Hoagia hoitamassa.
Punainen mies kulki parissa tunnissa Hoagin majalle ja ryhtyi paikalla
vähääkään epäilemättä tai arkailematta sitä perinpohjin tutkimaan.
Toboggan oli mökin katolla, niinkuin pitikin, ja semmoisen rentun
ahkioksi se oli varsin hyvässä kunnossa.
Orsista riippui nahkamyttyjä, ei kuitenkaan monta, sillä nahkain
kerääminen on ison työn takana. Kuonab, niitä epäluuloisesti
katsellessaan, ei kovinkaan hämmästynyt tavatessaan seassa menetetyn
ilveksen nahkan, jonka helposti tunsi siitä, ettei siinä ollut haavaa ja
että karva osasta vielä oli semmoisenaan, miksi se oli likomärkänä
oltuaan kuivanut. Toisesta mytystä hän löysi itsensä tappaneen majavan
nahkan, sillä siinä oli selässä poikittain tumma juova.
Näädistä hän ei voinut olla varma, mutta hän suuresti epäili, että
suurin osa näistä nahkoista oli hänen omista ansoistaan.
Hän sitoi tobogganiin Hoagin peitot ja kiirehti sitten takaisin
vuorelle, jonne molemmat toiset olivat jääneet.
Skookum tuli vastaan jo paljoa ennen kun hän oli perillä. Skookum ei
viihtynyt Hoagin seurassa.
Rampa oli sillä välin jutellut vapaasti Rolfin kanssa, mutta intianin
saapuminen näytti masentavan häntä.
Vetäen tobogganilla sairasta he sitten lähtivät matkaan. Maa oli monessa
paikassa paljaana, niin että matkan teko oli kylläkin työlästä, mutta
onneksi oli koko väli alamaata, ja neljä tuntia ponnisteltuaan he olivat
mökillä.
He nostivat sairaan vuoteeseen, Rolf alkoi valmistaa ruokaa, Kuonab
pilkkoa puita.
Kun oli saatu syödyksi ateria, teetä, lihaa ja leipäsiä, niin kaikki
tunsivat itsensä melkoista virkeämmiksi. Hoag oli nyt paljon enemmän
itsensä kaltainen. Hän puhui vapaasti, melkeinpä rattoisesti, Kuonabin
vaieten polttaessa piippuaan ja tuijottaen tuleen, Skookum jalkainsa
edessä.
Kauan aikaa vaiettuaan intiani kääntyi, katsoi Hoagia suoraan silmiin ja
osottaen piipunvarrella nahkoja sanoi: "Montako on meidän?"
Hoag näytti pelästyneeltä, sitten kärtyiseltä, ja sanoi: "En ymmärrä,
mitä tarkotat. Olen kovin sairas. Viekää minut kunnialla Lyons Fallsiin,
niin saatte vaikka kaikki", ja hän itki.
Rolf pudisti Kuonabille päätään, kääntyi sitten potijan puoleen ja
sanoi: "Älkää olko peloissanne, saatamme teidät vielä kunnolla kotiinne.
Onko teillä hyvä kanuu?"
"Vallan hyvä, vähän korjauksen tarpeessa vain."
Yö kului hyvin, sairas vain pari kertaa sai pahanlaatuisen puuskauksen
ja pyysi silloin vettä juodakseen. Aamulla hän oli ilmeisesti toipunut,
ja aljettiin tuumata, mitä oli tehtävä.
Ensi sopivassa tilassa hän kuiskasi Rolfille: "Etkö voi lähettää häntä
pois? Sinun kanssasi me sovimme hyvin." Rolf ei sanonut mitään.
"Tuota", hän jatkoi, "sano nuorukainen, mikä on sinun nimesi?"
"Rolf Kittering."
"Tuota noin, odota sinä Rolf, viikko, tai kymmenkunta päivää, niin jää
lähtee; sitten minä jo kykenen matkustamaan. Tämän paikan ja Lyons
Fallsin välillä ei ole kuin muutamia taivalluksia."
Hyvän aikaa vaiettuaan, sen johdosta että Kuonab kävi pirtissä, hän taas
jatkoi: "Moose-joki on helppo kulkea, viidessä päivässä minut täältä
viette. Minun joukkoni asuu Lyons Fallsissa." Hän ei maininnut mitään
siitä, ettei hänellä ollut muuta joukkoa kuin vaimo ja poika, jotka
saivat tulla toimeen miten taisivat, mutta joiden muka nyt piti häntä
hoitaa.
Rolf oli ymmällään.
"Kuules, minä annan sinulle kaikki nahkat, jos toimitat minut täältä
pois." Rolf loi häneen kumman katseen -- ikäänkuin sanoakseen:
"Tarkotatte _meidän_ nahkamme."
Jälleen keskustelu päättyi, kun Kuonab tuli pirttiin.
Rolf lähti sitten ulos, ottaen intianin kerallaan. Kauan he puhelivat
keskenään. Kun Rolf palasi pirttiin, niin sairas jälleen alkoi:
"Jää sinä tänne ja kuljeta minut pois. Annan sinulle pyssyni" -- ja
sitten, hetken vaiettuaan -- "ja minä vielä lisään kaikki ansani ja
kanuun."
"Minä jään tänne luoksesi", sanoi Rolf, "ja parin viikon päästä viemme
sinut alas Lyons Fallsiin. Arvatenkin voit meille tien näyttää."
"Saatte kaikki nuo nahkat", näin erämies jälleen tarjosi varastamaansa
riistaa, "ja ole varma siitä, että pyssy on sinun, kun olette minut
kotiin kuljettaneet."
Niin asia siis sovittiin. Mutta Kuonabin piti palata takaisin heidän
omalle mökilleen. Mitä oli tehtävä? Kantaako uudet nahkat sinne, vai
tuodako vanhatkin Hoagin mökille ja viedä ne Lyons Fallsiin myytäviksi?
Rolf oli sitä ajatellut moneen suuntaan. Hän oli nähnyt monen ihmisen
huonot puolet, Hoaginkin. Vaarallista oli viedä outoon paikkaan kaikki
turkikset, joita Hoag saattoi väittää omikseen. Sen vuoksi sanoikin hän:
"Kuonab palaa takaisin kymmenen päivän kuluttua. Otamme vain vähän
nahkoja Lyons Fallsiin, sen verran, että voimme ostaa, mitä tarvitsemme.
Loput jätämme hyvään talteen ja viemme ne myöhemmin Warrenille. Sieltä
saamme hyvän hinnan, mutta mitä Lyons Fallsissa saamme, sitä emme
tiedä."
Nahkoista siis valittiin ilveksen ja majavan nahkat sekä toistakymmentä
näädän nahkaa. Loput Kuonab kokosi myttyyn, heitti olalleen ja lähti
Skookumin keralla vuoreen kämpimään ja katosi näkyvistä metsään.
Ylen hitaasti kuluivat nuo kymmenen päivää. Hoag oli milloin
riidanhaluinen, milloin itkua tuhertava, valittava ja iljettävän
liehakoiva, taikka koetti hän saada yhä parempaa passausta,
lahjottamalla yhä uudelleen ja uudelleen samat nahkat, pyssyn ja kanuun.
Rolf sen vuoksi mielellään poistui mökistä, milloin vain ilma oli
kaunista. Eräänä päivänä hän, Hoagin pyssyn ottaen, nousi lähimmän joen
vartta mailin verran ja tuli suurelle majavalammelle. Kiertäessään ja
tutkiessaan sen rantoja hän piankin keksi veteen kuolleen majavan, joka
oli mennyt ansaan, ja ansan hän paikalla tunsi, sillä sen sangassa oli
merkki (" ' "'). Sitten hän löysi tyhjän ansan, jossa oli majavan sääri,
ja vielä yhden ja lopulta kaikki kuusi. Sitten hän otti mukaansa kaikki
ansat sekä majavan ja palasi mökille, jossa potilas häntä tervehti monin
valituksin:
"Ei sinun olisi pitänyt jättää minua tuolla tavalla. Maksanpa minä kyllä
hyvän korvauksen. Pyydänkö minä apua armosta?" j.n.e.
"Katsokaapa mitä minä sain", ja Rolf näytti majavaa. "Ja kas, mitä minä
löysin"; ja hän näytti ansoja. "Eikös ole kumma", hän jatkoi, "meillä
oli kuusi juuri samanlaista ansaa ja minä merkitsin sangat juuri samalla
tavalla kuin nämäkin, ja ne kaikki katosivat ja lumikenkäin jäljet
näyttivät tänne päin. Ei suinkaan teillä ole täällä kieroja naapureita,
vai mitä?"
Hoag näytti äreältä ja hämmästyneeltä ja mutisi: "Panen vetoa, että se
on Bill Hawkinsin työtä", ja vaipui sitten äänettömäksi.