Sairas härkä.
Ukkoskuu kului nopeaan, heinä oli niitetty, ohra osaksi leikattu. Joka
päivä olivat nyt läsipäät härät valjaissa kiskomassa natisevin ikein
milloin heinäkuormaa, milloin viljakuormaa yli vasta raivatun maan
kantojen ja juurien. Kaikki näytti menestyvän mitä parhaiten, mutta
samalla tulikin onnettomuus kuin salama kirkkaalta taivaalta. Buck,
oikeanpuolinen vetojuhta, sairastui.
Semmoiset, jotka eivät karjaa tunne, ovat paljon kirjottaneet nöyrästä
ja kärsivällisestä härästä. Ne jotka paremmin tietävät, tuntevat härän
kaikista juonikkaista eläimistä juonikkaimmaksi. Se on teeskentelijä,
mahtailija, pelkuri, varas, juonijaakko ja kavala; ja kun se ei ole
pahanteossa, niin se ainakin sitä ajattelee. Häijyinkin kuormamuuli,
mikä on milloinkaan kuormaa selässään kantanut, on höyhenetön
kyyhkysenpoikanen verrattuna tavalliseen härkään. On tosin joskus
hyväluontoisiakin härkiä, mutta niitä on harvassa; useimmat ovat
kavalat, toiset vaarallisetkin, ja nämä on paras hylätä, sillä ne
houkuttelevat iestoverinsakin pahoille tavoille ja saattavat ajajansa
häpeään. Vanin molemmat härät, Buck ja Bright, osottivat tavanmukaista
luonnonlaatuaan ja härkämäisyyttään työssä. Hyvissä käsissä ne kulkivat
jotenkin hyvin, ja Rolf osasi ajaa paremmin kuin Van, sillä hän oli
"härkäin kanssa kasvanut", jota vastoin jykevät iesjuhdat eivät
näyttäneet ymmärtävän Vanin kovin monisanaista vaikka jankkaavaa
englantilais-hollantilaista mongerrusta. Jenkin yksinkertaisempi piiskan
käyttö ja vähemmät sanat menestyivät niin ilmeisen hyvin, että Van
luopui ruoskasta ja vallasta ja antoi härkäparin Rolfin ajettavaksi.
Tavallisesti härkäparin ajaja kulkee "hoo" puolella (vasemmalla
puolella) juhtaparin pääpuolessa, huutaen "jii" (oikealle), "hoo"
(vasemmalle), "vakoon", "noin ikään", tai "uhua" (seis), säestäen
käskyään ruoskan läiskäyksellä, (kuitenkaan lyömättä). Taitamattomat
ajajat läiskäyttävät härkiä "hoo" puolelle, kun tahtovat saada ne
kääntymään "jii" puolelle, ja päin vastoin. Mutta tunnettu asia on, että
hyvät ajajat yleensä käyttävät vähän ruoskaa. Ruoskaa on käytettävä
säästäen, muutoin pari menee pilalle. Ei senvuoksi kauaakaan kulunut,
ennenkuin Rolf saattoi ohjata niitä kuorman päältä, ajaessaan pellolla
ruolta ruolle. Tämä huuto-ohjaus pelasti hänen henkensä, taikka ainakin
raajansa, kun hän eräänä aamuna vahingossa putosi kuorman ja härkäparin
väliin. Härkäpari oikopäätä karkasi laukkaan, mutta kun hän samalla
karjasi "uhua!" niin ne paikalla pysähtyivät ja nuorukainen pelastui.
Jos sitä vastoin Van olisi ollut "uhua" huutamassa, niin härkäpari olisi
laukannut vinhempään, sillä hänen tapanaan oli säestää jokaista huutoa
ruoskan sivalluksella.
Rolf siten saavutti jykeväin ajokkaittensa kunnioituksen, vaikkapa ei
juuri lempeäkään. Yhä paremmin hän sai ne valtaansa. Mutta mainittuna
kovanonnen aamuna, kun loput ohrista oli katokseen ajettava, Van tuli
sisään valittaen: "Voi, mitääst nyt dehrä! Mikääs nyn neovoks! Kon Buck
maka pualikualiaan."
Voi surkeutta! Se tosiaan makasi maassa, toisinaan päätään kohotellen,
toisinaan aivan litteänä maassa, mölyten ja voihkien vähän väliä.
Rolf oli sattunut neljä vuotta takaperin näkemään aivan samanlaisen
tapauksen Reddingissä. Silmien pyörityksen, vatsalihaksien kouristukset,
väänteet ja mölyämisen. "Sillä on vatsan väänteitä. Onko teillä
inkivääriä?"
"Ei, ei mittä muut ko pehmeet suoppa."
Mitä pehmeällä suovalla ja inkiväärillä oli yhteistä, oli vaikea arvata,
ja Rolf ihmetteli, mahtoiko sillä olla jotain salaista rohtovoimaa,
josta hänen äitinsä ei tiennytkään.
"Tiedättekö, kasvaako tässä missään lähellä punajalavaa?"
"Kyll mnää dierä."
"Keittäkää sitten sen kuorta sangollinen, minä lähden hakemaan
piparminttua." Jalavankuorta keitettiin padan täysi, siitä tuli ruskeata
lientä. Pipariminttu kuivatettiin hellalla, kunnes se voitiin jauhaa
hienoksi, ja se sekotettiin jalavaliemeen. Löydettiin vähän rikkiäkin ja
soodaa, niitä sekotettiin joukkoon väetteeksi, ja sitten riennettiin
takaisin pellolle suuren avuttoman elukan luo.
Buck parka näytti nyt olevan vielä huonompi entistään. Se makasi
kyljellään, selkä koukussa, vähän väliä mölyten ja väännähdellen. Mutta
apu oli nyt lähellä, ainakin miesten mielestä. Läkkipeltisellä napolla
he koettivat kaataa rohtoaan sairaan avoimeen suuhun, mutta tämä osotti
niin huonoa ymmärrystä, että loputkin voimansa kooten puhalsi napon
sisällyksen vasten heidän kasvojaan. Yritettiin monta kertaa, mutta aina
yhtä huonolla menestyksellä. Elukka sitten, ikäänkuin suutahtaen,
heilautti kuonoaan, niin että nappo lensi hyvän matkan päähän. Sitten he
koettivat toista tavallista keinoa, sekottivat rohtonsa lesepöperöön.
Lesepöperöön -- voiko härälle tarjota parempaa herkkua? -- mutta Buck ei
ollut siitä välittävinäänkään, ja kun sitä tyrkyttämällä tyrkytettiin,
niin se heilautti kuonoaan, niin että astia mukelsi nurin ja lesepöperö
valui pitkin kenttää.
Miehet silloin tuumasivat, että he ehkä saisivat juoman sen kurkkuun
tyrkytetyksi, jos vaan voisivat sen päätä kohottaa. He siis vipusivat
härän kuonoa ylemmäksi, yrittivät jälleen avata sen kitaa ja tukkia
siihen lesepöperöä, mutta Buckpa samalla kavahtikin jaloilleen,
ikäänkuin olisi koko tauti ollut paljasta teeskentelyä, ja laukkasi
navettaan, minkä pääsi, ei pysähtynyt, ennenkun oli hinkalossaan, mutta
paiskautui siellä jälleen kyljelleen ja sai entiset kouristukset.
Hyvin tavallista on, että härät teeskentelevät sairautta, mutta tämä
näytti kuin näyttikin olevan todellista. Näytti kuin näyttikin siltä,
ettei juhta enää siitä nousisi, ja että ainakin osa sadosta sen takia
menetettäisiin.
Mutta navetassa voitiin mukavammin tehdä uusi yritys. Härkä kytkettiin
ja pää vivuttiin korkealle, niin että kuono oli paljoa ylempänä
hartialapoja. Nyt näytti helpommalta valaa rohdot sen pitkään, jyrkästi
viettävään kurkkuun. Mutta se piti kuonoaan tiukkaan kiinni ja sen mikä
sieramiin valui se puhalsi pitkän matkan päähän, ja kärsivä elukka
vääntelihe kytkyessään niin, että lopulta olisi luullut sen tukehtuvan.
Sekä miehet että juhta uupuivat tässä tappelussa, mutta elukka ei
näyttänyt siitä paranevan, vaan päin vastoin käyvän vielä huonommaksi.
"Jopa jotain", sanoi Rolf, "paljon minä olen nähnyt juonikkaita härkiä,
mutta en tuommoista härkäilijää vielä milloinkaan, ja mennyttä se on, se
on varma, ellemme saa siihen pian tuota myrkkyä."
Härkien elämää ei tunnettu niin tarkkaan kuin hevosten, sillä
maanviljelijät tavallisesti pitivät niitä vain hätävarana, joitten
sijaan hankittaisiin hevosia, heti kun varat kannattivat. Härät olivat
niin voimalliset, ja ne tulivat toimeen viljattakin, kun heinät olivat
hyviä; ne eivät koskaan päätään kadottaneet johonkin suon silmään, ne
vetivät auraa vakaasti ja tasaisesti, välittämättä paljoa kivistä tai
kannoista. Mutta ne kulkivat niin epätoivoisen hitaasti ja olivat
ainiaan kujeita täynnään. Kun Bright oli juonikkaampi, niin
valjastettiin se tavallisesti vasemmalle puolelle, ollakseen lähempänä
ajajaa. Tavallisesti Rolf sai Buckin helposti hallituksi, mutta nyt
näytti asema kerrassaan epätoivoiselta. Hän muisteli mielessään
Reddingin aikojaan ja ukko Eli Goochia, viisasta härkämiestä, ja
tuumaili ja aprikoi, mitähän hän olisi tehnyt tämmöisessä tapauksessa.
Siinä istuessaan hän huomasi, kuinka sairas härkä kurotteli päätään ja
salavihkaa nuolasi suuhunsa lesepöperöä, jota oli varissut sen
iestoverin astiasta. Rolfin kasvoille ilmestyi hymy. "Se on juuri sinun
tapaistasi. Sinun mielestäsi ei mikään muu maistu hyvältä kuin
varastettu tavara. No hyvä, saadaanpa nähdä." Hän sekotti taas
lesepöperöön aimo annoksen rohtojaan. Sitten hän sitoi Brightin pään,
niin ettei se ulottunut maahan, ja asetti lesepöntön puolitiehen
molempien härkien väliin. "No hyvästi sitten, Bright", hän sanoi kuin
muodon vuoksi ja lähti pois navetasta, mutta katseli sitten
seinänraosta. Buck keksi, että tässä oli hyvä tilaisuus varastaa
Brightiltä. Se vilkasi ympärilleen; sepä sattui hyvästi, ajaja oli
mennyt matkoihinsa. Se kurotti varovasti päätään, haisteli ja heilautti
sitten pitkään kieltään ulos suustaan, maistaakseen toverinsa astiasta.
Mutta samalla Rolf päästi huudon ja juoksi sisään. "Ahaa, sinä vanha
rosvo! Annappas sen olla vaan, se on Brightin osa."
Sairas härkä vakautui nyt omaan hinkaloonsa ja pysyi jonkun aikaa
alallaan, sillä välin kun Rolf taas meni raolle katsomaan. Mutta kun ei
muutamaan minuttiin kuulunut mitään, niin se jälleen ojensi kuonoaan ja
kieltään, nielasi äkkipikaa yhden suuntäyden rohtosekotusta, samalla
Rolf päästi huudon ja juoksi ruoska kädessä navettaan varasta
kurittamaan. Bright parka, se pinnisteli ja kurotteli, päästäkseen
maistamaan viettelevää pöperöä, ja siten tietämättään auttoi Rolfin
juonta, sillä Buck ei tietysti voinut muuta luulla, kuin että se kovasti
himoitsi tuota leserohtopöperöä.
Läimähytettyään Buckia moniaan kerran ruoskalla Rolf taas poistui.
Sairas härkä taas odotti jonkun aikaa hiljaa alallaan ja sitten ahnaan
kiireisesti kurotti päätään, hotasi suuhunsa, mitä pöntössä oli,
tyhjensi sen kerrassaan; jonka nähdessään Rolf taas juoksi sisään ja
antoi sille piiskasta vielä vähän voitelua, vastaisenkin varalta.
Rohdot tietysti tehosivat, kuinkapa eivät semmoiset rohdot olisi
tehonneet, ja seuraavana aamuna Buck oli päässyt mahavaivoistaan. Se oli
entisellään, vaikkapa sangen janoissaan ja vielä vähän heikkokin; mutta
tarkkaan tutkittuaan sitä Van sanoi: "Kyll vaa snää näytä oleva
entiselläs, ekkäs juoness näy oleva Brightii huanompp."