Van Trumperit saavat vieraita.
"Nibowaka" -- Kuonab sanoi aina "Nibowaka", kun Rolfin älykkäisyys
herätti hänen huomiotaan -- "Entä mitä teemme kanuun ja tavaroittemme
kanssa?"
"Eikö liene parasta, kun jätämme kaikki tänne. Callanilta saamme kanuun
lainaksi." He siis heittivät pyssyt olalleen, Rolf pitäen kovasti kiinni
omastaan, kulkivat taipaleen poikki ja saapuivat vajaassa kahdessa
tunnissa Callanin talolle.[22]
"Miks'ei, kanuun te kyllä saatte, mutta poiketkaa ensin taloon iltasta
haukkaamaan", oli takalistomiehen ystävällinen tervehdys. Mutta Rolf
piti kiirettä, kanuu työnnettiin vesille tuota pikaa ja nopeaan he
väläyttelivät järvellä melojaan.
Paikka näytti herttaisen tuttavalliselta, kun he tulivat lähemmäksi.
Pelloilla rehottivat laihot, aitan luona kaakotti lukuisa kanalankarja
ja ovella oli kaunis lapsilauma.
"No, voi jestapoo!" huusi lihava Hendrik ukko, kun he astuivat tallin
ovelle. Heti paikalla hän tuli ja kouristeli heidän käsiään, kasvot
punaisissa, valkoisissa ja sinisissä hymyissä. "Dul huaneh, dul huaneh,
poik. Hih, Marta, Rolf ja Kuonab on. No voi herranen aik! Sehän nyt oli
hauska."
"Missä on Annette?" kysyi Rolf.
"Ah, Annette paralla kuume, vähä; ei paljo, pikkusen vain", ja hän kulki
edellä nurkkaan, jossa matalalla vuoteella makasi Annette, laihana,
kalpeana ja voimatonna.
Hän hymyili heikosti, vastaukseksi, kun Rolf kumartui ja suuteli häntä.
"Näin ikään, Annette, minä olen palannut sinua katsomaan. Sinun pitää
lähteä minun kanssani Warrenin puodille valitsemaan pukukangastasi.
Katsos, minä toin sinulle ensimäisen näädännahkani ja tein sinulle tämän
lippaan; mutta piikkisian piikeistä, joita siinä on, saat kiittää
Skookumia."
"Lapsi parka; on sairastanut kaiken kevään", ja Martta eukko karkotti
ruohoviuhkalla kärpäsiä ja sääskiä, joita pörisi ja kimitti lapsen
ympärillä.
"Mikä häntä vaivaa?" kysyi Rolf huolestuneena.
"Sitä emme tiedä", kuului vastaus.
"Ehkäpä täällä on joku, joka tietää", ja Rolf vilkaisi intianiin.
"Vissist onki. Enks mnää ol stä ains sanonn, _aina_ -- niin se on. Ain
-- ko mnää ole kovin avun darppes -- mnää rukkoile hyvää Jumalaa ja aina
-- aina -- ja ny juur kahrest, hän lähettä avu ens veneell. Ah, Hän o
mnuull liikka hyvä" -- ja kunnon hollantilaisen silmät täyttyivät
kiitollisuuden kyynelistä.
Kuonab polvistui sairaan viereen. Hän tunnusteli tytön kuumaa, kuivaa
kättä, huomasi lyhyen nopean hengityksen, silmäin kiillon ja vuoteen
ääressä kupin maissivelliä, johon ei lapsi ollut koskenutkaan.
"Suokuumetta", sanoi Kuonab. "Minä tuon hyvää rohtoa." Hän meni sen
enempää sanomatta metsään ja toi palatessaan kimpun käärmeenjuuria,
joista hän teki teetä.
Annette ei aikonut sitä maistaakaan, mutta äiti sai hänet muutaman
kerran maistamaan, kun Rolf kupilla tarjosi.
"Wah! tämä ei ole hyvä", ja Kuonab silmäili pitkin umpinaista huonetta,
jossa kärpäsiä lenteli joka puolella. "Minun täytyy tehdä makuupaikka."
Hän väänsi nurin vuodevaatteet, -- kolme neljä suurta ruskeata latuskaa
otusta pakeni hiljaa pois valosta. "Niin, minä teen makuupaikan."
Oli jo yö nyt ja kaikki menivät levolle; vastatulleet vajaan. Tuskin he
olivat sisälle astuneet, kun kanain meteli antoi asioille tuttavallisen
käänteen. Mutta kun he riensivät paikalle, niin siellä ei ollutkaan
minkkiä, eikä pesukarhua, vaan Skookum vanhoine kujeineen. Isäntiensä
tullessa se pakeni syyllisen kiireellä; ryömi patsaan juurelle, joka oli
sen vanha tuttu paikka, ja oli taas pian kahleissa.
Aamulla Kuonab alkoi rakentaa makuupaikkaa, ja Rolf sanoi: "Minun täytyy
lähteä Warrenille sokeria hakemaan." Sokeri oli puoleksi totta, puoleksi
tekosyytä. Paikalla kun Rolf oli kuullut suokuumeesta puhuttavan, niin
hän muisti, että Reddingissä jesuitan kuori (jota myöhemmin sanottiin
kininiksi) tunnettiin parhaaksi lääkkeeksi. Hän oli nähnyt äitinsä
antavan sitä monta kertaa, ja mikäli hän muisti, aina menestyksellä.
Jokaisella eturintaman ja takaliston kauppiaalla samoin on rohtoja
puodissaan, ja kun Rolf parin tunnin kuluttua lähti Warrenin tiskin
äärestä, niin hänellä oli mytyssään viisikolmatta naulaa vaahterasokeria
ja pullo kininimehua.
"Sanot kärpäsien vaivaavan häntä; mikset ota vähän tätä uutta kangasta
uutimiksi?" ja kauppias näytti sääskiharsoa, jommoista Rolf nyt näki
ensi kerran. Se olikin hyvä tuuma; viidentoista kyynärän pituinen
kappale leikattiin ja Rolf sai erinomaisen tärkeän lisän tuliaisiinsa.
Hinta vähennettiin hänen saatavastaan ja parin tunnin kuluttua hän taas
oli Van Trumperissa.
Kuonab oli sillä välin rakentanut talon varjopuolelle pienen
makuusuojan, jonka hän kattoi lakanalla.
Lapsi makasi männyn oksista tehdyllä matalalla vuoteella. Lähellä ovea
oli hiljalleen palava ketripuutuli, jonka hyvänhajuista savua vieno
tuuli hajotteli majan joka kolkkaan.
Pääpuolessa istui intiani, viuhtoen kanansiivellä pois sääskiä. Lapsen
silmät olivat ummessa; hän nukkui rauhallisesti. Rolf hiipi hiljaa
eteenpäin, kosketti kädellään nukkuvan kättä, se oli viileä ja kostea.
Hän meni ostoksineen huoneeseen; äiti häntä tervehti onnellisella
katseella: Niin, Annette oli vähän parempi; hän oli nukkunut
rauhallisemmin siitä pitäen, kun oli ulos siirretty. Äiti ei ymmärtänyt.
Mutta miksi oli intiani asetellut hänen ympärilleen männynoksia? miksi
käryytti hän ketripuuta? miksi lauloi hän niin kummallisesti? Niin aina,
hän alkoi jälleen. Rolf lähti ulos näkemään ja kuulemaan. Intiani lauloi
laulua, vienosti helähytellen vaatepäisellä puikolla peltiastiaa. Rolf
myöhemmin oppi sanatkin:
"Tule, Kaluskap, velhot karkota,
Ne jotka armaalleni pahaa tekevät."
Annette ei liikkunut, hengitti vain keveästi, maaten suloista, rauhaisaa
unta ensi kerran monesta ajasta.
"Eikö hänen olisi huoneessa parempi?" kuiskasi huolestunut äiti.
"Ei, antaa Kuonabin pitää oman päänsä", ja Rolf itsekseen ihmetteli,
olisikohan monikaan istunut pikku Wee-ween päänalusen vieressä ja
karkotellut kärpäsiä hänen viimeisen vuoteensa luota.