Skookumin pantteri.
"Minkähän tähden tähän aikaan on niin vähän hirvieläinten jälkiä?"
"Hirvieläimet ovat talvea tarhoissa", vastasi intiani; "vaikea kulkea
syvässä lumessa."
"Me pian tarvitsemme moniaan", sanoi Rolf, ja se, ikävä kyllä, oli
totta. He olisivat voineet ampua enemmänkin valkohäntähirviä
syystalvesta, kun liha oli parhaillaan, mutta ei ollut säilytyspaikkaa.
Nyt täytyi tyytyä semmoiseen, mitä oli saatavana, ja tietysti se viikko
viikolta kävi laihemmaksi ja huonommaksi.
Joitakin päiviä myöhemmin he olivat korkealla mäellä. Sieltä oli selvä
näköala, ja he huomasivat useita korppeja, jotka liitelivät parveillen.
"Ehkä kuollut sarvas; ehkä hirvitarha", sanoi intiani.
Ne olivat taajan, suojaisen ja laajan ketrisuon kohdalla, lähellä niitä
metsiä, joissa he olivat edellisenä vuotena nähneet niin paljon
valkohäntähirviä, eikä se heitä kummastuttanut, että löysivät niin
paljon jälkiä tähän taajaan metsikköön astuessaan.
Hirvitarhaa yleensä luullaan semmoiseksi paikaksi, jossa
valkohäntähirvet talven pitkän joka päivä juoksentelevat tallaten
tahallaan lumen niin kovaksi, että ne sitten voivat vapaasti juosta
kovalla pinnalla kaikkialla, niin pitkältä kuin tarhaa riittää. Asian
laita on se, että valkohäntähirvet kokoontuvat semmoiseen paikkaan,
jossa on runsaasti ravintoa ja hyvä suoja. Lumi ei siellä lennä, ja
niinpä hirvet, alituiseen liikkuessaan, piankin tallaavat tarhansa
ristiin rastiin polkuja täyteen, ulottaen niitä sitä myöten, kun täytyy
lähteä etäämmältä ravintoa etsimään. Ne tietysti voivat lähteä
tarhastansa milloin tahansa, mutta samallapa on vastassa pehmeä syvä
lumikin, peljättävä este, jossa ne ovat avuttomia.
Päästyään näille sileille tallatuille poluille metsämiehet riisuivat
lumikenkänsä ja kulkivat varovasti näitä metsäharjanteita eteenpäin. He
näkivät jonkun vilaukselta ja saattoivat siitä arvata, että taajan
metsän peitossa oli enemmänkin. He kulkivat korppien meteliä kohti, ja
huomasivat silloin, ettei surmanlinnuilla ollut herkkunaan vain yksi,
vaan kolme valkohäntähirveä, ja ne olivat kaikki aivan hiljakkoin
tapetut.
Kuonab tutki pikaisesti jälkiä ja sanoi "pantteri".
Niin, pantteri, kaguari eli puuma oli niinikään löytänyt hirvitarhan, ja
siinä se elosteli, niinkuin rotta ruokapuodissa, ei muuta kuin ottaa,
milloin mieli teki.
Pantterille se oli hupaista, mutta hirviparoille sitä pahempi; sillä se
surma tappaa tuhlaten, tappaa usein murhaamisen himosta.
Se ei ollut syönyt neljättä osaakaan niistä raadoista, jotka tässä
makasivat; se ruokki ainakin pariakymmentä korppia, ja ehkä vielä
kettuja, näätiä ja ilveksiäkin.
Ennenkun hirveä ammuttiin, arveli Kuonab parhaaksi kierrellä hiljakseen
paikkaa, jos ehkä pantteri nähtäisiin. Skookum päästettiin irti ja sitä
kehotettiin näyttämään lahjojaan.
Ylpeänä kuin kenraali, jolla on lukuisa ja kuuliainen joukko, se
hyökkäsi eteenpäin, metelistä päättäen levittäen valkohäntähirvien
keskuuteen uutta kauhua. Sitten se löysi jonkun uuden kiihotushajun ja
ilmaisi uuden kiihotuksen uudella äänellä, äänensävyllä, jossa oli
seassa vähän pelkoakin. Lopulta sen haukunta oli kaukana lännessä, jossa
metsässä oli kallioita ja vuoria. Mikä otus lieneekään ollut, oli se
ajettu puuhun, sillä haukunta pysyi paikallaan.
Erämiehet seurasivat nopeaan ja löysivät koiran raivoisena
ärhentelemästä paksun ketripuun alla. Ensimäinen ajatus oli:
"piikkisika"; mutta läheltä nähden otus osottautui valtavaksi maassa
olevaksi pantteriksi, joka ei näyttänyt kovin kiihtyneeltä eikä
viitsinyt nousta puuhun. Se ei ollut paljon huomaavinaankaan koiraa,
rypisti vain kuonoaan ja kähisten murahti, kun ärhentelijä yritti tulla
liian lähelle.
Mutta erämiesten tulo antoi taululle uutta väriä. Pantteri kohotti
päätään, hyppäsi sitten suureen puuhun ja varustautui oksanjuureen,
urhean Skookumin noustessa pystyyn puuta vastaan ja äänekkäästi uhaten
tulevansa perässä repimään saaliin kappaleiksi.
Tämä oli harvinainen löytö ja oiva tilaisuus estää hirvivarastoa liiaksi
hupenemasta, ja erämiehet sen vuoksi kiersivät puun ympäri päästäkseen
hyvälle ampumamatkalle. Mutta ei löytynyt semmoista kohtaa, jossa ei
olisi ollut jotain edessä. Näytti melkein siltä, kuin olisi oksia
käsketty suojelemaan pantterin jaloimpia ruumiinosia, sillä aina oli
joku sakara luodin tiellä.
Puuta turhaan kierrettyään Kuonab sanoi Rolfille: "Nakkaa sitä jollakin,
niin että se liikahtaa."
Rolf oli aina ollut mestari kiviä heittelemään, mutta kiviä hän ei nyt
löytänyt. Lähellä sitä paikkaa, jossa he seisoivat, oli kuitenkin sula
lähteensilmä, ja sen partaalla oli nuoskaa lunta, josta helposti tuli
kova, raskas lumipallo. Rolf heitti suoraan ja tuimasti, ja onnen
kaupalla osasi pantteria aivan keskelle turpaa ja säikäytti sitä niin,
että se umpimähkään hyppäsi puusta ja pudota pöllähti lumeen.
Skookum oli heti sen kimpussa, mutta sai korvatillikan, joka paikalla
muutti sen äänensävelen, ja pantteri loikki näkymättömiin, urhoollinen
Skookum takanaan kymmenen jalan päässä kiljuen ja räyhäten kuin
raivohullu.
Työlästyminen paremminkin kuin pelko sai pantterin nousemaan matalaan
puuhun, Skookumin juurella ärhennellessä ja polkiessa kovan koirapolun
yltyleensä sen ympärille. Erämiehet lähestyivät nyt sangen varovaisesti,
karttaen äänen synnyttämistä, ja pysytellen näkymättömissä. Pantteri oli
kokonaan kiintynyt ihmettelemään tuon koiran hämmästyttävää röyhkeyttä,
kun Kuonab levollisesti lähestyi, tuki pyssynsä puuta vastaan ja ampui.
Savu hälveni, näyttääkseen pantterin selällään makaamassa, jalat
suonenvedon tapaisesti ilmassa häälyen, ja Skookumin urhoollisesti sitä
hännästä kiskomassa.
"Minun pantterini", se näytti sanovan; "mitähän te saisitte aikaan ilman
minua?"
Pantteri hirvitarhassa on melkein kuin susi lammaskarsinassa. Se olisi
luultavasti samana talvena lopettanut kaikki hirvet, vaikka niitä olisi
ollut kymmenen kertaa enemmän kuin se ravinnokseen tarvitsi; sen surma
oli onnen potkaus sekä erämiehille että valkohäntähirville, ja sen
komeasta nahkasta saatiin jalo voitonmerkki, joka myöhempinä aikoina
pääsi odottamattomiin kunnian paikkoihin.