Albany.
Ainoastaan se, joka nuoruudessaan vihdoinkin on päässyt jonkun suuren
kaupungin näkyviin, josta hän on kaiken ikänsä haaveillut, johon päästä
käennyt, ainoastaan se voi käsittää Rolfin tunteet kun he olivat
viimeisen suuren mutkan kiertäneet ja Albany -- _Albany_ kohosi
näkyviin. Albany, ensimäinen Yhdysvaltain kaupunki, joka sai
kaupunginoikeudet; Albany, sen tärkeimmän valtion pääkaupunki; Albany,
jossa asui lähes kuusituhatta ihmistä ja jossa oli niin vilkas liike;
Albany, joka julkisine rakennuksineen kauniina ja arvokkaana loisti
mahtavalle Hudsonille, joka siitä alkaen kantoi suurimmatkin laivat
mereen saakka.
Rolf oli paljon lukenut raamattua, ja nyt hän mielestään käsitti
apostoli Paavalin tunteet sinä historiallisena päivänä, jona hänen
elinaikainen toivonsa toteutui, jona hän ensi kerran lähestyi ikuista
kaupunkia, -- jona mahtavan, uljaan Rooman tornit hänelle vihdoin
näkyivät.
Pitkät satamalaiturit olivat täynnään mastoja ja köysiköitä; veden
pinnalla vilisi veneitä ja kanuita; satamasiltain takana olivat
puumakasinit ja niiden takaa näkyivät monenkertaiset puurakennukset, ja
kaikkia muita korkeammalle kohosi Capitolium, maan isien yhtymäpaikka.
Rolf ei ollut aivan tietämätön meriasioista, ja kaikkien näitten
mastollisten laivain keskellä hänen katseensa nyt käsitti oudon,
kömpelön näköisen aluksen, jonka kummallakin puolella oli valtava
vesiratas. Kun se tuli selvemmin näkyviin, niin hän saattoi nimenkin
lukea, se oli "_Clermont_", ja hän tiesi siitä, että se oli Fultonin
kuulu höyrylaiva, höyryn aikakauden ensimäinen.
Mutta Bill ei joutanut semmoisia katselemaan. Albany, Hudson,
"Clermont", kaikki oli hänelle tuttua, ja vakaasti hän ohjasi venettä
sitä siltaa kohti jonka hän vanhastaan tunsi.
Rannalla kökötti pollarien päissä jätkiä ja nämä tervehtivät häntä,
aluksi kompasanoilla; mutta veneen tullessa lähemmäksi Bill tunnettiin.
"Helloo, Bill, vai olet sinä palannut? Hauska nähdä," ja apua tarjottiin
joka taholta kanuun maihin laskiessa.
"Well, well, well, vai sinäkö se todella olet," sanoi erään
turkiskauppiaan urkkija erinomaisen ystävällisellä äänellä; "tuleppas
mukaan, niin saat ryypyt."
"En tule," sanoi Bill jäykästi, "ensin ajetaan asiat ja vasta sitten
ryypätään."
"No mutta, Bill, eihän tästä ole Van Roostiin kuin kymmenen askelta ja
siellä on juuri aljettu uusi tynnöri -- mitä parasta."
"Ei, johan minä sen sanoin, minä en maista -- nyt."
"No jaa, olkoon sitten, tiedäthän sinä asiasi. Minä ajattelin, että sinä
ehkä olit iloinen, kun taas meidätkin näit."
"Well, no enkö sitten muka ole?"
"Helloo, Bill," ja Billin lihava lankomies ilmestyi sillalle. "Tämä
minulle tekee hyvää, ja sisarellesikin, joka on niin ikävöinyt sinua.
Ryyppy nyt pitää saada."
"Ei, Sam, en minä nyt jouda ryyppylle; minulla on asioita ajettavana."
"Weil, yksi vain pään selvitykseksi. Sitten ajat asiasi ja palaat meidän
luo."
No, Bill lähti ottamaan yhden ryypyn pään selvitykseksi. "Kuules Rolf,
parin minutin kuluttua minä palaan," mutta Rolf ei häntä sen koommin
nähnyt moneen päivään.
"Parempi on, kun tulet sinäkin samaan matkaan, penikka," sanoi joukosta
muuan punanokka. Mutta Rolf pudisti päätään.
"Anna minä autan sinua, että saadaan kaikki rannalle," tarjotteli muuan
puhelias vieras, jolla oli vain yksi silmä.
"En minä tarvitse apua."
"Millä ihmeellä sinä aiot ne yksin saada?"
"Well, yhden asian saisitte mielellänne tehdä; menkää ja tuokaa tänne
Pietari Vandam."
"Minä vartioin tavaroitasi sillä aikaa kun _sinä_ käyt."
"Ei, minä en voi lähteä."
"Mene sitten hiiteen, pidätkö sinä minua juoksupoikanasi?" ja Rolf
jätettiin yksin.
Hän oli vasta alkaja kaupan alalla, mutta hän alkoi kuitenkin jo
käsittää "_turkis_"-sanan mahdin ja sen kaupan tärkeyden. Turkikset
olivat erämaitten arvokkain tuote, ja ainoastaan metsämiehet saattoivat
niitä hankkia. Maailman kauppiaat himoitsivat turkiksia yhtä ahneesti
kuin kultaa, ja vielä paljoa ahnaammin kuin jalokiviä.
Ne olivat niin kevyttä tavaraa, että niihinkin aikoihin satakunta naulaa
nahkoja saattoi maksaa sadasta viiteentuhanteen dollariin, niin että
mies, jolla oli kimppu hyviä turkisnahkoja, oli kapitalisti. Erämiehet
niistä ansaitsivat hyvät rahat, kauppiaat vielä enemmän, sillä tavarassa
maksaen he lisäsivät voittonsa kahdenkertaiseksi; mutta Albanyn
välikauppiaitten voitot olivat vielä paljoa suuremmat ja New Yorkin
vientikauppiaitten aivan suunnattomat.
Oliko siis ihme, että erämiehet olivat vallanneet maata paljoa
laajemmalta kuin siirtolaiset taikka edes kullankaivajat; ja muutaman
nahkan kaupan vuoksi tehtiin enemmän pahoja rikoksia, enemmän rohkeita
ryöstöjä kuin minkään muun laillisen liikkeen alalla. Rolf ei näistä
asioista vuosi takaperin tiennyt mitään, mutta hän oppi minkä ennätti ja
Warrenin huomautukset nahkoista painuivat yhä arvokkaammiksi hänen
mieleensä. Ne saivat joka seikasta aina matkan alusta pitäen uutta
vahvistusta.
Aamupäivä kului, eikä Billiä vaan kuulunut; kun siis iltapäivällä siihen
tuli muutamia paljasjalkaisia poikia, niin Rolf sanoi heille: "Tietääkö
kukaan teistä missä Pietari Vandamin talo on?"
"Kyllä, se on aivan tuossa", ja he osottivat suurta hirsitaloa, joka oli
vain satakunnan askeleen päässä.
"Tunnetteko hänet?"
"Kyllä, hän on minun isäni", sanoi auringonpaahtama, teerenpisamainen
poika.
"Jos tuot hänet nyt heti tänne, niin saat kymmenen senttiä. Sano, että
minä olen Warrenin miehiä, ja että täällä on tavaroita."
Pojat pyyhälsivät matkaan kuin villihevoset, niin että pöly lensi, sillä
kymmenen senttiä oli suuri raha siihen aikaan. Ja sangen pian ilmestyi
rantaan pitkä punakka mies. Hän oli hollantilainen vain nimeltään. Ensi
näkemältä häntä ei juuri olisi muista jätkistä erottanut, mutta oli hän
kuitenkin lihavampi ja lähempää katsoen hän näytti toimeliaammalta.
"Oletko sinä Warrenin miehiä?"
"Olen".
"Yksinäsikö olet?"
"En, tulin Bill Bymuksen keralla. Mutta hän lähti jo aamulla pois; en
ole häntä sen koommin nähnyt. Minä pelkään, että hänelle on sattunut
joku vastoinkäyminen."
"Minne hänen piti mennä?"
"Tuonne kapakkaan ystävien kanssa."
"Vai sinne, se on hänen tapaistaan; niin, kyllä hänelle on sattunut se
tavallinen vastoinkäyminen. Ei hänestä nyt ole mihinkään yhteen
viikkoon. Viime kerralla hän oli vähällä menettää kaikki nahkamme.
Katsotaanpa nyt, mitä sinulla on mukana."
"Oletteko te Pietari Vandam?"
"Olen tietenkin."
Mutta Rolf näytti epäilevän. Siihen oli kokoontunut pieni joukko
uteliaita ja Rolf kuuli monta ääntä: "On, tämä on Pietari, olkaa huoleti
sen puolesta." Mutta Rolf ei tuntenut puhujiakaan. Hänen epäröivä
ilmeensä ensiksi harmitti hollantilaista, sitten huvitti häntä ja
lopulta hän remahti sydämelliseen nauruun.
"No noh, sinä näyt ajattelevan meistä pahaa. Katsos tänne", ja hän veti
taskustaan mytyn kirjeitä, jotka kaikki oli osotettu Master Pietari
Vandamille. Sitten hän näytti kultakellon, jonka selkään oli kirjotettu:
"Pietari Vandam"; sitten hän näytti sinettinsä, jossa seisoi "Petrus
Vandamus". Sitten hän kääntyi pojan puoleen ja sanoi: "Juokse, tuolla on
pastori Tri Powellus, ehkä hän auttaa meitä." Mustaviitta, polvihousu,
latuskahattu kirkonmies tuli ja sanoi mahtipontisesti: "Kyllä, nuori
ystäväni, ilman epäilystä voit olla vakuutettu siitä, että tämä on
erittäin kunnianarvoisa seurakuntalaisemme, Master Pietari Vandam; mies,
joka on hyvin tunnettu kauppamaailmassa."
"Ja nyt", sanoi Pietari, "syntymätodistukseni ja vihkimätodistukseni
avulla, jotka kaikella mahdollisella kiireellä tuodaan nähtäväksesi,
minä toivon saavani sinut tunnustamaan minut siksi, kuka olenkin."
Asema, joka alussa oli ollut vähän kireä, oli käynyt yhä
hullunkurisemmaksi ja läsnäolijat nauroivat ääneensä. Rolf ei ottanut
hämmästyäkseen, vaan sanoi verkalleen hymyssä suin: "Minä olen
taipuvainen luulemaan, että te mahdatte olla Master Pietari Vandam,
kotoisin Albanysta. Jos niin on, niin tämä kirje on teille ja kuorma
samoin." Ja kuorman luovutus siten tapahtui.
Bill Bymus ei ole vielä tänäpäivänäkään antanut sitä toista kirjettä.
Luultavasti hän ensiksi lähti sisarensa luo, mutta ei ennättänyt
kauaakaan siellä viipyä, sillä hänen olonsa Albanyssa oli yhtä ja samaa
juopottelua, niinkuin ainakin. Selvää oli, että ellei Rolfia olisi
ollut, niin olisivat turkikset menneet sen tien, ja Vandam osottikin
kiitollisuuttaan siten, että otti nuorukaisen omaan kotiinsa, jossa
vielä kauan jälkeenkinpäin kerrottiin ja herttaisesti naurettiin sitä,
kuinka vaikea ukko Vandamin oli saada Rolfia uskomaan.
Venemiesten piti palatessaan viedä Warrenille semmoisia kauppatavaroita,
joita Vandamilla oli varastossa, ja toisia, joiden kokoomiseen kului
monias päivä.
Kun Rolf niitä seuraavana päivänä lajitteli ja laittoi mytyiksi, niin
tuli huoneeseen pitkä, laiha, hyvin puettu nuori mies, joka näytti
liikkuvan kuin kotonaan.
"Hyvää huomenta, Pietari."
"Huomenta, huomenta", ja he alkoivat jutella vuodentulotoiveista ja
politiikasta.