Rolf ja Skookum Albanyssa.
"Punakuu" (elokuu) seuraa "ukkoskuuta", ja sen toisen viikon alkupäivinä
Rolf ja Van, vedättäessään latoon ohria ja tutkiessaan oliko kaura jo
kypsää, hätkähtivät, kun kanakopista kuului mitä kamalin elämä. Kauhea
surma ilmeisestikin oli taas liikkeellä ja apuun rientäessään Rolf kuuli
kovaa vihaista haukuntaa. Sitten hyökkäsi sieltä villipeto, suussaan
kuollut "kaakotusosaston" jäsen, mutta pudotti saaliinsa haukkuakseen ja
hypelläkseen "apuosastoa" vastaan hurjilla riemunosotuksilla, huolimatta
Rolfin vihastuneesta huudosta: "Skookum, sinä pikku roisto!"
Niin tosiaankin! Kuonab oli palannut, se on: hän oli vielä
järvenrannassa, ja Skookum oli rientänyt etukäteen saadakseen paikalla
maistaa tämän sivistyskeskustan iloja ja nautinnoita, odottamatta
tervehtimisen muodollisuuksia, taikka edes kuivin jaloin maalle pääsyä.
Seuraava kohtaus oli -- iso pitkä paalu, pitkä luja kahle ja pieni
murheellinen koira.
"Hoi, Kuonab, löysitkö heimosi? Oliko matka hauska?"
"Ugh", vastasi intiani, eikä muuta mitään, ja monta päivää kului,
ennenkuin ukko hänelle kertoi pohjolan matkastaan.
Kuonabia viehätti paljoa enemmän matka Albanyyn Van Cortlandtia
noutamaan kuin elon korjuu, jonka vuoksi asiat sovittiin sen mukaan.
Callanin ohra oli kuhiloitu; jos he kaikki kolme auttoivat Callania
kolme päivää, niin Callan olisi heille velkaa yhdeksästä, ja niin siis
sovittiin.
Pian sitten jälleen sanottiin jäähyväiset ja Rolf, Kuonab ja pikku
Skookum koira lähtivät Schroon jokea laskemaan yhtymäkohdalle, johon he
jättivät "kätköön" ostamansa tarpeet, ja sitten yhä leviävää Hudsonia
Albanyyn.
Rolf oli kahdesti kulkenut sen tien, Kuonab ei milloinkaan ennen, mutta
hänen vesinenänsä oli niin tarkka, koskien ja taivalluksien vaisto
punaisessa miehessä niin voimallinen, että monesti olikin hän
laskumiehenä. "Tuosta kulkee väylä, sillä siitä sen täytyy kulkea";
"tässä on vettä vahvalta, kun on niin kapeata", "tuo koski on
vaarallinen, koska taivallustie on niin vahvasti kuljettu"; "tuon me
laskemme, sillä minä näen sen", taikka "koska ei ole taivalluspolkua"
j.n.e. Kolme yötä nukuttiin matkalla, ja punakuun puolivälissä oli
kahdeksankymmenen mailin matka kuljettu ja kanuu laski Pietari Vandamin
rantaan. Jos Kuonabilla ehkä oli hetken johdosta mitään erikoisia
tunteita, niin peitti hän ne täydelleen vaskenkarvaisen ulkomuodon alle
silmänkään värähtämättä.
Heidän kokemuksiinsa Albanyssa kuului käynti kuvernörin puheilla ja
yhteentörmäys kookkaan rehentelevän jokirosvon kanssa, joka nähdessään
yksinäisen ja rauhallisen näköisen intianin, varta vasten poikkesi häntä
odottamaan; ja kun vihdoin Kuonabin puukko välähti tupesta, niin hänen
olisi voinut käydä huonosti, sillä paikalla oli paljon jätkiä, ellei
uusi tuttavuus kuvernörin pojan kanssa olisi häntä pelastanut. Mutta
jäykkä Vandam sattui tulemaan paikalle juuri pahimmalla hetkellä
varottamaan pientä roskajoukkoa: "Ettekö tiedä että tämä on Van
Cortlandtin opas?" Kun joukko kuuli, että kuvernöri ja Vandam olivat
Kuonabin puolella, niin sekin paikalla kävi hänen puolelleen, ja jätkää
nakkelivat lialla hänen omat ystävänsä, kun hän lipitti pakoon. Mutta
suuret olivat Skookuminkin ansiot, sillä juuri vaarallisimmalla hetkellä
se hyökkäsi kiinni roikaleen paljaaseen lihavaan pohkeeseen, semmoisella
hämmästelevällä vaikutuksella, että pohkeiden omistaja paikalla kavahti
taapäin, eikä Kuonabin puukko sattunutkaan. Kahakka näin väleen päättyi
ja Kuonab pisti taas puukon tuppeensa, halveksien koko väkijoukkoa ennen
tappelua, sen aikana ja sen jälkeenkin. Ei silloin, vaan monta päivää
myöhemmin hän sanoi vastustajastaan: "Hän oli suupaltti; hän oli pelkoa
täynnä."
Vaikka takaliston metsiin ei ollut kuin kolmekymmentä mailia, eikä
rikkomattomiin saloihin sataakaan, niin tiesi nuori Henry van Cortlandt
kuitenkin uskomattoman vähän metsistä ja niiden elämästä. Hän kuului
kaupungin hienoimpaan hienostoon, ja sen tapana oli olla olevinaan niin
tietämätön kuin suinkin metsien maailmasta ja sen elämästä. Mutta
hänellä oli paljon tervettä järkeä hätävaraksi, ja loistavana
esimerkkinä itse Washington, joka oli yhtä tuttava kansansa
edustuskunnassa, armeijan kenttäleirissä, loistavassa tanssisalissa ja
intianien metsästysmajoissa, joka koko elämällään osotti, että
täydelliseen miehuuteen kuuluu hengen, siveyden ja ruumiin
sopusointuinen kehitys.
Van Cortlandtin kasvatus oli saanut vähän liiaksi vaikutusta ajan
ultra-klassillisesta suunnasta, ja sen vuoksi Kuonab hänen
käsityksissään oli enemmänkin goottilaisen vallottajan Alarikin asemies
taikka Xenofonin joukon soturi kuin ilmielävä ja mieltäkiinnittävä
Amerikan alkuasukas, jäsenikkään, valppaan metsämiehen perikuva, menneen
alkuperäisemmän ajan salaperäisen luonnonuskonnon edustaja. Kookas Rolf
sinisine silmineen, ruskeine kiharine hiuksineen hänen mielestään
muistutti enemmän nuorta Akillesta kuin Amerikan parasta nuorisoa,
puhtaampia, terveempiä ja paljoa korkeampia ihanteita ja käsitteitä kuin
Akilleen sokeimmatkaan ihailijat ovat voineet hänelle omistaa. Tämä
melkein muistuttaa Wordsworthia ja Southeyta, molempia samanaikaisia
englantilaisia runoilijoita. Kuulun Southeyn täytyi välttämättä lähteä
vanhaan Intiaan saakka etsimään aineksia kaksitoistaosaiseen
runoteokseensa, jota harva viitsii avatakaan; tuntematon Wordsworth
kirjoitti oman aikansa asioista, kotikuusen kuiskehia ja hänen runonsa
ovat kuolemattomat.
Lauloiko Homeros vanhoista Egyptiläisistä? Taikka kirjottiko Thackeray
romaneja Babylonian asukkaista? Vanha on se sokeus ja vanha on seinäkin,
johon voi päänsä juosta. Ainoastaan ne, jotka etsivät intoa pyhitetystä
näköä antavasta savesta ja näkevät jalkainsa edessä hohtavan tien, eivät
juokse päätään mihinkään seinään, vaan kiipeävät turvallisesti
korkeuksiin. Henry van Cortlandt oli mies, jolla oli oivallisia
ominaisuuksia, kaikenlaisia avuja, mutta siitä huolimatta häntä oli
opetettu alati elämään menneisyydessä. Hänen silmänsä tarvitsivat vielä
avausta. Elävä nykyisyys ei vielä kuulunut hänelle, hänen oli se vasta
vallattava.
Nuori lakimies oli koonnut matkatarpeitaan Vandamin varastohuoneeseen,
sillä huolimatta ystävien pilkasta hän _tiesi_, että Rolf palaisi häntä
hakemaan.
Kun Rolf näki sen tavarapinon, joka siitä oli keräytynyt, niin hän vähän
aikaa tuijotti siihen kauhistuneena, katsoi sitten Vandamiin, jonka
jälkeen he yhdessä purskahtivat nauruun. Siinä oli kaikkea, mitä
ajatella saattoi, kevyttä taloudenpitoa ja ankaraa tohtoroimista varten
oli tuolejakin, pesukaappi, seinäpeili, huhmaro petkeleineen. Tuskin
tämä tavarain paljous olisi mahtunut kuuteen kanuuhun.
"Ei se ole niin paljoa nuoren herran kuin hänen äitinsä syytä", selitti
Iso-Pekka. "Alussa minä koetin esitellä sitä heille, mutta se oli
suotta; sanoinpa siis: 'No, kantakaa sitten vain niin paljon kuin
huoneeseen mahtuu.' Minä käyn syrjästä katselemaan, kuinka sinä tästä
suoriudut, niin saanpa hyvän naurun."
"Fiuu, fiuuu -- f-i-u-u-u-u", vihelteli Rolf eikä saanut vastatuksi
sanaakaan. Mutta viimein hän muisti: "No hyvä, aina sitä on jokin tie.
Näyttihän minusta ainakin hän sangen järkevältä. Saammepa nähdä."
Ja _olikin_ tie, ja se oli helppo, sillä salaisessa kokouksessa Rolf,
Pekka ja Van Cortlandt yhdessä erottivat kaikki tarpeelliset esineet.
Pienen teltan, peittoja, varavaatteita, pyssyt, ampumatarpeet,
hienompia ruokatavaroita kolmeksi kuukaudeksi, vähän rohtoja ja
muodonsievistystarpeita. Siitäkin tuli sangen kunnollinen venekuorma,
mutta tämä ei ollut mitään verrattuna siihen tavaravuoreen, joka jäi
jäljelle.
"No nyt, Mr van Cortlandt", sanoi Rolf, "olkaa hyvä ja sanokaa
äidillenne, että nyt otamme mukaan vain nämä, voidaksemme matkata
sukkelammin, ja että lähetämme jäljelle jääneitä tavaroita noutamaan,
kun niitä tarvitaan."
Iso-Pekka rauhallisesti naurahti. "Hyvä! Minä ihmettelin, kuinka hän
tästä suoriutuisi."
Kuvernöri rouvansa kanssa tuli itse rantaan saattamaan, kun he lähtivät.
Rantaan sen vuoksi kokoontui paljon väkeä. Äiti ei ollut milloinkaan
ennen huomannut kuinka hatara alus kanuu on. Hän varotti poikaansa,
ettei tämä lähtisi koskaan yksin vesille, että hän vaan muistaisi
voidella rintaansa sillä voiteella, jonka hän oli valmistanut niin
kuuluisan reseptin mukaan, joka oli aikanaan pelastanut vanhan kuvernöri
Stuyvesantin hengen, ja että hänen piti palata kotiin paikalla, jos
kylmettyisi; ja että hänen piti ensi leiripaikalla odottaa, kunnes loput
tavaroista saapuisivat, ja (kuiskaten) "karta tuota kamalaa punaista
intiania ja hänen puukkoaan, ja muista aina kaikille sanoa, kuka olet,
ja kirjota säännöllisesti, eläkä unhota ottaa kalomeliasi joka
maanantai, keskiviikko ja perjantai, vaihdellen kiinakuoren kanssa, jota
otat tiistaina, perjantaina ja lauantaina, ja merilöökkiä sunnuntaina,
paitsi joka toinen viikko, jolloin tiistaina, perjantaina ja sunnuntaina
otat rabarberia ja kissanminttuteetä, paitsi täysikuun aikana, jolloin
kissanmintun asemesta otat bergamottia ja merilöökin sijasta
opodeldokkia, jossa on pidetty viikko rautanaulaa."
Henryä syleiltiin, Rolfin kättä pudistettiin, Kuonabille päätä
nyökättiin, Skookumia ei huomattukaan, joka olikin viisainta; sitten
soma kanuu ulkoni rannasta. Sydämellisten hurraahuutojen ja
jäähyväistoivotusten raikuessa se kääntyi päin virtaa, kokka kohti
pohjoista.
Rantasillalla seisoi äiti nenäliina silmillään, ja itki ajatellessaan,
että hänen poikansa nyt oli menossa kauas, kauas kodista ja ystävistä,
rakkaasta sivistyneestä ja hienostuneesta Albanysta kauas, kauas
syrjäisiin, raakoihin, tiettömiin seutuihin, melkeinpä aina Champlain
järven rannoille.