Rolf eksyksissä.
Jokainen, joka on elellyt suurilla saloilla, on joskus eksynytkin. Niin,
eksyipä joskus itse Daniel Boonekin.[20] Päättyykö se huvittavaan
seikkailuun, vaiko kamalaan surunäytelmään, se riippuu kokonaan siitä,
miksi asianomainen asian ottaa. Tämä se tosiaan on erämiehen ja
partioretkeläisen suuri koe, hänen tiedonnäytteensä, hänen jäsenvoimansa
ja varsinkin hänen rohkeutensa koettelu; ja samoin kuin kaikki ylimmät
kokeet, tämäkin tulee ilman varotusta.
Metsäkyyhkyjen ihmeteltävät laumat olivat saapuneet. Toukokuussa niitä
oli muutamina päivinä miljoonittain. Ne parveilivat maanpinnalla kauas
ulottuvina karjoina, kävellen, nokkien, syöden, takimaiset aina lentäen
parven yli eturintamaan. Se ravinto, jota ne nyt niin ahnaasti hakivat,
oli punajalavan siementä, pienoisia pähkylöitä, joita sateli maahan
siivillään liidellen kuten leveälierisiä hattuja. Ja kun lauma jotain
pelästyen nousi lentoon, niin syntyi siitä jymy kuin merenrannan
myrskyssä.
Kyyhkysiä näytti olevan runsaimmin alavalla maalla järven
kaakkoispuolella, sillä siellä tietysti, matalalla maalla, kasvoi
runsaimmin jalaviakin. Rolf siis otti jousensa ja nuolensa, meloi järven
poikki kanuulla ja lähti hyvässä luottamuksessa kopauttamaan kyyhkysiä
tusinan pari paistikkaiksi.
On kerrassaan ihmeellistä, kuinka hyvin riistaeläimet osaavat arvata
aseemme kantavuuden ja sen mukaan pysyä turvallisen matkan päässä. Ja
ihmeellistä on, kuinka monasti saa ampua nuolensa kyyhkyparveen,
saamatta ainoatakaan. Rolf käveli ja käveli, näkyvissä alati pitkät
harhailevat parvet, milloin ilmassa milloin maassa, mutta harvoin jousen
kantomatkan päässä. Monta monituista kertaa hän ampui umpimähkään
etäiseen joukkoon, mutta ei saanut pariin tuntiin ainoatakaan. Viimein
osui, kyyhkynen putosi, mutta se nousi lentoon hänen paikalle
juostessaan ja lensi kymmenisen askelta, uudelleen pudotakseen. Taas hän
hyökkäili sen perään, mutta se lentää lepatti tavottamattomiin ja
puolisen tuntia sillä tavalla vei häntä perässään hengästyttävässä
kilpajuoksussa, kunnes hän viimein pysähtyi, ampui koko taidollaan ja
tappoi sen nuolella.
Nyt ihmeellinen valittaminen ja rääkyminen, joka kuului metsästä kaukaa
edestä päin, kiinnitti hänen huomiotaan. Hän hiipi ja ryömi monet
minutit, ennenkun hän huomasi, niinkuin hänen olisi pitänyt paikalla
arvata, että ne olivat sininärhin kujeita.
Viimein hän tuli notkoon, jossa oli lähde, ja laskien jousensa ja
nuolensa kuivuneen puun tyvelle, hän meni juomaan.
Ylös noustessaan hän huomasi edessään pari valkohäntähirveä, emän ja
vuoden vanhan lihavan pienen sarvaan. Ne töllistelivät häntä, vähääkään
pelkäämättä. Päättäen pistää vasikankin pussiinsa palasi Rolf hiljaa
hakemaan joustaan ja nuoliaan.
Hirvet eivät olleet juuri ampumamatkan päässä enää, mutta näyttivät
uteliain mielenkiinnoin pitävän metsämiestä silmällä. Kerran, hänen
seisoessaan alallaan pitkän aikaa, ne kävelivät pari kolme askeletta
lähemmäksi; mutta aina hänen lähestyessään ne taas juoksivat
loitommalle.
Hirven ampuminen nuolella on jo hyvä näyte metsämiehen taidosta, ja Rolf
kovasti halusi näyttää, että hän siihen pystyi; hän sen vuoksi
lähentelemistään lähenteli, yrittäen jos jollain tavalla, ja kaiken
aikaa näki edessään menestyksen, joka sitä myöten pakeni.
Hirvet sitten kävivät levottomammiksi ja juoksivat pois, kun hän saapui
toiseen laaksoon, jossa kiehui kyyhkysiä.
Hänen alkoi olla nälkä, hän siis kyni saamansa kyyhkyn, teki tulen
piillä ja teräksellä, jotka hänellä oli alati matkassa, paahtoi sitten
kyyhkysen huolellisesti vartaassa ja syötyään oli taas kunnossa matkaa
jatkaakseen.
Päivä oli pilvessä, auringosta ei ollut tietoa; mutta hän arvasi, että
jo oli myöhä, ja kääntyi kotiin päin.
Se seutu, jossa hän kulki, oli aivan vierasta, ja tietymätöntä oli,
millä puolella aurinko kaarsi rataansa; mutta hän tiesi yleisen matkan
suunnan ja käveli nopeaan sitä paikkaa kohti, johon hän oli kanuun
jättänyt.
Kaksi tuntia astuttuaan hän kummastui sitä, kun järveä ei alkanutkaan
näkyä puitten välistä, ja kiirehti sen vuoksi kulkuaan.
Kolme tuntia sai kuluneeksi, eikä vaan näkynyt vettä.
Hän alkoi luulla lähteneensä liian kauas pohjoiseen, muutti sen vuoksi
suuntaa ja samosi edelleen, vähän väliä juostenkin joukkoon. Mutta sai
taas kuluneeksi tunti, eikä järveä vaan näkynyt.
Rolf silloin tiesi, että hän oli eksynyt laduiltaan. Hän kiipesi puuhun
ja näki seutua vähän laajemmalta. Oikealla kädellä oli pieni mäki. Hän
lähti sille kiipeämään. Oli kuljettava erään notkon poikki. Hän tunsi
siinä kaksi valtavaa niinipuuta, ja se rauhotti häntä. Vähän etäämpää
hän tapasi lähteen, merkillisesti sen lähteen näköisen, jonka luota hän
oli muutama tunti aikaisemmin lähtenyt. Kyykistyessään juomaan hän keksi
hirvenjäljet ja sitten ihmisenkin jäljet. Hän tutki niitä. Varmaan ne
olivat hänen omat jälkensä, vaikka ne nyt näyttivät olevan
eteläpuolella, eivätkä pohjoispuolella, niinkuin olisi pitänyt. Hän
tähyili tasaharmaata taivasta, toivoen auringosta merkkiä, mutta siitä
ei saanut mitään vihiä. Hän polki nopeaan mäkeä kohti, joka lupaili
näköalaa. Hän kulki yhä kiireemmin ja kiireemmin: puolen tunnin kuluttua
metsä vähän harveni, sitten alkoi laskea. Hän riensi alaspäin, ja notkon
pohjalle päästyään huomasi hän seisovansa saman tutun lähteen partaalla,
vaikka pohjoinen oli taas vaihtunut.
Hän oli pökerryksissään tästä kolauksien sarjasta. Hän käsitti nyt, että
_hän oli eksynyt erämaahan_; oli kulkenut kehää.
Lähde kierti ympäri; milloin näytti olevan pohjoisessa; milloin
etelässä. Hänen ensi päähänpistonsa oli hurjasti hyökätä luodetta kohti,
sinne missä hän luuli luoteen olevan. Hän katsoi puista johtoa; sammalta
pitäisi olla vahvemmalta pohjoisella puolella. Ja niin sitä olisikin,
jos kaikki puut olisivat aivan suoria ja pohjoiselle yhtä alttiina.
Mutta ah! Tuskin on ainoatakaan semmoista. Kaikki ne ovat kallellaan
puolelle tai toiselle, ja sammalesta hän olisi voinut todistaa vaikka
minkä suunnan pohjoiseksi. Hän katsoi hemlokin latvakasvaimia. Niiden
muka _aina pitäisi osottaa itää kohti_, semmoinen on perimätieto. Mutta
nyt olivat ne keskenään aivan eri mieltä siitä, mikä oli itä.
Rolf alkoi tuskastua yhä enemmän ja enemmän. Hän oli rohkea poika, mutta
julma pelko hiipi hänen mieleensä, kun hän alkoi käsittää olevansa niin
kaukana mökiltä, ettei ääni mitenkään kantaisi; maassa oli liian paljon
lehtiä, jotta hänen jälkiään voisi seurata; avutta hän ei näyttänyt
pääsevän erilleen tuosta kovan onnen lähteestä. Hänen päätään alkoi
huimata, kun hän äkkiä muisti pienen neuvon, jonka oli jo monta aikaa
sitten kuullut opettajaltaan: "Ei pidä säikähtää, kun eksyy. Nälkä ei
tapa eksynyttä, eikä kylmäkään, vaan _pelko_. Ei pidä pelätä, niin
kaikki vielä selviää hyvin."
Hän ei siis lähtenytkään juoksemaan, vaan istui miettimään.
[Kuva: Hetken Rolf istui epätoivoon vaipuneena.]
"Tuota noin", hän sanoi, "minä kuljin kanuusta kaiken päivää suoraan
kaakkoa kohti." Sitten hän pysähtyi; hän muisti taas, ja se oli uusi
kolaus, ettei hän ollut nähnyt aurinkoa koko päivänä. _Oliko hän tosiaan
kulkenut kaakkoa kohti_? Se oli mieltä murtava epäilys, ajatus, joka
olisi voinut monen miehen kokonaan sekottaa, mutta Rolf sanoi taas
itselleen: "Olipa miten tahansa; ei pidä säikähtää, niin kaikki selviää.
Huomenna kirkastuu taivas."
Hänen istuessaan ja miettiessään punaorava viereisessä puussa rapisteli
ja torui; lähemmäksi ja lähemmäksi tuli nenäkäs elukka härnäämään outoa
kulkijaa.
Rolf jännitti jousensa, ja kun tylppä nuoli putosi maahan, niin putosi
punainen oravakin, kelvolliseksi syötäväksi muuttuneena. Rolf pisti
pienen otuksen taskuunsa hyvin arvaten, että siitä tulisi hänen
illallisensa.
Kun ilta jo alkoi pimetä, niin hän varustautui yötä olemaan.
Niin kauan kun vielä saattoi nähdä, hän keräsi kasan kuivia puita
suojaiseen notkelmaan. Sitten hän rakensi tuulensuojan ja vuoteen
balsamikuusen oksista. Piikivellä, teräksellä, taulalla ja
koivuntuohella pian syntyi loimuava tuli, eikä yksinäiselle ja
eksyneelle olekaan parempaa lohdutusta.
Oravasta tuli nahkoineen paistettuna mukiin menevä illallinen, ja Rolf
kyyristyi maata. Yö olisi ollut mieluinen ja rauhallinen, ellei se olisi
käynyt kylmäksi, ja kun tuli paloi matalaksi, niin vilu hänet herätti,
niin että hänen vuorotellen täytyi rakentaa tulta ja nukahtaa.
Heti päivän valjettua hän kuuli kauheata jyminää ja muutamassa minutissa
metsä jälleen oli täynnään kyyhkysiä.
Rolfin oli nyt eläminen metsästä, hän siis lähti jousineen liikkeelle.
Onni oli suotuisa; ensi nuolella hän ampui suuren lihavan koiraan.
Toisella nuolella hän haavotti toista siipeen, ja kun se mennä räpylöi
pensaikkoon, niin hän juoksi päistikkaa perässä kiinni ottamaan.
Puoleksi juosten, puoleksi lentäen se mennä lepatti edellä, ja Rolf,
sitä sokeassa innossa seuratessaan, livahti nurin ja mukelsi suin päin
alas jyrkkää rinnettä, pysähtyen vasta sen juurella hirveällä tärskyllä.
Toinen sääri vääntyi hänen alleen; hän luuli sen katkenneen, sillä
alaosassa tuntui kamala tuska. Mutta kun hän tarkemmin tunnusteli, niin
hän huomasikin, ettei luita ollut toki katkennut, toinen nilkka oli vain
pahasti väännähtänyt. Hänen asemansa oli nyt todella vaikea, sillä hän
oli rampa ja kykenemätön kulkemaan.
Hän oli saanut kiinni toisenkin linnun, ja vaivoin ja hitaasti
ryömiessään takaisin nuotiolle hän alkoi käydä sitä synkemmäksi ja
toivottomammaksi, kuta enemmän hän alkoi älytä onnettomuutensa koko
suuruutta.
"Ei ole muuta kuin yksi asia, jota miehen täytyy hävetä, ja se on
pelko." Ja sitten: "Aina sitä on joku pelastuksen keino." Nämä sanat
kaikuivat nyt hänen korvissaan ja kuuluivat hänen sydämeensä; toinen
puheenparsi oli Kuonabin ja toinen ukko Sylvannen. Niin, aina on tosiaan
joku keino, ja luja mieli sen aina löytää.
Rolf kyni ja keitti molemmat linnut, toisen hän söi aamiaiseksi, toisen
pisti taskuunsa päivällisen varaksi, käsittämättä vielä, että hänen oli
päivällinenkin syötävä samassa paikassa. Usean kerran hänen siinä
istuessaan lensi pieniä sorsaparvia puiden ylitse suoraan pohjoista
kohti. Lopulta koko taivas, joka oli seljennyt, paloi nousevan auringon
valaistuksessa, ja kun se nousi, niin se oli _Rolfin länsitaivaalla_.
Nyt hän käsitti sorsien lennon. Ne oikeastaan lensivätkin kaakkoa kohti
laitumilleen Intianijärvelle, ja Rolf olisi saattanut seurata niitä, jos
hän olisi voinut kävellä, mutta hänen jalkansa kävi yhä pahemmaksi. Se
oli pahasti ajettunut, siitä ei olisi mihinkään moneen päivään, --
ehkäpä ei viikkoonkaan, -- ja hänen täytyi nyt koota kaikki
mielenlujuutensa, jottei heittäytyisi pitkälleen ja itkisi tätä
viimeistä onnettomuutta.
Jälleen hän muisti jäykän, hyväntahtoisen, voimakkaan vanhan
uutisraivaajan harmaansiniset silmät ja äänen, joka sanoi: "Juuri kun
asiat näyttävät pimeimmiltä, niin jos pysyt vakaana ja olet kylmäverinen
ja hyväntahtoinen, niin jotain sattuu, joka tasottaa kaikki. Aina sitä
on joku tie ja luja sydän sen löytää."
Mutta mitä tietä oli enää hänelle? Nälkään hän kuolisi ja viluun,
ennenkuin Kuonab hänet löytäisi. Näin hiipi jälleen mieleen pelon pöpö.
Kunpa hän vain olisi keksinyt jonkun keinon, jolla voisi antaa
toverilleen tiedon. Hän huusi kerran tai kahdesti siinä heikossa
toivossa, että hiljainen ilma kantaisi perille äänen, mutta kaikuva
metsä vaikeni huudon lakattua.
Sitten hän muisti erään keskustelunsa Kuonabin kanssa. Hän muisti,
kuinka intiani piennä poikana oli ollut kolme päivää kateissa. Vaikka
hän silloin oli vain kymmenen vuoden vanha, niin oli hän rakentanut
savun, joka toikin apua. Niin, se oli intianien tapa; kaksi savua
merkitsee, "minä olen eksyksissä", taikka "hätä käsissä".
Tämän uuden toivon elähyttämänä Rolf ryömi vähän syrjään nuotionsa
äärestä ja teki ison tulen, jonka hän sitten tukehutti laholla puulla ja
vihannilla lehvillä. Siitä nousi paksu valkoinen savupatsas, joka kohosi
korkealle yli puiden.
Vaivoin hän sitten nilkutti ja ryömi toiseen paikkaan, noin sadan
askeleen päähän, ja teki toisen tulen. Nyt hän ei muuta tiennyt, kuin
ruveta odottamaan.
Lihava kyyhkynen, joka oli parvestaan eksynyt, istahti hänen
majailupaikkansa päälle puun oksalle aivan kuin kaitselmusta kiusaten.
Rolf jännitti tylpän nuolen aivan nuppiin saakka, ja tuota pikaa kyyhky
oli hänen kädessään jotain myöhempää ateriaa varten.
Valmistaessaan sitä hän huomasi, että sen kupu oli täpö täynnään
punajalavan lentäviä siemeniä, hän sen vuoksi, linnun perkattuaan, pisti
ne kaikki takaisin vatsaonteloon, hyvin tietäen, että ne olivat
herkullista ruokaa ja että ne varsinkin nyt tarjosivat tervetullutta
vaihtelua linnunlihan ohella.
Tunti kului hitaasti. Rolfin täytyi lähteä etäisemmälle tulelle, sillä
se oli melkein sammunut. Vaistomaisesti hän katsoi vankan sauvan
avukseen; sitten hän muisti, kuinka Hoag oli kompuroinut yhdellä jalalla
ja kahdella kainalosauvalla. "Ahaa!" hän huudahti. "Sehän onkin vastaus
-- tämä on se 'tie', jonka luja sydän löytää."
Hänen huomionsa kiintyi nyt kaikkiin mahdollisiin kainalosauvoihin. Puut
näyttivät olevan niitä täynnään, mutta kaikki olivat pääsemättömän
korkealla. Kului hyvän aikaa, ennenkun hän löysi semmoisen, jonka
saattoi puukollaan leikata. Ainakin tunnin verran hän sitä vuoleskeli;
sitten hän kuuli äänen, joka sai veren hätkähtämään.
Kaukaa pohjoisesta se tuli, heikkona, mutta perille kantavana:
"Jih-huu-oo".
Puukko putosi Rolfin kädestä ja hän kuunteli, vaistomaisesti pitäen
suutaan auki, jonka kautta korvain rumpukalvo vapautuu kaikesta
jännityksestä ja kuulo sen mukaan terottuu. Jälleen se kuului:
"Jih-huu-ooa." Erehdys ei ollut mahdollinen, ja Rolf lähetti takaisin
raikuvan vastauksen: "_Jih-huu-oo, jih-huu-oo_."
Kymmenen minutin kuluttua kajahti terävä "japp japp", ja Skookum töytäsi
metsästä, hyppien ja haukkuen Rolfin ympärillä, ikäänkuin se olisi
tiennyt koko asian; ja muutaman minutin kuluttua Kuonab saapui pitkin
askelin.
"Hehei, poika", hän sanoi, tyynesti hymähtäen ja tarttuen Rolfia käteen.
"Ugh! Tuo oli hyvä", ja hän nyökkäsi savutulia kohti. "Minä tiesin, että
sinä olit pulassa."
"Niin olen", ja Rolf näytti ajettunutta nilkkaansa.
Intiani kohotti nuorukaisen syliinsä ja kantoi hänet takaisin
nuotiotulelle. Sitten hän keveästä kantamuksestaan otti leipää ja teetä
ja rakensi aterian kummallekin. Syödessään kumpikin sai kuulla, mitä
toisella oli kerrottavaa.
"Minä huolestuin, kun sinua ei kuulunut kotiin viime yönä, sinulla kun
ei ollut peittoa eikä eväitä. En saanut unta. Aamunkoitossa nousin
kalliolle, jolla käyn rukoilemassa, ja katselin kaakkoa kohti, jonne
sinä kanuulla lähdit. En nähnyt mitään. Sitten menin korkeammalle
kukkulalle, josta näin koilliseenkin; heti kun katsoin, äkkäsin nämä
molemmat savut ja minä tiesin, että minun poikani oli elossa".
"Aiotteko minulle uskotella, että minä olen mökin koillispuolella?"
"Nelisen mailin päässä. En päässyt hyvin sukkelaan, koska minun täytyi
hakea kanuu ja tulla sillä".
"Kuinka te tarkotatte, kanuulla?" sanoi Rolf hämmästyen.
"Et ole kuin puolen mailin päässä Jesup-joesta", vastasi intiani. "Pian
vien sinut kotiin."
Se tuntui alussa uskomattomalta, mutta oli helppoa osottaa se todeksi.
Kirveellä tehtiin pari välttävää kainalosauvaa ja lähdettiin sitten
yhdessä matkaan.
Parinkymmenen minutin kuluttua he olivat kanuussa matkalla ja tunnin
kuluttua onnellisesti kotona.
Ja Rolf pohdiskeli tätä paljon jälkeenkinpäin. Aivan synkimmän epätoivon
hetkellä tie oli auennut, ja se oli ollut niin yksinkertainen,
luonnollinen ja tehokas. Totta tosiaan, koko elämänsä hän nyt muistaisi,
että aina sitä on joku tie ja luja sydän sen löytää.