Annetten uusi puku.
_Syvät tunteet eivät itsessään paljoa paina; mutta jos ne toimella
tyynnytät, niin sanon sinua mieheksi; mutta jos itkemällä, niin
kivisydän olisi sinulle parempi -- sano' Si Sylvanne_.
"Kuonab, minä menen ja ammun hänelle pyyn."
"Ugh, hyvä."
Rolf siis läksi. Hetken hän oli taipuvainen suostumaan Skookumin
rukoukseen päästä mukaan, mutta sitten hänen mieleensä juolahti toinen
ja parempi tuuma. Skookum luultavasti löytäisi jonkun emälinnun, jota ei
kenenkään pidä ampua kesäkuussa; uroslinnun taas hän itse löytäisi
yksinkertaisella tavalla: kuuntelemalla. Ilta oli tyyni ja ennenkuin
Rolf oli puolta mailiakaan astunut, niin hän kuuli etäistä sepelpyyn
päristystä: "_Thumpp, thumpp, thumpp, thumpp -- rrrrrrr_". Hän astui
nopeaan ja varovasti sinne päin ja pysähtyi sitten kuuntelemaan uutta
päristystä. Kun sitä piti odottaa, niin hän polvistui sammaleisen
kaatuneen lahopuun viereen ja löi sitä kädellään, matkiakseen metsäkanan
"thumppia" ja pärinää. Ja paikalla tuli vastaus.
"_Thumpp -- thumpp -- thumpp, thumpp rrrrrrr"_ sotaisen uhmaavana ja
kiihkoisesti, ja lähemmä hiipiessään Rolf huomasi soittelijan, joka
mahtipontisena patsasteli edes takaisin kaatuneen puun rungolla,
viidenkymmenen askeleen päässä. Hän tähtäsi vakaasti, ei kuitenkaan
päähän, kun pyssy oli outo ja matka siksi pitkä, vaan ruumiiseen. Pyssyn
paukahtaessa lintu kaatui kuolleena ja Rolfin rinnassa hytkähti pieni
ilon hurmahdus, jonka hän luuli tulevan pienen potilaan muistelemisesta,
mutta jonka tarkempi erittely varmaankin olisi osottanut yhtä suuressa
määrin johtuvan hänen oman taitonsa ja äsken ostamansa pyssyn
tuottamasta ylpeydestä.
Yö oli tulossa kun hän palasi takaisin, ja hollantilainen isäntä ja
emäntä näyttivät olevan jostain kiihkoissaan. "Tuo indiani sanos, ettei
Annettea tuodakka yäks huaneesse. Pitääks hänen nukut ulkkon, -- niink
koera -- niink niggeri -- niink kerjälääse? Jah, se paha, eiks olkki?"
Ja ukko Hendrik parka oli kovin huolestunut ja ihmeissään.
"Hendrik, luuletteko te, että Jumala antaa huonompaa ilmaa yöllä kuin
päivällä?"
"Ah, tiäränks mnää?"
"Noh, näettehän te, että Kuonab tietää mitä tekee."
"Jah."
"No hyvä, antakaa hänen tehdä. Hän taikka minä makaamme lapsen luona; ei
hänellä ole mitään hätää." Ja Rolf ajatteli, mitä katalaa hän pirtissä
oli nähnyt vuoteissa ryömivän.
Rolf luotti paljonkin intianin rohtotaitoon, mutta vielä enemmän hän
luotti oman äitinsä neuvoon. Hän oli päättänyt antaa Annettelle kininin,
mutta oli kuitenkin kahden vaiheilla, saattoiko hän asiaan sekaantua.
Vihdoin hän sanoi: "Nyt on jo kylläksi viileätä; minä asetan nämä ohuet
uutimet hänen vuoteensa ympärille."
"Ugh, hyvä!" mutta punainen mies jäi siihen istumaan, hänen niitä
asetellessaankin.
"Ei sinun tarvitse enää olla täällä, kyllä minä jään vartijaksi,
Kuonab."
"Annan pian enemmän rohtoa," vastasi intiani, saattaen Rolfin uuteen
pulaan. Hän siis muutti juontaan. "Etkö tahtoisi ottaa tätä pyytä ja
keittää siitä liemiruokaa. Minä olen käsilläni pidellyt myrkyllistä
köynnöstä, enkä uskalla siihen koskea."
"Jahaa, mut se onki _mnuun_ tehtäväni. Antakaa se mnuull vaan." Ja
lihava äiti laski kiireisesti nuorimman lapsensa kätkyeeseen ja alkoi
touhuten ryhtyä keittopuuhiin.
"Taaskin tuli tenä", ajatteli Rolf, mutta jenkkiläisäly keksi keinon.
Hän tunnusteli toisella kädellään maljaa, jossa oli käärmeenjuuri-teetä.
Se oli haaleata. "Annatko sinä sen kuumana vaiko kylmänä, Kuonab?"
"Kuumana."
"Minä vien sen sisälle ja lämmitän." Hän teki niin ja ajatteli
mennessään: "Kun Kuonab ei salli minun antaa kuorta, niin antakoon
_itse_." Hämärässä keittiössä hänen oli helppo kaataa teehen kenenkään
huomaamatta kininimehua. Sitten hän lämmitti teen ja vei sen ulos, jonka
jälkeen Kuonab itse antoi sen sairaalle lapselle.
Makuuajan lähestyessä sairas, kuullessaan intianin lupaavan nukkua hänen
luonaan, sanoi heikolla äänellä: "Äiti, äiti", ja kuiskasi äitinsä
korvaan: "Minä tahdon Rolfin."
Rolf levitti peittonsa lapsen vuoteen viereen ja nukkui kevyttä unta.
Kerran tai kahdesti hän nousi Annettea katsomaan. Tämä unessaan
liikahti, mutta ei kuitenkaan herännyt. Rolf katsoi, että sääskiharso
oli paikallaan, ja nukkui sitten aamuun asti.
Lapsi oli aamulla kieltämättä paljoa parempi. Ensimäinen hyvä oire oli,
että ruoka rupesi paremmin maittamaan, ja sepelpyy sai täyttää
luomisensa tarkotuksen. Käärmejuuri ja kinini tehosivat jalosti, ja
lapsi parani siitä pitäen nopeaan. Äiti luonnollisesti halusi saada
lapsensa takaisin huoneeseen. Se oli selvää, että hänen täytyi
pikapuoliin muuttaa. Sitä pidettiin välttämättömänä pahana, että noita
ruskeita iljetyksiä aina piti olla vuoteessa.
Mutta Rolf ajatteli toisin. Hän tiesi, mitä hänen äitinsä olisi
ajatellut ja tehnyt. Siitä seurasi uusi matka Warreniin ja hän toi
sieltä väkevästi löyhkäävää öljyä, jota niihin aikoihin sanottiin
"maaöljyksi", -- se oli raakaa petrolia. Kun sitä oli valettu kaikkiin
sängyn rakoihin ja seinänrakoihinkin vuoteen ääressä, niin se suuressa
määrin vähensi, melkeinpä hävitti sen "ruton, joka pimeässä kulkee".
Kuonab sillä välin oli kelpo vastaanoton hyvitykseksi tehnyt ahkerasti
maatyötä. Mutta kun viikko oli kulunut, niin hän alkoi osottaa
levottomuuden oireita. "Meillä on rahoja kylliksi, Nibowaka, miksi
viivymme?"
Rolf paraillaan nosti kaivosta sangolla vettä. Hän laski sangon kaivon
partaalle, katsoi kaivoon ja sanoi hitaasti: "Enpä tiedä". Mutta jos
oikeata syytä olisi etsitty, niin se olisi ollut se, että tämä oli ainoa
kotoinen piiri, minkä hän tunsi. Heimotunne häntä pidätti, ja pian
huomattiin, että juuri sama tunne se yllytti Kuonabia matkaan.
"Minä olen kuullut", sanoi intiani, "että heimoani vielä asuu Canadassa,
Rouse Pointin takana. Tahtoisin käydä heitä katsomassa. Punakuussa
(elokuussa) tulen takaisin".
He siis vuokrasivat pienen kanuun, ja eräänä kirkkaana aamuna Kuonab
lähti sillä taipaleelle, Skookum keulassa; lähti melomaan lähes 120
mailin matkaa George-järven ja Champlain-järven tyyntä pintaa. Kanuu
loittoni mustaksi pisteeksi järven pinnalla; häipyi hitaasti
näkymättömiin, kunnes näkyi vain välähtelevä mela, ja vihdoin sekin
katosi niemen taa.
Seuraavana päivänä Rolf harmitteli, kun oli päästänyt Kuonabin yksin
lähtemään, sillä kävikin ilmi, ettei Van Trumper vielä kuukauteen
tarvinnut apua. Se on, hänellä ei ollut varoja maksaa palkkaa, ja vaikka
Rolfin hyvin kannatti jäädä muutamaksi päiväksi ja tehdä työtä ruokansa
edestä, niin ei semmoinen järjestys olisi ajan pitkään ollut
kummallekaan tyydyttävä.
Mutta yksi asia hänen oli tehtävä, ennenkuin lähti: hänen täytyi viedä
Annette uutta pukukangastaan valitsemaan. Tyttö oli nyt aivan terve, ja
eräänä aamuna he siis, Annette ja Rolf, istuivat kanuuhun. Ei isä eikä
äitikään voinut lähteä kotoa. Heillä tosin oli pahat aavistuksensa,
mutta mitä saattoivat he tehdä? Tyttö oli raikas ja onnellinen, täynnään
lapsellista iloa, joka on sille iälle ominaista, ja oli ensi kerran
eläissään moisella tärkeällä matkalla.
Mutta hänen kasvoissaan oli jotain muutakin kuin vain lapsellista iloa,
joku kokeneempi olisi sen paikalla huomannut, mutta Rolf ei huomannut
mitään. Tyttö pyrki aina punastumaan nauraessaan ja teki pientä kiusaa
"isolle veikolleen", sortaen häntä kaikenlaisissa pikku asioissa.
"Nyt sinun pitää kertoa minulle enemmän 'Robinpoika Crusoesta'", alkoi
tyttö heti kun olivat kanuussa, ja Rolf alkoi kertoa tuota vanhaa
tarinaa, jota vilkkaalla mielenkiinnolla kuunneltiin, vaikka
George-järven maanviljelysolojen mukaan sitä arvosteltiin. "Missä hänen
vaimonsa oli?" "Kuinka hänellä saattoi olla talo, eikä kanoja?"
"Kuivatut viinimarjat varmaan ovatkin hyviä, mutta minun mielestäni
porsas olisi parempi kuin vuohi" j.n.e.
Rolf tietysti piti Robinpoika Crusoen puolta, mutta hän vähän nolostui,
kun tyttö sanoi Kuonabia hänen "Perjantaikseen".
Länsirannalla heidän piti pyytää rouva Callania tulemaan mukaan
kauppiaalla käymään, ja joka tapauksessa heidän piti lainata hevonen ja
rattaat. Rouva Callan ei kuitenkaan joutunut sen enempää kuin
rattaatkaan, mutta hevosen he saivat mielihyvällä. Annette sai siis
istua hevosen selkään loimimytyn päälle, ja kaiken matkaa hän jutteli ja
liverteli, Rolfin vieressä kulkien ja kuunnellen vakavana ja miehevänä
niinkuin paljon vanhempi veli. Siten he kulkivat viiden mailin taipaleen
ja saapuivat Warrenin puodille. Hermostuneena ja kiihkoissaan,
säkenöivin silmin Annette laski tiskille näädännahkansa, sai viisi
dollaria ja ryhtyi sitten kamalan vaikeaan tehtäväänsä, ensimäistä
oikeata ehta painettua kaliko-pukukangastaan valitsemaan; ja Rolf
huomasi, että se ilo, minkä uusi pyssy oli hänelle tuottanut, oli sangen
vähäistä verrattuna siihen käänteen tekevään sielua täyttävään, elämää
perustavaan, sanomattomaan luonnonmullistuksen kaltaiseen autuuteen,
mitä pieni tyttö tuntee, kun hän saa ensi kerran vapaasti ja mielensä
mukaan valita painettua kalikoota pukukankaakseen.
"Kaunistako?" Miten voisi paljailla sanoilla kuvailla sitä keltaisen
pilkutuksen runsautta kirkkaalla sinisellä pohjalla ja niitä viheriäisiä
ja tulipunaisia unikkoja, joita oli noin ja näin, miten sattui,
pilkkujen seassa. Ei, teidän olisi pitänyt nähdä Annetten puku, muutoin
te ette voi odottaakaan saavanne vastaavaa hermosykäystä. Ja kun
huomattiin, että vielä jäi riittävästi rahaa tulipunaisen
pumpuliparasollin ostamiseksi tämän ihanuuden lisäksi, niin puodissa
kaikilla kasvoilla hohti hyväntahtoinen ilo ja kauppias, hetken
tunteitten valtaamana, antoi vielä kaupanpäällisiksi _kiiltävät
messinkinapit_.
Warren piti ruokalaakin, -- sana oli pieni kepponen, joka vapautti hänet
rasittavasta vieraanvaraisuudesta. Siinä vakaassa mielessä, että kaiken
piti tapahtua parhaaseen laatuun, vei Rolf Annetten kerallaan ruokalan
pöytään. Tyttö tosin arastellen katseli pöytäliinan ja valkoisten
posliiniastiain upeutta, mutta kaikki olivat ystävällisiä.
Puhellen vieraan kanssa, joka istui vastapäätä, ja ilmeisestikin jatkaen
samaa asiaa, josta he olivat keskustelleet, sanoi Warren:
"Niin, tahtoisin tällä viikolla lähettää koko määrän alas Albanyyn, kun
saisin toisen kanuumiehen".
Rolf paikalla heristi korvansa ja sanoi väliin: "Paljonko te maksatte
palkkaa?"
"Viisikolmatta dollaria ja ruuan."
"Kelpaisinkohan minä?"
"Well," sanoi Warren, ikäänkuin asiaa ajatellen: "Mikä ettei? Voisitko
lähteä jo huomenna?"
"Kyllä, mutta vain yhdeksi kuukaudeksi."
"No hyvä, asia on sovittu."
Ja siten Rolf astui askeleen, joka vaikutti hänen koko elämäänsä.
Mutta Annette kuiskaili iloisena ja kiihkoissaan: "Saanko vähän tuota ja
tuota?" osottaen kaikkia näkemiään outoja ruokia, ja hänelle annettiin
kaikkia.
Puolenpäivän jälkeen he lähtivät paluumatkalle, Annette pitäen kovasti
kiinni aarteistaan ja laverrellen väsymättä, Rolf astellen vieressä,
syvissä ajatuksissa, vastaten hänen lapsellisiin kysymyksiinsä, mutta
alakuloisena siitä, kun piti huomenna lähteä. Hän havahtui vihdoin, kun
kuuli ylhäältä raapivaa ääntä, ja samalla terävän moitteen: "Rolf, sinä
revit uuden parasollini, ellet taluta hevosta paremmin".
Kello kahden aikaan he olivat Callanissa. Tunnissa he soutivat järven
poikki ja Annette, ilosta heleänä, pääsi näyttelemään aarteitaan
omaistensa ihmeteltäviksi ja kadehdittaviksi.
Puvun valmistaminen oli niihin aikoihin yksinkertainen asia ja Martta
lupasi: "Niin ain, kyll mnää vaa sen neulon jonnain päevän kon on
joutlast aikka". Annette sillä välin syvin, sielua tyydyttävin
siemauksin katseli sitä kellan, punan, viheriän ja sinisen loistoa,
johon puettuna hänen pian piti julkisesti esiintyä. Ja kun makuuaika
tuli, niin hän pitäen vaatekangasta sylissään ja punainen parasolli
viritettynä pään yli, vaipui uneen vallan uupuneena, mutta sanomattoman
onnellisena.