Bill pelastetaan.
Kolmen päivän kuluttua heidän tulostaan tavaramytyt olivat valmiina ja
kanuu piellä tiivistetty, mutta Billiä ei vaan näkynyt. Lähetettiin sana
hänen lankonsa kotiin, ja sieltä vastattiin, ettei häntä ollut näkynyt
kahteen päivään. Mutta huolimatta siitä, että Albanyssä oli kaikkiaan
"lähes kuusituhatta elävää sielua", ei kauaakaan tarvinnut etsiä sataman
lymyistä, ennenkuin syntipukki löytyi. Pahin vihamieskin olisi häntä
säälinyt. Hän oli niin ränstynyt, että tuskin häntä saattoi tuntea,
silmät punottavat, puolikuollut nälästä, sairas ja heikko,
tunnonvaivoissa, sillä kirje oli hukkunut ja juomaveikot hänelle
uskottelivat, että kuormakin oli varastettu ja maalaismoukka, joka oli
hänen mukanaan ollut, murhattu ja ruumis heitetty jokeen. Oliko ihme,
ettei hän enää uskaltanut tulla ihmisten ilmoille! Ja kun iso Pietari ja
Rolf ilmi elävinä seisoivat hänen edessään, vaikka hän oli pelännyt
oikeudenpalvelijan tulevan, ja kun he kehottivat häntä lähtemään pois
piilopaikastaan ja tulemaan kanuuhun, niin Bill itki katkeria katumuksen
kyyneliä ja vannoi, ettei hän koskaan, ei koskaan koko elämässään enää
maistaisi tippaakaan väkeviä. Tämä mielentila pysyi vahvana puolentoista
päivää ja vielä kolmantenakin päivänä sitä oli vähäisen jäljellä.
He kulkivat Troyn ohi, haluamatta sinne poiketa, ja alkoivat sitten
taistella virtaa vastaan. Työ oli vielä kovempi kuin menomatkalla, nyt
kun oli noustava vuolasta vastavirtaa ja taivalluksissa kannettava
tavarat vastamäkeä; sitä paitsi oli vesi alennut, kuorma oli raskaampi
ja Bill huonommassa kunnossa. Kymmenen päivää heiltä kului
kahdeksankymmenen mailin matkalla. Mutta onnellisesti he kuitenkin
lopulta pääsivät perille tavaroineen päivineen ja laskivat hyvissä
voimin Warrenin rantaan yhdentenäkolmatta päivänä siitä kun olivat
matkaan lähteneet.
Bill oli taas entisellään. Vakavana ja itsetietoisena hän meni Warrenin
luo ja antoi hänelle suuren kirjeen, jonka ulkopuolella oli:
"Tavaraluettelo", mutta sisällä oli, kun hän oli sen avannut: "Tämän
tuojasta, Bill Bymuksesta ei ole mihinkään. Älkää enää luottako häneen
Albanyssa. -- Pietari Vandam."
Warrenin silmät rävähtivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Sitten hän
puhutteli Rolfia kahden kesken ja sanoi: "Annappa tänne, mitä sinulla on
tuotavaa." Rolf antoi hänelle oikean kirjeen, joka oli ollut hänen
hallussaan Billin tietämättä, ja Warren sai siitä lukea uutiset, jotka
tosin kulkivat vanhaa tuttua latua.
Rolfin sopimus oli tehty kuukaudeksi. Kymmenen päivää oli vielä
jäljellä, ja niiden kuluessa hän sai punnita sokeria, kirjottaa laskuja,
lypsää lehmiä ja katsella, kuinka nahkoja ostettiin. Warren ei tosin
halunnut näyttää hänelle kovinkaan paljoa nahkakauppojaan, mutta Rolf
piankin pääsi selville pääperusteista: Anna ostajalle, jos se suinkin
käy laatuun, pääntäysi "viinaa nahkoja vastaan". Toiseksi: arvioi kaikki
nahkat keskinkertaisiksi tai toisluokkaisiksi, jos rahoja vaaditaan,
mutta ole auliimpi, jos hinta otetaan tavaroissa. Punnitsemisessa,
luokittelussa, hinnottelussa oli jos kuinka monta tilaisuutta parastaan
katsoa, ja lopun lopuksi Rolf oli päässyt selville siitä, että Albanyn
hinnat olivat 30 -- 50 prosenttia Warrenin hintoja paremmat. Mutta siitä
huolimatta pidettiin Warrenia ensi luokan miehenä, hyvänä naapurina ja
kirkon jäsenenä. Yleinen käsitys oli, että nahkain kaupalla oli samoin
kuin hevoskaupallakin omat oikeutensa.
Muutamaa päivää ennen sopimusajan päättymistä Warren sanoi: "Mitenkähän
olisi, etkö jää toiseksikin kuukaudeksi?"
"En voi, lupasin auttaa Van Trumperia elonkorjuussa."
"Paljonko hän sinulle maksaa?"
"Seitsemänkymmentäviisi senttiä päivässä ja ruuan."
"Minä maksan dollarin."
"Minä olen antanut sanani", Rolf sanoi hämmästyen.
"Oletko paperin allekirjottanut?"
"Mitä papereita siinä tarvitaan? Eihän kirjotetusta paperista ole muuta
hyötyä, kuin että siitä näkee antaneensa sanansa", toisti Rolf äitinsä
sanoja yhä enemmän harmistuen.
Kauppias murahti hieman halveksivasti, sanomatta mitään. Mutta hän hyvin
myönsi itsekseen, että nuorukaista, joka oli vakaa ja älykäs työssään,
joka ei juonut ja joka ehdottomasti piti sanansa, oli paras pitää
hyvässä muistossa. Hän sen vuoksi sanoi jonkun ajan kuluttua: "No niin,
ellei Van sattuisi tätä nykyä tarvitsemaan, niin tule takaisin pariksi
viikoksi."
Aamulla varhain Rolf keräsi ne vähät lelut, joita hän oli pikku lapsille
koonnut ja Annettelle ostamansa kirjan; se oli kaunis juttu
mallitytöstä, joka kuoli ja pääsi taivaaseen, etukansi mieltä
järkyttävällä kuvalla kaunistettu. Sitten hän kulki tutun viiden mailin
taipaleen niin sukkelaan, että tunnin kuluttua oli päässyt järven
rantaan.
Van tervehti häntä kuin veljeään, joka on matkalta palannut.
"S'ol lystii, Rolf, ettäs tliit takasin. Mnää jo kaipailinki. Hei,
Martta, enks mnää snuull sanont, vai. Enks mnää sanont, ett kon hyvä
Jumala nyt lähetäis Rolfin dänn. Voeh, kon onkki giir!"
Niin kyllä olikin. Heinä oli niitettävä, ohra alkoi kypsyä. Rolf sen
vuoksi alkoi talossa tavanmukaiset toimensa, tehden töitä, joihin hänen
voimansa eivät olisi vuosi takaperin riittäneet, sillä vuorimaan henki
oli nyt hänessä, sen kasvukiihko, sen ilo voimanponnistuksissa, sen
ylpeys, voima tunnossa. Ja jokainen joka näki pitkäsäärisen,
pitkäkätisen, sileäselkäisen nuorukaisen joko kuokkaa tai kirvestä
heiluttamassa taikka heinää niittämässä, arveli itsekseen: "Tuosta se
vielä tulee mies; parempi on vielä olla hänen ystävänään kuin
vihamiehenään."