LV.

Bill pelastetaan.

Kolmen päivän kuluttua heidän tulostaan tavaramytyt olivat valmiina ja

kanuu piellä tiivistetty, mutta Billiä ei vaan näkynyt. Lähetettiin sana

hänen lankonsa kotiin, ja sieltä vastattiin, ettei häntä ollut näkynyt

kahteen päivään. Mutta huolimatta siitä, että Albanyssä oli kaikkiaan

"lähes kuusituhatta elävää sielua", ei kauaakaan tarvinnut etsiä sataman

lymyistä, ennenkuin syntipukki löytyi. Pahin vihamieskin olisi häntä

säälinyt. Hän oli niin ränstynyt, että tuskin häntä saattoi tuntea,

silmät punottavat, puolikuollut nälästä, sairas ja heikko,

tunnonvaivoissa, sillä kirje oli hukkunut ja juomaveikot hänelle

uskottelivat, että kuormakin oli varastettu ja maalaismoukka, joka oli

hänen mukanaan ollut, murhattu ja ruumis heitetty jokeen. Oliko ihme,

ettei hän enää uskaltanut tulla ihmisten ilmoille! Ja kun iso Pietari ja

Rolf ilmi elävinä seisoivat hänen edessään, vaikka hän oli pelännyt

oikeudenpalvelijan tulevan, ja kun he kehottivat häntä lähtemään pois

piilopaikastaan ja tulemaan kanuuhun, niin Bill itki katkeria katumuksen

kyyneliä ja vannoi, ettei hän koskaan, ei koskaan koko elämässään enää

maistaisi tippaakaan väkeviä. Tämä mielentila pysyi vahvana puolentoista

päivää ja vielä kolmantenakin päivänä sitä oli vähäisen jäljellä.

He kulkivat Troyn ohi, haluamatta sinne poiketa, ja alkoivat sitten

taistella virtaa vastaan. Työ oli vielä kovempi kuin menomatkalla, nyt

kun oli noustava vuolasta vastavirtaa ja taivalluksissa kannettava

tavarat vastamäkeä; sitä paitsi oli vesi alennut, kuorma oli raskaampi

ja Bill huonommassa kunnossa. Kymmenen päivää heiltä kului

kahdeksankymmenen mailin matkalla. Mutta onnellisesti he kuitenkin

lopulta pääsivät perille tavaroineen päivineen ja laskivat hyvissä

voimin Warrenin rantaan yhdentenäkolmatta päivänä siitä kun olivat

matkaan lähteneet.

Bill oli taas entisellään. Vakavana ja itsetietoisena hän meni Warrenin

luo ja antoi hänelle suuren kirjeen, jonka ulkopuolella oli:

"Tavaraluettelo", mutta sisällä oli, kun hän oli sen avannut: "Tämän

tuojasta, Bill Bymuksesta ei ole mihinkään. Älkää enää luottako häneen

Albanyssa. -- Pietari Vandam."

Warrenin silmät rävähtivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Sitten hän

puhutteli Rolfia kahden kesken ja sanoi: "Annappa tänne, mitä sinulla on

tuotavaa." Rolf antoi hänelle oikean kirjeen, joka oli ollut hänen

hallussaan Billin tietämättä, ja Warren sai siitä lukea uutiset, jotka

tosin kulkivat vanhaa tuttua latua.

Rolfin sopimus oli tehty kuukaudeksi. Kymmenen päivää oli vielä

jäljellä, ja niiden kuluessa hän sai punnita sokeria, kirjottaa laskuja,

lypsää lehmiä ja katsella, kuinka nahkoja ostettiin. Warren ei tosin

halunnut näyttää hänelle kovinkaan paljoa nahkakauppojaan, mutta Rolf

piankin pääsi selville pääperusteista: Anna ostajalle, jos se suinkin

käy laatuun, pääntäysi "viinaa nahkoja vastaan". Toiseksi: arvioi kaikki

nahkat keskinkertaisiksi tai toisluokkaisiksi, jos rahoja vaaditaan,

mutta ole auliimpi, jos hinta otetaan tavaroissa. Punnitsemisessa,

luokittelussa, hinnottelussa oli jos kuinka monta tilaisuutta parastaan

katsoa, ja lopun lopuksi Rolf oli päässyt selville siitä, että Albanyn

hinnat olivat 30 -- 50 prosenttia Warrenin hintoja paremmat. Mutta siitä

huolimatta pidettiin Warrenia ensi luokan miehenä, hyvänä naapurina ja

kirkon jäsenenä. Yleinen käsitys oli, että nahkain kaupalla oli samoin

kuin hevoskaupallakin omat oikeutensa.

Muutamaa päivää ennen sopimusajan päättymistä Warren sanoi: "Mitenkähän

olisi, etkö jää toiseksikin kuukaudeksi?"

"En voi, lupasin auttaa Van Trumperia elonkorjuussa."

"Paljonko hän sinulle maksaa?"

"Seitsemänkymmentäviisi senttiä päivässä ja ruuan."

"Minä maksan dollarin."

"Minä olen antanut sanani", Rolf sanoi hämmästyen.

"Oletko paperin allekirjottanut?"

"Mitä papereita siinä tarvitaan? Eihän kirjotetusta paperista ole muuta

hyötyä, kuin että siitä näkee antaneensa sanansa", toisti Rolf äitinsä

sanoja yhä enemmän harmistuen.

Kauppias murahti hieman halveksivasti, sanomatta mitään. Mutta hän hyvin

myönsi itsekseen, että nuorukaista, joka oli vakaa ja älykäs työssään,

joka ei juonut ja joka ehdottomasti piti sanansa, oli paras pitää

hyvässä muistossa. Hän sen vuoksi sanoi jonkun ajan kuluttua: "No niin,

ellei Van sattuisi tätä nykyä tarvitsemaan, niin tule takaisin pariksi

viikoksi."

Aamulla varhain Rolf keräsi ne vähät lelut, joita hän oli pikku lapsille

koonnut ja Annettelle ostamansa kirjan; se oli kaunis juttu

mallitytöstä, joka kuoli ja pääsi taivaaseen, etukansi mieltä

järkyttävällä kuvalla kaunistettu. Sitten hän kulki tutun viiden mailin

taipaleen niin sukkelaan, että tunnin kuluttua oli päässyt järven

rantaan.

Van tervehti häntä kuin veljeään, joka on matkalta palannut.

"S'ol lystii, Rolf, ettäs tliit takasin. Mnää jo kaipailinki. Hei,

Martta, enks mnää snuull sanont, vai. Enks mnää sanont, ett kon hyvä

Jumala nyt lähetäis Rolfin dänn. Voeh, kon onkki giir!"

Niin kyllä olikin. Heinä oli niitettävä, ohra alkoi kypsyä. Rolf sen

vuoksi alkoi talossa tavanmukaiset toimensa, tehden töitä, joihin hänen

voimansa eivät olisi vuosi takaperin riittäneet, sillä vuorimaan henki

oli nyt hänessä, sen kasvukiihko, sen ilo voimanponnistuksissa, sen

ylpeys, voima tunnossa. Ja jokainen joka näki pitkäsäärisen,

pitkäkätisen, sileäselkäisen nuorukaisen joko kuokkaa tai kirvestä

heiluttamassa taikka heinää niittämässä, arveli itsekseen: "Tuosta se

vielä tulee mies; parempi on vielä olla hänen ystävänään kuin

vihamiehenään."

Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut · 第 68 / 104 题