Hoagin nöyrtyminen.
_Miehestä, joka säälistä itkee, eikä sormeaankaan liikuta auttaakseen,
ei ole juuri sen enempää hyötyä kuin päällystakista hukkuvalle -- sano'
Si Sylvanne_.
Eräät huomattavat ilmanvaihdokset tekivät auttamattomia muutoksia heidän
suunnitelmiinsakin ja pelastivat heidän vihollisensa nopealta turmiolta.
Tuli parin viikon yhtämittaiset suojat ja satoi paljon vettä. Järvellä
oli kuutta tuumaa vahvalta vettä; joessa virtasi vesi jään päällä,
nopeaan sulattaen sitä. Joka puolella oli lumisohjua ja hyyhmää, joka
keskeytti retkeilyt ja toi kevään yhdellä humauksella.
Öin tosin vähän pakasti, mutta joka päivä aurinko vahvistui ja kaikkiin
päivärinteisiin ilmestyi suuria sulia päiviä.
Ensimäisenä kylmänä päivänä erämiehet taas lähtivät kiertoretkelleen
hyvin tietäen että pyyntikausi oli päättynyt. Kuusi kuukautta saisivat
loukut ja ansat taas olla jouten ja virittämättä.
He kulkivat tavallista reittiään, mukanaan lumikengät, mutta harvoin
niitä tarviten. Sitten he kulkivat suurien jälkien poikki, jotka Kuonab
osotti, murahtaen myöntyvästi, kun Rolf sanoi: "Karhunko?" Niin kyllä!
karhutkin olivat taas liikkeellä; niiden talviuni oli päättynyt. Ne
olivat nyt hyvässä lihassa ja nahkakin oli paraimmillaan; kuukauden
kuluttua ne olisivat laihat ja turkista olisi karva lähtemässä. Nyt oli
karhun metsästyksen aika, joko ansoilla tai koirilla.
Skookum epäilemättä oli sitä mieltä, että retkikunta ainakin koiriin
nähden oli mitä parhaiten varustettu, mutta ei mikään koira yksin pidätä
karhua. Niitä pitää olla kolme tai neljä sen takakintuilla
ärhentelemässä, ennenkuin se päin kääntyy ja taistelee; yksi koira saa
sen vain kiiruummin juoksemaan.
Ansoja heillä ei ollut, ja kun he hyvin tiesivät, että karhu keväällä
kulkee pitkät matkat, niin he eivät yrittäneetkään seurata.
Loukuista saatiin kaksi näätää, mutta toinen niistä oli ilman
lämpimyydestä pilaantunut. Vihdoinkin he huomasivat, että vihollisella
oli ansajuonikin, joka kulki kappaleen matkaa heidän loukkujuontaan
myöten. Hän oli hiljakkoin käynyt kierroksensa ja ainakin jonkun verran
hyötynyt heidän työstään.
Jälkiä ei ollut vaikea seurata lumella sen enempää kuin paljaallakaan
maalla, vaikka ne olivat jo paria päivää vanhat. Kuonab vilkasi pyssynsä
lukkoa; hänen alahuulensa kiristyi ja hän harppasi eteenpäin pitkin
askelin.
"Mitä sinä aiot tehdä, Kuonab? Ethän ampune?"
"Kun pääsen kylliksi lähelle", ja punaisen miehen vaarallinen katse
kehotti Rolfia olemaan hiljaa ja seuraamaan.
Kolmen mailin matkalla he näkivät vain kolme hänen näädänloukkuaan --
sangen laiskaa ansan viritystä -- ja sitten he erään puun luota löysivät
suuren hirsikolmion täkyineen ja muine merkkeineen, joista kokenut silmä
saattoi arvata, että siihen nurkkaukseen oli kätketty valtavat
karhunraudat.
Vähältä liian myöhään he saivat hillityksi Skookumin tiedonhalun. He
kulkivat edelleen mailin tai pari ja huomasivat silloin, että niin huono
ansamies kuin vihollinen lieneekin ollut, niin hyvä hän oli kulkemaan ja
hyvästi tunsi hän seudun.
Auringonlaskun aikana he tulivat puolimatkanmajalleen ja asettuivat
siihen yöksi. Kerran, kun Rolf lähti ulos katsoakseen taivasta, ennenkun
yöpuulle rupesi, kuuli hän etäisen puun narahtavan ja ihmetteli, kun oli
aivan tyyni. Skookumkin sen huomasi. Mutta se ei toistunut. Seuraavana
aamuna he jatkoivat matkaa.
Salolla kuuluu alati paljon omituisia ääniä; puiden narahtelemista,
ainakin toistakymmentä erilaista närhen ääntä ja korppien vielä kahta
vertaa enemmän; lisäksi hömötiaisten ja metsän kanalintujen ja pöllöjen
satunnaisia äännähdyksiä. Nelijalkaiset yleensä ovat hiljempää, mutta
punaorava on aina liikkeellä ja meluaa samalla kuin häärääkin.
Nämä metsän kaiut kantavat kauas, toiset hyvinkin kauas. Tuskin kului
päivällä tai yöllä viittä minuuttiakaan niin ettei alati valppaan koiran
terävään korvaan olisi kantanut jotain omituista salopakinaa,
raaputusta, varahdusta, rääkäsyä taikka vihellystä. Siis noin kolmesataa
kertaa päivässä sen ulkokorva antoi sisäkorvalle tietoja, että oli
jotain tapahtumassa ja yhtä monta kertaa nämä viestit joskus monta
päivää peräkkäin hylättiin joutavina ja arvottomina. Tämä ei kuitenkaan
merkinnyt, että siltä jäi mitään huomaamatta; vaikka heidän jalkainsa
tasainen trampp, trampp erämiehille tylstyttikin kaikki äänet, ei se
näyttänyt vaikuttavan Skookumiin mitään. Jälleen kantoi jonkun etäisen
puun rasahdus korvan aivojen sisäosiin, sen niskakarvat nousivat, kun se
pysähtyi ja haukahti matalaan "vuuh!"
Erämiehet pysähtyivät kuuntelemaan; niin tekee järkevä erämies aina, kun
koira sanoo "seis!" He odottivat. Muutaman minutin kuluttua kuului taas
sama -- ei muuta kuin pitkäveteinen rääkäys, jonkun puunoksan hangatessa
naapuriaan vastaan.
Ja kuitenkin, "vuuh, vuuh, vuuh", sanoi Skookum ja juoksi edelle.
"Tule takaisin, pikku hupakko!" huusi Rolf.
Mutta Skookum piti oman päänsä. Se juoksi edelle, sitten pysähtyi,
vaikeni ja haistoi jotain, joka oli lumessa. -- Intiani otti sen maasta.
Se oli semmoinen ruuvipuristin, joka on jokaisella karhunpyytäjällä
voimallisten rautain virittämiseksi ja jota paitsi ei mies yksinään
kykenisi jousia jännittämään.
Hän kohotti sen sanoen: "Ugh! Nyt on Hoag pulassa." Kilpaileva erämies
oli ilmeisestikin pudottanut tämän välttämättömän kojeen.
Mutta sen löytäminen oli sattuma. Skookum riensi eteenpäin. He tulivat
veden juoksua seuraillen pieneen notkoon. Koira, kaukana edelläpäin,
alkoi haukkua ja vihaisesti äristä, mitä lienee haukkunut. Miehet
riensivät paikalle löytääkseen lumesta, pirullisten karhunrautain
armottomista leuoista -- vihamiehensä ruumiin -- Hoagin, erämiehen,
toisesta säärestä ja käsivarresta tarttuneena kojeeseen, jonka hän itse
oli virittänyt.
Julma valo sävyili intianin kasvoja. Rolf oli kauhusta sanatonna. Mutta
heidän juuri katsellessaan ruumista, kuului siitä jälleen heikko
parahdus.
"Hän on elossa, riennä!" huusi Rolf. Intiani ei rientänyt, mutta hän
tuli. Hän oli luvannut kostaa; miksi hän olisi juossut auttamaan?
Ankarat rautaleuat olivat purreet väliinsä erämiehen toisen polven ja
oikean käden. Ensi työ oli päästää hänet pälkäästä. Miten? Eivät mitkään
käsivoimat riitä moisia jousia pakottamaan. Entä ruuvipuristin!
"Kuonab, auta häntä! Jumalan nimessä, tule!" huusi Rolf hädissään,
unohtaen kokonaan vihat ja nähden ainoastaan kituvan, kuolevan ihmisen.
Intiani katsoi hetkisen, nousi sitten sukkelaan ja kiinnitti paikoilleen
ruuvipuristimen. Hänen jäntevien sormiensa alla toinen jousi taipuikin,
mutta entä toinen? Toista puristinta ei ollut. Pitkä hirvennahkainen
hihna, joka heillä aina oli mukana, kierrettiin nopeaan yhteenpuristetun
jousen ympärille sitä pitämään. Puristin sitten kiinnitettiin toiseen
jouseen; se taipui ja rautaleuat irtaantuivat. Intiani pusersi ne aivan
levälleen, veti pois ruhjoutuneet jäsenet ja erämies oli vapaa, mutta
niin henkitoreissaan, että he näyttivät tulleen liian myöhään.
Rolf levitti takkinsa. Intiani teki tulen. Viidentoista minutin kuluttua
he valoivat kuumaa teetä uhrin huulien väliin. Heidän sitä paraillaan
tehdessään korahti hänen heikontuneesta kurkustaan jälleen sama pitkä,
heikko vaikerrus.
Sää oli nyt leutoa. Vanki ei oikeastaan ollut paleltunut, turtunut vain
ja kiduttunut. Lämmintä, kuumaa teetä, ystävällistä hieromista, ja hän
hiukan virkosi.
Ensin he luulivat hänen tekevän kuolemaa, mutta tunnin kuluttua hän oli
sen verran vironnut, että saattoi puhua. Heikolla äänellä ja katkonaisin
lausein hän kertoi seikkailunsa:
"Ee--e m-m-m... Eilen -- ei; kaksi tai kolme päivää takaperin --
m-m-m-m-m -- en muista -- minä -- kiersin ansajuontani --
karhunrautojani. Ei ollut onnea -- m-m-m-m -- kyllä, vielä kulaus, ei
suinkaan teillä ole viinaa -- eikö? -- m-m-m... Ei yhdessäkään ansassa
ollut mitään, ja kun tälle tulin -- voih -- m-m -- minä näin -- linnut
olivat vieneet syötin, ja liipasin -- m-m-m -- ja liipasin -- niin, näin
on parempi --ja liipasin oli paljaana. Niin rupesin sitä peittämään --
ke-ket-rillä -- ei ollut mitään muuta -- m-m-m-m -- kallistuin yli --
toista puolta kiinnitin -- jalka luiskahti -- joka paikka on niin
iljanteinen -- ja -- m-m-m-m -- minä -- kaaduin -- polvi koski
liipaisimeen -- Herra Jumala -- kuinka minä kärsin! -- m-m-m -- ja polvi
-- ja -- k-k-käsi jäivät väliin --." Ääni kuoli kuiskeeseen ja hän
vaikeni; hän näytti vaipuvan.
Kuonab nousi häntä pidelläkseen. Sitten Rolfiin katsoen intiani pudisti
päätään, ikäänkuin sanoakseen, että loppu oli käsissä; mutta mies
raukalla oli erämiehen terve ruumis, ja vaikka se olikin ruhjoutunut ja
lopen uupunut, niin toipui hän uudelleen. Hän sai enemmän kuumaa teetä,
ja jälleen hän alkoi kuiskutellen:
"Toinen käsi oli vapaa ja -- ja -- ja -- minä ehkä -- o -- olisin
päässyt irti -- m-m -- mutta ei ollut puristinta -- se putosi -- minne
lie -- m-m-m-m.
"Sitten -- minä huusin -- en -- en tiedä -- jos kuka kuulisi -- se
he-helpotti, -- kun huusi -- m-m-m.
"Tuota -- viekää tuota koiraanne -- kauemmaksi -- tahdotteko -- en tiedä
-- siitä on kuin viikko -- kai minä pyörryinkin -- m-m-m --huusin --
milloin taisin."
Seurasi pitkä äänettömyys. Rolf sanoi: "Taisin kuulla sen eilen illalla,
kun olimme majallamme. Ja koirakin kuuli. Siirränkö säärenne toiselle
puolelle?"
"M-m-m -- kyllä -- se olisi parempi -- sano, oletko sinä -- valkoinen --
etkö? Ettehän minua jätä -- vaikka -- minä olen tehnyt ilkeyttä --m-m-m.
Ettekö jätä, ettekö?"
"Emme, elkää sitä pelätkö -- jäämme luoksenne."
Sitten hän mutisi, ne eivät saaneet selvää, mitä. Hän sulki silmänsä.
Pitkän vaitiolon jälkeen hän katseli ympärilleen kuin kuumehoureissa ja
alkoi taas:
"Kuulkaa -- olen tehnyt rumasti -- mutta älkää jättäkö minua -- älkää
jättäkö." Kyyneliä valui hänen kasvoilleen ja hän vaikeroi surkeasti:
"Minä -- korvaan -- kaikki -- sinähän olet valkoinen, etkös ole?"
Kuonab nousi ja lähti hakemaan enemmän puita. Erämies kuiskasi: "Minä
pelkään häntä -- jos -- jos hän tekee minulle -- minä olen vaivainen
--vanha raukka. Vaikka minä jäisinkin henkiin -- m-m-m -- en enää pääse
kulkemaan. Rampa kai minä olen."
Kului hyvän aikaa, ennenkuin hän taas jatkoi. Sitten hän alkoi: "Tuota,
mikäs päivä on tänään? -- perjantai! -- Minä olin -- varmaan kaksi
päivää tässä -- m-m-m -- minusta se oli kuin viikko. Kun -- koira --tuli
-- niin minä luulin susien tulevan. Voi -- ah -- en minä paljoa
välittänyt -- m-m-m. Sanohan, ettehän jätä minua -- vaikka -- vaikka --
minä tein teille niin häijysti. Mi -- minulla ei ole -- ollut
o-o-onnea." Hän vaipui kuin horroksiin, mutta päästi sitten pitkän,
kammottavan huudon, samanlaisen kuin he olivat yöllä kuulleet. Koira
murisi, miehet tuijottivat. Kurjan silmät jälleen pyörivät päässä. Hän
näytti hourailevan.
Kuonab viittasi itää kohti, teki auringonnousun merkin ja pudisti
uhrille päätään. Ja Rolf ymmärsi sen merkitsevän, ettei hän enää näkisi
auringonnousua. Mutta he olivat väärässä.
Pitkä yö kului taistelussa kuoleman ja vuorelaisen sitkeän
ruumiinrakennuksen välillä. Aamunkoiton varttuva valo näki kuoleman
voitettuna ja pakenevana taistelutanterelta. Auringon noustessa
korkeammalle uhri näytti voimistuvan melkoisesti. Ei ollut välitöntä
pelkoa lopusta.
Rolf sanoi Kuonabille: "Minne me hänet viemme? Eiköhän teidän olisi
parempi käydä kotoa toboggani, niin kuljetamme hänet mökille."
Mutta sairas kykeni puuttumaan puheeseen. "Tuota, älkää viekö minua
sinne. Ah -- kotiin minun pitäisi päästä. -- Kyllä vain -- kotona minun
olisi parempi. Minun joukkoni on Moose-joella. En pääse milloinkaan
pois, jos sinne lähden", ja sanalla "sinne" hän näytti tarkottavan
Intiani-järveä (Jesupin järveä) ja vilkasi salavihkaa punaisen miehen
jäykkiin kasvoihin.
"Onko sinun mökilläsi toboggania?" kysyi Rolf.
"On -- hyvä onkin -- katolla -- kuules", ja hän nyökkäsi heikosti
Rolfille, "anna hänen mennä noutamaan -- älä jätä minua -- se tappaa
minut", ja hän itkeä tihuutti surkeasti itseään sääliessään.
Siispä Kuonab lähti vuorelta alas -- jäntevä mies -- harppaava haahmo,
pilkku sulavassa etäisyydessä.