Rolf opetetaan jälkiä seuraamaan.
Paluumatkalla oli melottava kovaa vastavirtaa, mutta muutoin ei
tapahtunut mitään mainittavaa. Erämies tavallisesti muistaa matkan, kun
on sen kerrankaan kulkenut. He eivät tehneet erehdyksiä, ja kun painoa
ei ollut paljoa, niin ei viivytty taivalluksissakaan, ja parissa
päivässä he olivat palanneet Hoagin mökille.
He ottivat sen haltuunsa. Ensin keräsivät kaikki, mitä siinä oli jonkun
arvoista; se tosin oli vähäistä, kun nahkat ja vuodevaatteet oli viety,
-- olihan kuitenkin moniaita ansoja ja vähän astioita. Tavarat koottiin
kahteen kantamukseen. Matka kävi nyt maan poikki ja kanuu sen vuoksi
kätkettiin ketritiheikköön, neljännesmailin päähän joenrannasta.
Molemmat erämiehet olivat juuri nostamaisillaan kantamukset selkäänsä,
Kuonab sytytti piippuaan, ollakseen valmis lähtemään, kun Rolf sanoi:
"Mitäs sinä arvelet, Kuonab! Tuo pokko, jonka me näimme Fallsissa, sanoi
olevansa Hoagin osamies. Hän voi tulla tänne ja tehdä meille kiusaa,
ellemme häntä pysytä poissa. Poltetaan koko rähjä", ja hän nyökkäsi
päällään majaa kohti.
"Ugh!" vastasi intiani.
He kokosivat kuivia risuja ja koko joukon koivuntuohta, kasasivat niitä
seinälle mökin sisään ja latoivat päälle koko pinon pilkottuja puita.
Piikivellä ja teräksellä Kuonab iski elävän kipunan, tuohi syttyi
käristen, kuivat pihkaiset halot ottivat tulen helposti ja pian tuprusi
akkunasta, ovesta ja savutorvesta vahvalta mustaa savua; ja Skookum,
matkan päässä seisten, hyvillään ääneensä haukkui.
Metsämiehet heittivät kantamukset olalleen ja alkoivat nousta pitkää
kohoavaa rinnettä. Tunnin kuluttua he olivat saapuneet korkealle
kallioharjanteelle. Siellä he pysähtyivät levätäkseen ja
vahingoniloisina katselivat kiertelevää ja kallistuvaa, mustaa
savupatsasta, joka oli jäänyt kauas heidän alleen.
Sen yötä he olivat metsässä ja seuraavana päivänä suureksi ilokseen
saapuivat takaisin omalle mökilleen, omalle järvelleen, kotiinsa.
Matkalla he olivat monessa kohdin nähneet vereksiä valkohäntähirven
jälkiä, ja koska verestä lihaa nyt tarvittiin, niin Rolf ehdotti
hirvenajoa.
Paljon hirvieläimiä saa joka talvi surmansa; toiset talvi tappaa; paljon
syövät petoeläimet tai metsämiehet saavat saaliikseen; huhtikuussa
niiden luku on niukimmillaan, jonka vuoksi ei nyt voinut toivoa sarvasta
löytävänsä umpimähkään kulkien. Nyt täytyi seurata jälkiä.
Lumella voi vaikka kuka löytää hirvieläimen. Eikä ole vaikeata seurata
sitä pehmeässä maassakaan, ellei lähettyvillä ole runsaasti muita
valkohäntähirviä. Mutta sangen vaikeata on seurata yksiä samoja jälkiä
kivisellä maalla ja kellastuneilla lehdillä, menettämättä niitä
kertaakaan taikka eksymättä toisille jäljille, vaikka hirvieläinten
jälkiä risteilee sadottain joka suunnalle.
Rolfilla oli paremmat silmät kuin Kuonabilla, mutta kokemus merkitsee
yhtä paljon kuin näkö, ja Kuonab se johti. He valitsivat suuret sarvaan
jäljet, jotka olivat tuoreet -- kunnon metsästäjä ei koskaan ammu
naarashirveä tähän vuodenaikaan. He tunsivat jäljet sarvaan jäljiksi
koosta ja varpaiden pyöreydestä.
Rolf ennen pitkää sanoi: "Kuules Kuonab, minä tahtoisin oppia tämän
homman; anna minä seuraan jälkiä ja korjaa sinä, jos minä linjalta
poikkean."
Ei oltu kuljettu sataa askelta, ennenkuin Kuonab rykäsi ja pudisti
päätään. Rolf näytti hämmästyneeltä, sillä hän oli hyvillä vereksillä
jäljillä.
Kuonab ei muuta sanonut kuin: "Naaras".
Niin oikein, tarkemmin katsoen jäljet olivatkin vähän kapeammat ja
lähempänä toisiaan ja vähän terävämmät kuin ne, joille hän alussa lähti.
Takaisin palasi Rolf viimeisille jäljille saakka, joista hän oli varma,
ja luki selvään, millä kohdalla sarvas oli kääntynyt sivulle päin.
Jonkun matkaa kaikki taas kävi hyvin, Kuonab ja Skookum seurasivat
Rolfia. Viimeksi mainittu alkoi tuntea tuon vasemman jalan tylpän
kavion. Vihdoin he tulivat vereksen "merkinkin", s.o. lantakasan luo. Se
oli kaikki yhdessä kasassa. Siitä tiesi että sarvas oli seisonut
paikallaan, siis oli levollinen; ja se oli lämmintä, mikä merkitsi, että
otus oli vain muutaman minutin heidän edellään. Nyt täytyi lähestyä mitä
varovimmin, sillä tämä oli koko ajon ratkaiseva kohta.
Sen verran he vain tiesivät varmaan, että sarvas oli nyt tietyn matkan
päässä, ja sen saadakseen heidän täytyi nähdä se ennen kuin se näki
heidät.
Skookum sidottiin. Rolfin annettiin päästä edelle hyvään matkaan, ja
hiipien hiljaa, askel askelelta, hän kulki laskien alas
mokkasinipukuisen jalkansa vasta kun oli tunnustellut ja valinnut
paikan. Kerran tai pari hän heitti ilmaan tukon kuivia ruohoja
vakuuttautuakseen, että tuuli oli kuin pitikin, ja hitain astein hän
siten saapui pienen aukion reunalle. Hän tähyili kauan sen poikki,
lähtemättä sille. Sitten hän heilautti käsivarttaan ja teki merkin,
jotta Kuonab tiesi sarvaan kulkeneen poikki ja että hänen itsensä täytyi
kiertää. Mutta hän viivytteli vielä ja etsi silmillään läheistä metsää.
Hämärän harmaana harmaitten oksain keskessä hän silloin huomasi pienen
liikahduksen, niin pienen, että se saattoi olla vaikka tiaisen pyrstön
heilahdus. Mutta se kiinnitti hänen huomionsa, ja tästä harmaasta
harsosta hän vähitellen erotti sarvaan pään, sarvien ja kaulan
ulkopiirteet. Se oli satakunnan askeleen päässä, mutta "käytä
tilaisuutta, kun se tulee" on metsämiehen viisautta. Rolf vilkasi
tähtäintänsä, tähtäsi vakaasti, laukaisi, ja sarvas lyyhistyi kaatuneen
puun taa. Skookum vinkui ja hyppi korkealle, niin kiihkeä se oli
näkemään. Rolf pidätteli sen menokiihkoa, panosti pyssynsä uudelleen, ja
sitten he kaikin kolmen sukkelaan lähtivät paikalle. Ennenkuin he olivat
päässeet viidenkymmenen askeleen päähän, niin sarvas hypähti jaloilleen
ja poukkui pois. Seitsemänkymmenen askeleen päässä se hetkeksi seisahtui
katsomaan. Rolf ampui uudelleen; taas sarvas lyyhistyi alas, mutta
hyppäsi jaloilleen ja harppasi pois.
He kävivät kummallakin paikalla, mutta verta ei näkynyt. Aivan ymmällään
he heittivät ajon siksi päivää, sillä yön varjot olivat salolla, ja
huolimatta siitä, että Skookum olisi ollut hyvin halukas selvittämään ja
saattamaan kaiken päätökseen he palasivat mökilleen.
"Mitä sinä siitä arvelet, Kuonab?"
Intiani pudisti päätään ja sanoi sitten: "Ensi laukaus sattui ehkä
päähän, niin että se pökertyi; toinen, wah! Minä en tiedä."
"Mutta minä tiedän, että minä osasin", sanoi Rolf, "ja aamulla minä sen
aion tuoda."
Siinä mielessä hän olikin paikalla jo aamun koitossa, mutta suotta hän
nytkin etsi verimerkkejä. Lehdillä, ruohossa ja mullassa ei punainen
tosin olekaan kovin näkyvää, mutta kaksi paikkaa on, joista metsämies
voi etsiä johtoa -- kivistä ja kaatuneista puista. Rolf seurasi sarvaan
jälkiä, joita nyt oli hyvin vaikea erottaa, kunnes hän eräällä paljaalla
paikalla kivenmukulalla huomasi veripilkun. Jäljet sillä paikalla
yhtyivät muitten hirvien polkuun, jolla oli niin paljon jälkiä, että oli
kovin vaikea sanoa, mitkä olivat oikeat. Mutta Rolf astui sukkelaan
puulle, joka oli kaatunut polun poikki, ja puunrungolla oli jälleen
kuivunut veripilkku, joka hänelle ilmaisi, mitä hän tahtoi tietääkin.
Hänen tiensä kulki nyt suoraan neljänneksenmailia ja tuon tuostakin hän
näki maassa omituisia raappeita, joiden syntymistä hän ei ymmärtänyt.
Eräästä semmoisesta raavintakohdasta hän löysi veripilkun, mutta ei
minkäänlaisia muita merkkejä, jotka olisivat osottaneet, että sarvas oli
haavottunut.
Haavotettu valkohäntähirvi melkein varmaan pyrkii sinne päin, jonne
maakin viettää, ja Kuonab, jättäen Skookumin Rolfin luo, kiipesi
näköalapaikalle nähdäkseen, mille suunnalle sarvas oli mennyt.
Puolen mailin päässä hirvipolku haarautui; kummallakin polulla oli
sarvaanjälkiä, eikä Rolf voinut saada selkoa jäljistä, joita hänen piti
seurata. Hän kulki vähään matkaan kumpaakin, tutkistellen kaikkia
merkkejä, mutta ei voinut varmaan päättää, mitkä olivat haavotetun
sarvaan jäljet.
Nyt Skookum puuttui asiaan. Sitä oli aina kielletty ajamasta
valkohäntähirviä, ja se tiesi, että se oli luvatonta huvia, mutta nyt se
painoi kuononsa sille hirvipolulle, joka kääntyi alamaan puoleen,
seurasi sitä muutaman askeleen ja katsoi sitten Rolfiin, ikäänkuin
sanoakseen: "Voi sinua nenäsokeata raukkaa! Eikö muka vereksiä
sarvaanjälkiä hajusta tunne? Tässähän se on, ja tuonne noin se on
mennyt."
Rolf katsoi pitkään ja sanoi sitten: "Vai olet sinä sitä mieltä", ja
seurasi alempaa polkua. Pian hän tapasikin taas samanlaisen
raavintapaikan ja aivan sen takaa löysi uudet nukkapintaiset
sarvaansarvet, ja ne olivat veressä ja juuresta ruhjoutuneet.
Siitä edelleen oli jälkiä helppo osata, kun ei muita jälkiä ollut, ja
nämä kulkivat vakaasti myötämaan suuntaan.
Pian tuli Kuonabkin perässä pitkin askelin. Sarvasta hän ei ollut
nähnyt, mutta kaukana alempana jokivarressa oli ollut pari närhiä ja
korppi koolla erään metsikön kohdalla. Erämiehet luopuivat jäljiltä ja
oikaisivat suoraan sinne päin. Lähemmäksi tultuaan he jälleen tapasivat
jäljet ja näkivät taas samat kummat raappeetkin.
Jokainen metsämies tietää, että missä tiheikön ympärillä hääräilee
sininärhejä, siinä lymyilee joku otuskin, todenmukaisimmin hirviä.
Hitaasti, sangen hitaasti ja hiljaa he tunkeutuivat tähän tiheikköön.
Mutta he eivät huomanneet mitään, ennenkun tiheimmässä viidakossa
kahahti ja sarvas laukkasi pois. Se jo oli Skookumille liikaa. Se
kimposi perässä kuin susi ja purasi kiinni toiseen takakoipeen ja sarvas
mukeltui eteenpäin nurin niskoin. Laukaus päätti sen päivät, ennenkun se
taas pääsi jaloilleen nousemaan. Tarkkaan tutkien saatiin nyt asia
selville. Rolfin ensimäinen laukaus oli sattunut sarvien juureen murtaen
ne, paitsi toisen puolen nahkaa, ja saanut sarvaan pökerryksiin. Toinen
laukaus oli murtanut takakoiven. Raappeet olivat syntyneet siitä, kun
sarvas oli koettanut käyttää murtunutta takajalkaa, ja eräässä
semmoisessa paikassa otus oli kompastunut ja samalla oli revennyt nahka,
joka vielä piteli sarvia.
Tämä oli Rolfin ensimäinen tärkeä harjotus jälkien seuraamiseen;
menestys osotti, että hän siihen pystyi ja että hän nopeaan perehtyi
eränkäynnin kaikkein vaikeimpaan taitoon.