Hoagin kotiintulo.
_Kun on kysymyksessä personalliset tunteet, niin on parempi antaa
ystäväin puhua ja arvostella. Ei kukaan voi omaa asiaansa ajaa sen
enempää kuin houraileva lääkärikään voi itselleen antaa oikeata rohtoa
-- sano' Si Sylvanne_.
Kevään tulo salolla on vienoimpia, suloisimpia tapauksia mitä maan
päällä on. Toisinaan sataa rankkoja sateita, jotka täyttävät tulvilleen
kaikki pienet joet, ja tulvavesi syö nopeaan sekä lumen että jään, mutta
tavallisesti metsämaan joet luovat jäänsä verkalleen ja vähitellen.
Hyvin harvinainen on rankka veteytyminen, äkkitulva ja mullistava lähtö,
joka murtaa jään ja tunnissa tai parissa päättää sen vallan. Se on
suurien virtain tapoja, niiden jää on irtain ja liikkeellä. Salolla lumi
sulaa hitaasti, ja kun jää alkaa riutua, niin se tapahtuu vähitellen,
nöyrästi ja ilman meteliä. Kevät tulee metsiin paisuvin nupuin, venyvin
riippuvin tertuin, metakoivin villihanhin, raakuvin variksin, jotka
tulevat alamaasta jakamaan suurempien serkkujensa, korppien kanssa
talven tapon saaliita.
Etelän pikkulinnut ilmestyvät muutamine lyhyine kevätsävelineen ja
nenäkkäät hömötiaiset, jotka ovat urheasti talven kestäneet, hokevat nyt
muitten edellä iloisesti "sanoinhan minä sen" -sirkutuksiaan, kunnes
punarinta-satakielinen ja mustarastas yhtyvät niihin ja vaativammilla
sävelillään saavat unohtumaan kaikki vähemmät rallatukset.
Kun talvi kerran oli astunut taka-askeleen, niin kevään oli helppo
muuttaa sen peräytyminen hurjaksi hätäpaoksi; ja ne kymmenen päivää,
jotka Kuonab viipyi poissa, olivat mullistavien muutoksien päiviä. Sillä
niiden kuluessa puolitalven tilalle tuli hymyilevä kevät, nietokset
olivat kaikki sulaneet, paitsi ehkä metsien synkimmissä varjopaikoissa.
Oli kirkas aamu, Rolfille onnen aamu, kun hän ulkoa kuuli intianin
lyhyen "hoi", ja pian Skookum hyppi ja tepasteli hänen ympärillään.
Hoagiin oli vaikutus aivan toisenlainen. Hän oli jo siksi toipunut, että
saattoi olla ylhäällä ja suurella vaivalla nilkuttaa mökissä sauvan
varassa, sekä moitti kaikkea ja söi päivässä kolme perusteellista
ateriaa; mutta samalla kun intiani tuli, hän muuttui umpimieliseksi,
vaiteliaaksi ja levottomaksi. Tuskin oli tuntia kulunut, ennenkuin hän
jälleen lahjotti Rolfille nahkat, pyssyn, kanuun ja ansat sillä ehdolla,
että tämä toimittaisi hänet joukkonsa luo.
Hyvillään he olivat kaikki kolme, kun vielä samana päivänä pääsivät
lähtemään Lyons Fallsin matkalle.
He laskivat Pientä Moose-jokea Pieneen Moose-järveen, jatkaen sitten
matkaa pitkin Moosen eteläistä latvahaaraa ja vihdoin pääjokea. Joki oli
tulvillaan; vettä oli runsaasti, ja se onneksi vähensi kantomatkain
lukua; sillä Hoag ei voinut kävellä eikä tahtonut sauvoilla kulkea.
Hiellä ja vaivalla he kantoivat hänet joka taipaleen poikki; mutta siitä
huolimatta he kolmessa päivässä kulkivat matkan, jota oli viisikymmentä
mailia, ja saapuivat kolmannen päivän iltana Lyons Fallsiin, pieneen
takaliston kylään.
Hoagissa tapahtui nyt hyvin huomattava ja ruma muutos. Hän alkoi nyt
käskeä, missä edellisenä päivänä olisi ruikuttaen pyytänyt. Hän käski
heitä "laskemaan sievästi maihin, eikä tärvelemään hänen kanuutaan". Hän
tervehti suurella uholla sahan luona vetelehteleviä miehiä, saamatta
kuitenkaan samanlaista vastausta. Heidän kylmäkiskoinen tervehdyksensä:
"Halloo, Jaakko, vai olet sinä palannut?" ei ollut juuri muuta kuin
ohimenevää tuntemista. Erästä heistä pyydettiin Rolfin sijasta auttamaan
häntä kotia. Niin, siellä nyt oli hänen joukkonsa, mutta se ei näyttänyt
kovinkaan ihastuvan hänen paluustaan. Hän kuiskasi jotain pojalleen,
joka nyrpeänä lähti joen rantaan ja toi palatessaan pyssyn, -- nyt
Rolfin pyssyn, kuten tämä luuli -- ja olisi ottanut nahkamytynkin, ellei
Skookum olisi hyökännyt rosvon kimppuun ja ajanut häntä pois kanuun
luota.
Ja nyt Hoag näytti oikeat tapansa. "Ne ovat minun nahkani ja minun
kanuuni", hän sanoi eräälle sahatyömiehelle ja kääntyen niiden molempien
puoleen, jotka olivat hänet pelastaneet, hän sanoi: "Ja te molemmat
kelvottomat, punanahkaiset varkaat ja puukkojunkkarit, korjatkaa te
luunne tästä kylästä ja sukkelaan, taikka minä toimitan teidät
vankilaan." Ja hänen katalan luontonsa koko kauan pidätetty viha
purkautui solvauksiksi, jotka olivat liian törkeitä tässä kerrottaviksi.
"Puhuu kuin valkoinen mies", sanoi Kuonab kylmästi. Rolf oli sanatonna.
Niin uskolliset vaivannäöt, ja palkaksi niin riettaat, nöyryyttävät
sanat! Hän itsekseen ihmetteli, olisiko hänen setänsä Mikkokaan
osottanut niin katalaa sisua.
Hoag päästi kielensä valloilleen ja hänen juomaveikkonsa, Bill Hawkins,
kuunteli hörökorvin hänen kärsimystensä historiaa. Raukka alkoi nyt
tuntea itsensä kamalan pahoin pidellyksi. Innostuen lopulta hänen
kokemiensa vääryyksien yhä synkeämmästä luettelosta, haki "osamies"
paikalle kylän virkamiehen, niin että he saattaisivat vannoa
vangitsemisvaatimuksen, saada tyrmään molemmat "rosvot" ja varsinkin
"Hoagin nahkat" kanuusta.
Ukko Si Sylvanne, sahan omistaja ja paikan ensimäinen asukas, oli myös
sen virkamies. Hän oli kookas, laiha, mustaverinen mies, Abe
Lincolnin[19] mallia ruumiillisesti ja tavallaan henkisestikin. Hän
kuuli pöyristyttävät jutut kamalasta rikoksesta, rosvouksesta ja
kidutuksesta, jonka alaiseksi viaton Hoag parka oli joutunut näiden
molempien ihmismuotoisten köntösten puolelta; hän kuunteli, ensin
kauhistuen, mutta vähitellen hymyillen.
"En minä anna sinun vannoa, ennenkuin olen toisenkin puolen kuullut",
sanoi hän. Rolf ja Kuonab tulivat huudettaessa. Vanha uutisasukas
kohdisti heihin tutkivan silmäyksen heidän siinä seistessään ja kysyi
sitten Rolfin puolen kääntyen;
"Oletko sinä intiani?"
"En."
"Oletko sitten veripuoli?"
"En".
"Hyvä, kerro meille sitten tämä asia", ja hän käänsi läpitunkevat
silmänsä täydesti nuorukaisen kasvoja kohti.
Rolf kertoi suoraan ja koruttomasti heidän ja Hoagin tuttavuuden, ensi
päivästä Warrenin puodilla aina siihen, kun he saapuivat Fallsiin. Oikea
kertomus ei koskaan kuulu epäiltävältä, kun se on kyllin pitkä, eikä
tämä tositarina alastomuudessaan voinut tehdä muuta kuin yhden
vaikutuksen älykkääseen ja ystävälliseen vanhaan metsämieheen,
kauppiaaseen, sahanomistajaan ja virkamieheen.
"Poikani", sanoi hän hitaasti ja ystävällisesti, "minä tiedän, että sinä
olet puhunut totuuden. Minä uskon joka sanan. Me kaikki tiedämme, että
Hoag on häijyin hylky ja suurin valehtelija, mitä on tällä virralla. Hän
on, ja on aina ollut kiusankappale. Hän vain _lupasi_ antaa sinulle
kanuun ja pyssyn, ja koska hän ei nyt tahdo, niin emme voi sille mitään.
Mitä taas tulee teidän rettelöihinne metsässä, niin teitä on kaksi
todistamassa yhtä vastaan, ja nahkat ja ansat ovat teidän hallussanne.
Saattoipa olla yhtä hyvä, että jätitte loput nahkat metsään, taikka ehkä
olisitte saaneet nekin jakaa; pitäkää siis ne ja olkoon asia sillä hyvä.
Hankimme teille kanuun, jolla pääsette palaamaan tästä iloisesta
pääkaupungista, ja mitä Hoagiin tulee, niin olkaa huoletta; hänen
matkainsa päivät ovat päättyneet."
Mies, jolla on kimppu ensi luokan turkisnahkoja, on aina toimeen tuleva
mies vaikka missä kaupungissa uudisasutuksen eturintamalla. Kylän
virkamies oli kauppiaskin, ja niinpä ruvettiin nyt nahkoja myymään ja
tarpeita ostamaan.
Päivä oli melkein loppuun kulunut, ennenkun uusi kanuu oli valittu ja
uusin tarpein valmiina. Ukko Sylvannella oli kauppaa tehdessään lempeät,
levolliset eleet ja omituinen tapa tehdä leikillisiä huomautuksia,
joista olisi voinut luulla, että hän oli kaupoissa "helppo". Mutta
tavallisesti kuitenkin lopulta huomattiin, ettei hän suinkaan joutunut
tappiolle tapojensa takia, ja kilpailevat kauppiaat mielellään
karttoivat yhteentörmäystä sileänaamaisen pitkän Sylvannen kanssa.
Kun kaupat oli tehty -- tarkkaan ja täydelleen -- niin hän sanoi: "Nyt
minä annan teille kummallekin lahjan", sekä pisti sitten kummankin
käteen kaksiteräisen linkkuveitsen; ne olivat siihen aikaan aivan uusia
kapineita, heistä ihmeitä ja kalliita aarteita, loppumattoman ilon
lähteitä; ja vaikka he olisivatkin tienneet, että niitä yhdellä
näädännahkalla sai tuopillisen, niin ei se ensinkään olisi vähentänyt
eikä häirinnyt heidän mieluisaa yllätystään eikä lapsellista iloaan.
"Parempi, kun jäätte minun luokseni ruualle, pojat, ja lähdette
aamulla." He siis liittyivät sahanomistajan lukuisaan aukottomaan
perheeseen ja söivät hänen kanssaan illallista. Kun he sen jälkeen
istuivat kolmisen tuntia juttelemassa ja tupakoimassa avaralla
kuistilla, joka antoi joelle, niin ukko Sylvanne, joka ilmeisesti oli
Rolfiin mieltynyt, kertoi heille pitkät jutut kokemuksistaan ja
ihmisistä, joitten kanssa hän oli tullut tekemisiin, ja se oli Rolfin
mielestä mielenkiintoisin juttu, mitä hän oli milloinkaan kuullut.
Aluksi se häntä vain huvitti; vasta vuosien kuluttua nuorukainen tuli
älyämään sen vaikutuksesta häneen itseensä, sattuvaisuudesta ja muistoon
kiintymyksestä, että Si Sylvannen pakina oli todellista elämänviisautta.
Toiset osat siitä eivät näyttäisi hyvältä painettuina; mutta karkeat
sanat, kömpelö kielenkäyttö, raakamaiset puheenparret olivat vain se
tammiastia, jolla puhtainta, kalleinta elämän vettä ammennettiin
pinnalle.
"Luuli hylky saaneensa teidät satimeensa, kun sai teidät tänne Lyons
Fallsiin. No niin, Jaakko Hoagille on kaksi paikkaa pahaa; toinen on se,
missä häntä ei ollenkaan tunneta ja pidetään sinä miltä hän näyttää; ja
toinen on se, missä mies tunnetaan sisältä ja päältä kuin aapiskirja ja
on tunnettu kaksikymmentä vuotta, niinkuin täällä meillä. Kykenevä
roisto voi näyttää väärää etumusta vuoden taikka ehkä kaksi, mutta kun
häntä saa kokea kaksikymmentä vuotta, suuressa ja vähässä, kesät ja
talvet, niin tunnusteleepa se tarkoin miehen luonnonlaadun, eikä häneen
sitten enää jää monta pimeää kohtaa.
"Eipä siltä, että minä tahtoisin häntä liian kovasti tuomita, sillä en
minä voi tietää, mitkä madot hänen sisuksiaan syövät ja tekevät hänet
niin kehnoksi. Mutta kyllä hänessä niitä on, ei hän muutoin menettelisi
niin tyhmästi. Minun tapani on sanoa, että pitää varoa, ennenkun
kenenkään mustaksi tahraa; ja äitini tapana oli varottaa: 'Elä koskaan
sano pahaa sanaa, ennenkun olet kysynyt: onko se totta, onko se
ystävällistä, onko se tarpeen?' Ja minä sanon sinulle, että kuta
vanhemmaksi elän, sitä hitaammin tuomitsen; kun minä olin sinun iälläsi,
niin olin kuin teräsansassa hiusliipasin ja aina kukkovarma. Ja sen minä
sanon, ettei olekaan sen viisaampaa kuin kuudentoista vanha poika,
paitsi ehkä viidentoista vuotias tyttö.
"Saatpa ylipäätään nähdä, poikani, että juuri kun asiat näyttävät
pimeimmiltä, niin se on sen merkki, että onni onkin tulossa sinun
tietäsi, jos nimittäin pysyt vakaana, olet kylmäverinen ja
hyväntahtoinen; _jotain sattuu_ joka kerta, joka tasottaa kaikki. Aina
sitä on joku tie, ja luja sydän sen löytää.
"Ole hyvin varma siitä, poikani, ettei sinua ole koskaan rökitetty,
ennenkuin itse luulet sen tapahtuneen; ja ellet luule, niin sinua ei
voidakaan rökittää.
"Se on juuri sama asia kuin sairaus. Minä olen nähnyt paljon
tohtoroimista aikanani, ja minun täytyy uskoa, ettei ole muita sairaita
kuin ne, jotka _luulevat_ itseään sairaiksi.
"Kuta vanhemmaksi minä elän, sitä enemmän minun täytyy ajatella, että
enimmät asiat ovat sisäpuolella, eikä se, mitä on pinnalla, tule suureen
lukuun.
"Ja minun järkeni sanoo, että se joka pelaa sen varassa, mitä on
sisässä, se voittaa kaikki ulkopuolen pelaajat. Kun te teitte Hoagille
hyvän työn, niin te, vaikkette olisi sitä tarkottaneetkaan, vahvistitte
hyvyyttä omassa itsessänne, panitte sen kuin pankkiin säästöön,
käyttääksenne joskus vastaisuudessa elämän taipaleella, kun sitä
tarvitaan. Mutta hän taas, mitä muuta hän teki kuin hakkasi poikki oman
jalkansa, tehdessään teille ilkeyttä? Lavertelevaa kristittyä ei minussa
paljoakaan ole, mutta minä luotan kylmäverisen hyödyn kannalta siihen,
että kannattaa auttaa lähimmäistään. En minä luule suuria
kiitollisuudesta, sitä on vähemmän kuin helvetissä lunta; mutta minä
huomaan sen, ettei kukaan vihaa minua pahemmin kuin se, joka tietää
tehneensä minulle ilkeyttä. Eikä taas ole toista, joka olisi valmiimpi
tappelemaan puolestani kuin se, jonka on onnestanut minua auttaa,
vaikkapa hän olisi auttanut vain jonkun toisen kiusaksi -- josta minulle
muistuu mieleeni Mc Carthyn koira, joka erehdyksestä pelasti upotettavat
kissanpojat hukkumasta ja sen jälkeen aina tappeli kissain puolesta,
menettäen sen vuoksi elämänsä pääilon, jona oli ollut kissain
tappaminen. Ja kissa heitti oravan tappamisen, kun sille annettiin
kokonainen poikue oravanpenikoita hoidettavaksi.
"Maakunnassa on, se on minun luuloni, paljon tervettä järkeä ja
ystävyyttä, se vain on niin pahuksen hidasta lähtemään liikkeelle; jota
vastoin häijyys ja konnuus aina hosuu, niinkuin tuntisivat ne helvetin
tulen karvojaan kärventävän ja tietäisivät, että niillä on vain juuri
vähän aikaa elää, jonka vuoksi muka täytyy pitää kiirettä. Sitä miestä
minä sanon viisaaksi, joka asettaa asiansa sillä tavalla, että hän voi
kestää kauan, sillä hyvä aine se ihmisten mielessä kestää, ja se joka
voi sen kanssa pystyssä pysyä, on pystyssä pysymisen kautta arvonsa
osottanut. Mutta miten satuit tämän intianin kuppikumppaniksi."
"Pitääkö se kertoa pitkään vaiko lyhyeen?" kysyi Rolf.
"Noh, vaikkapa lyhyeen aluksi", sanoi Silas Sylvanne ja naurahti.
Rolf siis kertoi hyvin lyhyeen entisen elämänsä.
"Vallan hyvä", sanoi sahanomistaja. "Annappas nyt kuulua juurta
jaksain."
Ja kun hän oli kertomuksensa päättänyt, niin sahanomistaja sanoi:
"Huomaan sinun kokeneen melkein kaikkea, mitä mieheksi tarvitaan, Rolf,
ja minulla on omat luuloni tuloksesta. Et sinä aio koko ikääsi elää
tuolla vuorilla. Kun olet saanut tarpeeksesi ja haluat vaihtelua, niin
nykäseppä minua."
Aikaisin seuraavana aamuna molemmat erämiehet lähtivät melomaan Moose
jokea ylöspäin hyvällä kanuulla, mukana jauhoja ja siirtomaan tavaraa ja
vähän kovaakin rahaa.
"Hyvästi, poikani, hyvästi! Tule tämän kautta toinenkin kerta, niin
huomaat meidän paranevan tuttavuudesta, älkääkä unohtako, että minä
ostan nahkoja", olivat Si Sylvannen viimeiset sanat. Kun he
kotomatkallaan olivat päässeet ensimäisen niemen taa, niin Rolf kääntyi
kanuussa päin Kuonabia ja sanoi: "Nyt sen näit, että vielä niitä _on_
joitakuita hyviäkin valkoisia miehiä", mutta intiani ei rävähyttänyt
silmäänsä, ei liikahtanut eikä äännähtänyt.