Nahkoista paras.
He näkivät hopeaketun kolmasti tai neljästi talven kuluessa ja kerran
huomasivat sen uskaltaneen hypätä korkean luminietoksen päältä aitan
katolle ja siitä mökin katolle, jossa se oli syönyt suuhunsa muutamia
valkoisia jäniksiä, joita säilytettiin siellä loukkujen syötiksi. Mutta
kaikki yritykset saada se ansaan menemään taikka ammutuksi olivat
turhat, ja heidän tuttavuutensa olisi ehkä päättynyt samoin kuin
alkoikin, ellei olisi sattunut muuatta seikkailua.
Talvesta tuli tavallista lumisempi. Paksu lumi on metsän turkiskarjalle
pahin onnettomuus, mikä sitä voi kohdata. Se peittää ravinnon
saamattomiin, ja se estää niiden liikkeitä, niin etteivät ne voi kauaksi
kulkea ravintoansa etsimään, eivätkä nopeaan juosta vihollisiaan
välttääkseen. Paksu lumi sen vuoksi merkitsee vankeutta, nälkää ja
kuolemaa. On kaksi keinoa selvitä tästä pulasta: puujalat ja lumikengät.
Jälkimäinen keino on paljoa parempi. Karibulla ja isolla hirvellä on
puujalat; jänis, pantteri ja ilves käyttävät lumikenkiä. Kun on kolmea
tai neljääkin jalkaa vahvalta pehmyttä lunta, niin ilves on kaikkien
pienien eläinten kuningas, eikä sen tarvitse isojakaan paljoa pelätä.
Lumikenkäisen ihmisen armoilla ovat useimmat neljin jaloin juoksevat
metsäneläimet.
Skookum, jolla ei ollut kumpaistakaan keinoa tämän pulan autteeksi, sai
nyt oleskella paljon yksinään mökillä. Nähtävästi juuri tämmöisessä
tilaisuudessa oli hopeakettu kerran sen melkein suunniltaan suututtanut,
syömällä jäniksiä katolta sen yläpuolella.
Heidän ansajuonensa raivostuttavaa rosvoilua oli jatkunut
epäsäännöllisin ajoin kaiken talvea, mutta varas oli kylläkin ovela,
taikka onnen suosima heidät välttääkseen.
Palatessaan kerran mökille kolmen päivän kiertoretkeltä he näkivät
kaukana järven valkoisella pinnalla kaksi eläintä, jotka vuoron takaa
juoksivat ja tappelivat. "Skookum ja kettu", oli heidän ensi
ajatuksensa, mutta kun he mökille saapuivat, niin olikin Skookum itse
siellä tervehtimässä.
Kuonab tähyili tarkkaan molempia juoksevia pilkkuja ja sanoi: "Toisella
ei ole häntää. Minä luulen, että ne ovat peeshoo (ilves) ja kettu."
Rolf rakensi päivällistä. Tuon tuostakin hän vilkasi järvelle ja näki
molemmat pilkut tavallisesti juoksemassa. Päivällisen jälkeen hän sanoi:
"Hiivitäänpä ympäri, emmekö saisi ammutuksi."
Kiinnittäen jalkaansa lumikengät ja pysytellen poissa näkyvistä he
hiihättivät joen poikki hirvenkaalamon kohdalta ja pääsivät metsien
kautta niemeen lähelle taistelijoita. Siellä he näkivät näyn, joka
paikalla muistutti mieleen Skookumin nöyryytyksen päivän.
Sadan askeleen päässä oli avoimella lumella valtavan suuri ilves ja
heidän vanha ystävänsä, musta hohtava hopeakettu naama vasten naamaa;
kettu pääsemättömässä pulassa, näytellen kauniita hammasrivejään, mutta
vaipuen lumeen mahaansa myöten pakoon yrittäessään. Se oli jo pahasti
haavotettu. Se oli joka tapauksessa ilveksen varma uhri, sillä vaikka
tämä oli raskaampi, niin oli sillä niin leveät ja mainiot lumikengät,
että se voi hiipailla pitkin lumenpintaa, jota vastoin ketun pienet
jalat painuivat syvään. Ilves ei enää ollut likimainkaan vereksissä
voimissa, ja vielä se jonkun verran pelkäsi noita hammasrivejä, jotka
naksahtelivat kiinni kuin ansaraudat, sen yrittäessä liiaksi lähennellä.
Se tietysti aikoi tappaa mustan kilpailijansa, mutta samalla säilyttää
oman nahkansa ehjänä. Yhä ja yhä siinä tapahtui jonkinlaista
loppuottelua, uupuneen ketun läähättäen upotessa petollisen armottomaan
lumeen. Jos se vain olisi päässyt takaisin metsään, niin se ehkä olisi
löytänyt jonkun kolkan takapuolensa suojaksi ja voinut koettaa otella
henkensä edestä. Mutta minne se kääntyikin, aina oli tuo valtava kissa
vastassa, kahdenkertaisin asein ja muin varustuksin, joita ei ketulla
ole milloinkaan lumessa kulkeakseen.
Kukapa olisi voinut katsella tätä urheaa tappelua, tuntematta
myötätuntonsa kallistuvan kauniin hopeaketun puolelle. Rolf ainakin
mieli auttaa sitä pakoon, kun loppuhyökkäys tapahtui. Yrittäessään vielä
kerran hyökätä metsään, humahti kettu näkymättömiin vahvaan nietokseen,
joka kortteikon kohdalla oli vielä tavallista pehmeämpi, ja ennenkuin se
siitä selvisi, niin ilveksen leuat iskivät kiinni sen niskaan ja tuimat
kynnet olivat viiltäneet auki sen vatsan.
[Kuva: Syvään vajoava kettu oli toivottomasti alakynnessä.]
Tappamisen oikeutus on itsesäilytys, ja tässä tapauksessa se siis olisi
ollut oikeutettua, jos ilves olisi ketun syönyt. Tekikö se sen? Mitä
vielä. Ravisteli nahkojaan, nuoleskeli itseänsä onnittelevaan tapaan
rintaansa ja käpäliään ja ravistettuaan kuollutta vielä viimeisen kerran
lähti tyynesti kävelemään lumen pintaa rannan mukaan.
Kuonab nosti kätensä selkäpuolen suulleen ja rääkäsi äänekkäästi, hyvin
samalla tavalla kuin paulaan tarttunut jänis. Ilves pysähtyi, pyörsi
ympäri ja juoksi oikopäätä tätä lupaavaa soitantoa kohti. Pahaa
aavistamatta se lähestyi kahdenkymmenen askeleen päähän erämiehistä.
Piilukko pamahti ja ilves sätki lumessa.
Kauniin hopeaketun nahka oli hyvin vähän vahingoittunut ja se kohotti
heidän koko saaliinsa arvon melkein kahdenkertaiseksi; ilveksen nahka
taas oli näädän arvoinen.
Heillä oli nyt aikaa tutkistella jälkiä ja he huomasivat, että kettu oli
ajanut viidakossa jäniksiä, kun ilves sen yhdytti. Ensin oli kettu
kierrellyt pensaikoissa ja siellä pelastanut nahkansa jotenkin hyvin,
sillä jänikset olivat jonkun verran tallanneet lunta. Tätä oli ehkä
kestänyt tunnin verran, sitten se oli väsynyt ja koettanut pelastua
pakenemalla kokonaan pois ilveksen asuinmailta; se oli lähtenyt avoimen
järven poikki juoksemaan. Mutta siellä lumi oli liian pehmeätä eikä
ensinkään kannattanut, jota vastoin ilves sielläkin hiihätteli pintaa
pitkin. Se siis oli turmion tuottava erehdys. Kettu oli voimallinen ja
urhea. Se piti puoliaan vielä ainakin toisen tunnin, ennenkun paljoa
voimakkaampi ja raskaampi ilves sai sille surman tuotetuksi. Siihen ei
ollut mitään oikeutusta. Se oli selvä tapaus tirannimaista murhaamista,
mutta tässä tapauksessa kosto oli pikainen ja oikeutta tuli nopeammin
kuin muutoin tapaa tulla.