan kourallisen repaleiksi riivittyä tuohta hän oli valmis
koettamaan. Hän iski piillä kipunan, puhalsi sytykkeen liekkiin ja tällä
liekillä sytytti tuohet, tuohella männyn pilasteet, ja tuota pikaa oli
siitä virinnyt hilpeä tuli. Kuonab ei osottanut Van Cortlandtille edes
sitä kunniaa, että olisi tuleen käyttänyt hänen puitaan. Hän hakkasi
kasvavan haavan vesan ja teki vihannista karahkoista lieden Rolfin
virittämän tulen ympärille, ja muutamassa minutissa ateria oli valmiiksi
keitetty.
Van Cortlandt ei suinkaan ollut tyhmä; tämä vaan oli kaikki hänelle niin
uutta. Mutta nyt hänen huomionsa kiintyi tulen tekemiseen, ja kauan
ennenkun he olivat saapuneet ylämaan mökilleen, hän oli sen oppinut,
oppinut metsätiedon ensimäisen taidon -- hän osasi rakentaa ja sytyttää
tulen. Ja kun hän, monen viikon kuluttua, oppi vielä tavallisen tulen
keinon lisäksi tekemään tulta kahta kalikkaakin hieromalla, niin oli
hänen ilon maljansa täynnään. Hän tunsi olevansa opin tiellä.
Vakaasti aikoen olla kaikessa mukana hän nyt meloi kaiken päivää; alussa
voimallisesti, sitten koneentapaisesti, lopulta heikosti ja vaivoin.
Myöhään iltapäivällä oli kuljettava ensimäisen pitkän taipaleen poikki,
jota oli neljännesmaili. Rolf otti sata naulaa, Kuonab puolta enemmän,
Van Cortlandt hitaasti kompuroi heidän jäljessään, rohtorasiaansa ja
melaansa kantaen. Sen yön hän mukavalla patjallaan nukkui sanomattoman
uupumuksen unta. Seuraavana päivänä hän ei tehnyt juuri mitään, eikä
puhunut mitään. Alkoi sataa; hän aukaisi mahdottoman suuren sateenvarjon
ja kyykki sen alla, kunnes myrsky oli tauonnut. Mutta kolmantena päivänä
hän alkoi uudelleen osottaa elonmerkkejä, ja ennenkuin he olivat
viidentenä matkapäivänä päässeet Schroonin suulle, oli hänen nuori
vartalonsa jo alkanut ylämaan elvyttävässä ilmassa verestyä.
Oli aivan selvää, etteivät he voineet ottaa mukaansa puoliakaan niistä
tavaroista, jotka he olivat menomatkalla kätkeneet Schroon joen suuhun.
Tavarat oli sen vuoksi uudelleen erotettavat ja osa jätettävä edelleen
kätköön, kunnes jouduttaisiin toinen kerta käymään niitä noutamassa.
Kun he sinä iltana istuivat kuudennen nuotiotulensa ääressä, niin Van
Cortlandt muisteli viime päivien vaiheita, ja niitä oli hänen mielestään
ollut monta, siitä kun hän kotoa lähti. Hän tunsi itsensä paljoa
vanhemmaksi ja voimallisemmaksi. Joki, kanuu, toverit eivät enää
tuntuneet hänestä niin vierailta, vaan ne alkoivat olla hänelle hyvin
tuttavat; ja hyvillään näistä voitoistaan hän laski kätensä Skookumin
päälle, joka nukkui vieressä, mutta sai vastaukseksi äreän murauksen
samalla kun tämä tärkeä eläin nousi ja siirtyi kokonaan toiselle puolen
tulta. Harvoin on pieni koira jyrkemmin näsäyttänyt isoa miestä. "Ei
Skookumille voi niin tehdä; teidän täytyy odottaa, kunnes sen aika on
tullut", sanoi Rolf.
Matka Hudsonin latvoille pahoine virtoineen ja monine taivalluksineen
oli jotenkin saman laatuinen kuin ennenkin. Sitten he saapuivat
kotkanpesälle ja Jesup-joen tyynemmälle vedelle ja ilman mainittavampaa
tapausta oman mökkinsä rantaan. Tunne siitä, että oltiin "jälleen
kotona", valtasi joka mielen ja kaikki olivat hyvillään.