Turkiksia kaupalle.
Jos Rolf olisi ollut kotona äitinsä luona, niin tämä olisi hieronut
hänen mustelmaista, ajettunutta nilkkaansa hanhenrasvalla. Stamfordin
lääkäri olisi hieronut sitä huolellisesti valmistetulla salavoiteella.
Hänen intianilainen ystävänsä lauloi pienen loitsun ja hieroi sitä
sarvaan rasvalla. Kukin omalla tavallaan, mutta kukin avuksi, sillä
jokainen heistä olisi ensinnäkin rauhottanut potilasta, viihdyttänyt
häntä sillä tiedolla, että puuhataan suuria hänen hyväkseen, ja kukin
myös taajaan hieromalla auttanut luonnon parannustointa.
Kolmasti päivässä Kuonab hieroi mustunutta nilkkaa. Rasva suojeli nahkaa
viottumasta, ja viikon kuluttua Rolf saattoi heittää pois
kainalosauvansa.
Toukokuu oli miltei loppuun kulunut; kesäkuu oli pian alkamassa; kevät
siis oli päättynyt.
Ihminen on kaikkina aikoina tuntenut keväällä muuttohalua, vaikkei se
tapana olisikaan. Sitä noudattaen hän joko on siirtynyt johonkin toiseen
seutuun, taikka ainakin perusteellisesti elämänlaatuaan muuttanut.
Useimmat erämiehet, jotka viettivät talvensa Adirondackissa, lähtivät
kevään tullen tukkijoille ansiolle; toiset, joilla oli perheet ja
vakinainen koti, lähtivät istuttamaan perunoita ja kalastamaan
verkoilla. Rolfilla ja Kuonabilla ei ollut kumpaakaan tietä, mutta saman
vaiston yllytyksestä he nyt päättivät lähteä Warreniin turkiksiaan
myymään.
Kuonab halusi tupakkaa -- ja vaihtelua.
Rolf halusi pyssyä ja käyntiä Van Trumperissa -- ja vaihtelua.
Kesäkuun 1 p. siis näki heidät kaikin kanuussa. Kuonab istui perässä
viilettämässä, Skookum kokassa hau-vauta hätiköiden, ja matkan määränä
oli suuri Warrenin kaupunki: yksi kauppapuoti ja kolme taloa, sangen
kaukana toisistaan.
Joissa oli jalosti vettä, ja kun he syksyllä olivat kirveillään
raivanneet väylän, niin saattoivat he nyt ilman pysäystä laskea
Jesup-joen ja yöksi majautua Hudsonin rannalle, kokonaista
viidenkolmatta mailin päässä mökistään.
Pohjoista kohti lentävät pitkät juovamaiset kyyhkysparvet olivat
yleisimmät elämän muodot. Mutta rannalla piikkisika ja joessa karhu
herättivät Skookumissa vallan mahdottoman innostuksen ja uhmaavan
urhoollisuuden, jota sen täytyi hillitä.
Kolmannen päivän iltana he laskivat Warrenin rantaan, ja kauppias,
jättäen joukon maleksijoita, lausui heille sydämelliset tervetuliaiset
ja tuli heitä vastaan.
"Hyvää päivää, poikani. No mutta, kylläpä sinä olet kasvanut."
Niin hän olikin. Ei Rolf ollut sitä huomannut, sen enempää kuin
Kuonabkaan, mutta nyt he olivat jotenkin saman mittaiset. "No, entä
kuinka luonnisti pyynti? -- Ahaa, oikeinpa paremmanpuolisesti!" huomasi
kauppias, kun kumpikin laski turkismyttynsä hänen tiskilleen. "Tämähän
on jotain, nyt on saatava ryypyt pohjaksi"; mutta jonkun verran kauppias
nolostui, kun kumpikin erämies kielsi. Se oli hänelle pettymyskin, sillä
kielto merkitsi, että he saisivat nahkoistaan paljoa paremmat hinnat.
Mutta hän salasi mielipahansa ja touhuili edelleen: "Nyt ainakin saan
sinulle myydä parhaan pyssyn, mitä on koko maassa", ja Rolfin kasvoista
hän huomasi, että siitä kaupasta tulisi nyt tosi.
Alkoi sitten nahkain hinnottelu, ja kaupanhierominen tietysti tapahtui
ovelan jenkkipojan ja kauppiaan kesken. Intiani seisoi vierastellen
syrjässä, mutta merkitsevillä nykäyksillä ja katseilla hän siitä
huolimatta antoi apuaan.
"Kas niin", sanoi Warren, kun näädät oli eroteltu ja ladottu riviin,
"kolmekymmentä näädännahkaa -- vähän haaleita ne ovat -- kolme dollaria
viisikymmentä senttiä kappaleelta, taikka olkoon neljä dollaria, ei
kitsastella." Rolf vilkasi Kuonabiin, joka kauppiaan huomaamatta pudisti
päätään, ojensi ulos oikeata kättään, kämmenpuoli ylöspäin, ja sitten
äkkinykäyksellä kohotti sitä pari tuumaa.
Rolf sukkelaan käsitti viittauksen ja sanoi: "Haaleitako, johan nyt.
Nehän ovat priima tummia jok'ikinen." Kuonab levitti sormensa hajalleen,
pystyyn kaikki viisi, ja Rolf jatkoi: "Ne maksavat viisi dollaria kukin,
ei senttiäkään sen alle."
"Hyh hyh!" älähti kauppias, "etpä muistakkaan, että nahkat ovat kovin
vaarallista tavaraa: muistappas home ja koit ja markkinat, sattuu niin
paljon vahingoita. Mutta olkoon teidän mieliksenne; viisi kappaleelta.
Tuossa on oiva mustan ketun nahka; sen arvo on neljäkymmentä dollaria."
"Niinpä luulisi", sanoi Rolf, kun Kuonab teki liikkeen, ikäänkuin
heittäen pivollisen hiekkaa oikealla kädellään, joka merkitsi "hylkää."
He olivat jo ennen keskustelleet sen ketunnahkan arvosta ja Rolf sanoi:
"Kuulkaas, minäpä tiedän, että mustan ketun nahkasta on saatu
kaksikinsataa dollaria."
"Missä niin?"
"Alhaalla Stamfordissa."
"Niin, mutta sepä onkin jo lähellä New Yorkia."
"Niin tietenkin, mutta New Yorkiin kai tekin lähetätte nahkanne?"
"Kyllä, kyllä, mutta mitäs se maksaa, ennenkuin ne siellä ovat?"
"No olkoon", sanoi Warren, tovin odotettuaan toisen jatkavan, "jos
otatte sen edestä tavaroita, niin pannaan riitaraha halki, sanotaan sata
dollaria tasan."
"Maksakaa sata ja viisikolmatta dollaria, niin minä otan pyssyn; olkoon
minun puolestani."
"Hyh hyh!" päivitteli kauppias. "Mistä olet saanut semmoisia luuloja?"
"Eivät ne ole mitään luuloja, ukko Si Sylvanne lupasi minulle melkein
saman hinnan, jos tulisin nahkoineni hänen kauttaan."
Tästä oli se etu, että se osotti olevan muitakin ostajia. Kaupat lopulta
päätettiin.[21] Paitsi ketun nahkaa heillä oli kolmen sadan dollarin
arvosta turkiksia. Ketun nahka riitti kaikkien siirtomaatavarain ja
muitten tarpeitten hinnaksi, mitä he tarvitsivat. Mutta Rolfilla oli
vielä muutakin mielessään.
Hän oli valikoinut muutamia myttyjä makeisia, painettua kalikokangasta
ja helakoita nauhoja, kun kauppias käsitti tarkotuksen. "Vai niin, aiot
lähteä vieraisiin. Kenen luo? Varmaankin Van Trumpereille!"
Rolf nyökkäsi päätään, ja nyt hän sai muutamia hyvin älykkäitä neuvoja.
Hän ei ostanutkaan Annetten pukukangasta, tietysti piti tämän saada itse
tulla valitsemaan, sehän oli puolet ilosta; mutta joukon uhkeita
juvelineuloja, solkia ja sormuksia hän osti -- ne maksoivat kymmenen
senttiä kappale -- ja nauhoja, joiden värien räikeyttä saattoi verrata
vain siihen iloon, mitä ne synnyttäisivät salotytön sydämessä.
Tarttuessaan ylpeästi uuteen pyssyynsä, pistäessään lompakkoonsa
kolmensadan dollarin velkasitoumuksen heidän molempien hyväksi, Rolf
tunsi itsensä entistä tärkeämmäksi mieheksi. Kun he lähtivät ulos
puodista, niin kauppias sanoi: "Ei tainnut Hoag sattua tiellenne toista
kertaa, vai mitä."
"Kun ei vain sattunut!" ja Rolf lyhyesti kertoi, mitä kokemuksia heillä
oli kehnosta ollut.
"Se on juuri hänen tapaistaan; sai kerrankin palkkansa; aika hylky hän
oli. Mutta kuulehan, elä anna viekotella itseäsi viemään nahkojasi Lyons
Fallsiin. Siellä on huonoa väkeä, ja selväähän se on, että minä voin
maksaa teille paremmat hinnat, kun olen sata mailia lähempänä New
Yorkia."
Sitä opetusta ei unhotettu. Kuta lähempänä New Yorkia, sitä paremmat
hinnat; seitsemänkymmentäviisi dollaria Lyons Fallsissa;
sataviisikolmatta Warrenissa; kaksisataa dollaria New Yorkissa. Rolf
pohti kauan tätä asiaa, ja hänen mietteensä kantoivat vielä kerran
hedelmän.