Sunnuntai salolla.
Rolf noudatti vielä sunnuntaitapoja, ja Kuonabkin oli tavallaan niihin
yhtynyt. Punainen mies, kumma kyllä, osotti paljoa enemmän
suvaitsevaisuutta valkoisen miehen uskonnollisia käsityksiä kohtaan kuin
valkoinen mies punaisen.
Kun Kuonab lauloi auringolle ja hengelle, tai kun hän poltti
hyppysellisen tupakkaa tai eläinten kuonokarvoja, niin ne Rolfin
mielestä olivat vain viattomia, joutavia temppuja. Jos hän olisi niille
antanut toiset nimet, sanonut niitä hymneiksi ja suitsutukseksi, niin
Rolf luultavasti olisi paljoa helpommin pitänyt niitä arvossa. Hän oli
unhottanut äitinsä opetuksen: "Jos joku tekee työn vilpittömässä
mielessä ja luulee sillä Jumalaa palvelevansa, niin hän _palvelee_
Jumalaa." Häntä loukkasi, kun Kuonab sunnuntaisin käytti kirvestä tai
pyssyä, ja intiani taas, huomatessaan, että semmoinen teko oli Rolfille
pahaa taikaa, siitä melkein kokonaan luopui. Mutta Rolf ei vielä ollut
oppinut kunnioittamaan niitä punaisia rihmoja, joita intiani ripusti
sarvaan kalloon, vaikka hän tulikin älyämään, että ne oli jätettävä
rauhaan, jos mieli majassa sovun säilyä.
Sunnuntaista oli tullut lepopäivä, ja Kuonab teki siitä myös runon ja
muistojen päivän.
Eräänä sunnuntaina he istuivat mökissään valkean ääressä, nauttien
tulesta, kun myrsky raastoi ovea ja akkunaa. Valkojalkainen hiiri, muuan
aitassa asuvasta perheestä, paraillaan kokeili kuinka lähelle se voisi
lähestyä Skookumin kuonoa kiinni joutumatta, ja Rolf katseli sitä.
Kuonab nojasi taapäin sarvaannahkakimppua vastaan, piippu suussa, pää
nahkakimpulla ja kädet ristissä niskan takana.
Vallitsi tyytyväisyyden ja veljellisen tunteen henkäys; ilta oli vasta
alulla, kun Rolf rikkoi äänettömyyden:
"Oletteko ollut naimisissa, Kuonab?"
"Ugh", vastasi intiani myöntävästi.
"Missä?"
"Myanoksessa."
Rolf ei uskaltanut kysyä sen enempää, vaan jätti hetken vaikutuksen
kytemään. Se oli herkän tasapainon hetki, ja Rolf tiesi, että henkäyskin
joko avaisi oven tai sulkisi sen kaksiin salpoihin. Hän itsekseen
ajatteli, kuinka voisi halunsa mukaan antaa tuon henkäyksen. Skookum
vielä nukkui. Molemmat erämiehet katselivat hiirtä, kun se vikkelin
liikkein hiiviskeli. Nyt se lähestyi pitkää koivukeppiä, joka nojasi
seinää vastaan. Ylempänä riippui laulurumpu. Rolf toivoi, että Kuonab
ottaisi sen ja antaisi sen avata sydämensä, mutta hän ei uskaltanut sitä
tarjota, sillä juuri se olisi voinut olla väärä vaikutus. Hiiri oli nyt
koivukepin takana. Rolf huomasi, että jos keppi kaatuisi, niin se
koskettaisi kuivausnuoraa, jonka toinen pää oli kiinnitetty
rumpunaulaan. Hän sen vuoksi äkkiä hyökkäsi hiirtä kohti ja samalla
työnsi paikaltaan koivukepin; nykäys, jonka se nuoralle antoi, pudotti
ontosti äännähtävän laulurummun maahan. Nuorukainen kumartui, pannakseen
sen paikoilleen; hänen niin tehdessään Kuonab rykäsi ja kääntyessään
näki Rolf hänen ojentavan kättään rumpua kohti. Jos Rolf olisi varta
vasten tarjonnut sitä niin se olisi hylätty; nyt intiani otti sen,
kopautti sitä, lämmitti tulen edessä ja lauloi Wabanakin laulun.
Vienosti hän sen lauloi, sangen hiljaisella äänellä, mutta Rolf oli
lähellä, melkeinpä ensi kerran pitempää runoa kuulemassa, ja hän sai
aivan uuden käsityksen punaisen miehen soitannosta. Laulajan kasvot
kirkastuivat hänen peukaloidessaan ja laulaessaan omituisella sulolla ja
kurkkulurauksin "Kaluskapin taistelusta tietäjän kanssa", ja hänen
kansansa henki syttyi sävelen suloisen taian nostamana hohtaen hänen
silmiinsä. Hän lauloi rakastajan laulun "Tuohikanuun":
"Tähtein tuikkaessa,
Kasteen laskiessa
Tuohikanuussa ma
Etsin armasta."