Skookumin nöyryytys.
Jos sanomalehtimies olisi voinut Skookumia haastatella, niin se varmaan
olisi hänelle sanonut: "Minä olen sangen huomattava koira. Osaan ajaa
sepelpyyt puuhun. Piikkisikoja vihaan kuin kuolemaa. Koiratappeluun minä
olen aika hyvä; en oikeastaan ole kertaakaan saanut köniini; mutta minun
todella ihmeteltävä lahjani on nopeus; minä olen peto juoksemaan."
Niin, se oli peräti ylpeä koivistaan, ja ketut, jotka talviöinä
kiertelivät mökin ympärillä, antoivat sille monta tilaisuutta taitonsa
näyttämiseen. Monta kertaa se _oli aivan vähällä saada ketun kiinni_.
Skookum ei tiennyt, että ne juuttaat tekivät siitä pilkkaa; mutta niin
ne tosiaan tekivät, ja se huvitti niitä mahdottomasti.
Itserakas penikka ei milloinkaan sitä älynnyt, eikä se laiminlyönyt
ainoatakaan tilaisuutta _vähällä_ saada kiinni kettua. Erämiehet eivät
päässeet näkemään näitä syyskilpajuoksuja, koska ne tapahtuivat pimeän
aikana; mutta talvella ketut pakostakin metsästelevät paljon
päivälläkin, ja silloin niitä usein näkee; ja useamman kuin yhden kerran
he sitten näkivätkin näitä ilvekilpajuoksuja.
Valkoinen hohtava lumi tuli nyt olemaan paljoa tärkeämmän kiistan
näyttämönä.
Vähää ennen auringonlaskua kuului eräänä päivänä heikkoa revon haukuntaa
järven lumipeittoiselta jäältä.
"Se oli minulle", näytti Skookum ajattelevan, hyppäsi pystyyn sangen
vihaisesti muristen ja juoksi pois; erämiehet ensiksi katselivat
akkunasta. Kaukana lumella, takajaloillaan istuen, oli heidän ystävänsä,
iso musta hopeakettu.
Kuonab tapasi pyssyään ja Rolf yritti kutsua takaisin Skookumin, mutta
se oli liian myöhäistä. _Se_ oli nyt lähtenyt kettua pyytämään; _heidän_
asiansa oli katsella ja paukuttaa käsiään. Kettu istui takakynkillään,
näytti irvistävän, kunnes Skookum oli kautta lumen tulla porhaltanut
parinkymmenen askeleen päähän. Sitten tuo hohtava musta kettu juoksi
kauniisti pois, mahtava häntä vaakasuorana perässään, ja Skookum,
varmana voitostaan, lyhensi väliä kuudeksi tai seitsemäksi askeleksi.
Muutama hyvä harppaus vielä, niin voitto olisi saatu. Mutta mikä lie
ollut, se ei voinutkaan juosta umpeen tuota kuuden-seitsemän askeleen
aukkoa. Vaikka se olisi kuinka ponnistanut ja harpannut, pysyi suuri
musta karvasuti aina yhtä pitkällä edellä. Ensin oli juostu rantaan
päin, mutta kettu kaarsi takaisin selälle ja sitten edes ja takaisin.
Skookum luuli kierreltävän siitä syystä, kun muka pelastus oli toivoton,
ja se yhä paransi. Mutta kaikki turhaan. Se vain väsytti itseään,
läähätti jo ääneensä. Lunta oli jo siksi vahvalta, että se teki paljon
haittaa, ja enemmän koiralle kuin ketulle, koska paino merkitsi paljon
moisessa kiistassa. Aikomattaan Skookum hiljensi vauhtiaan. Kettu
pitensi välimatkaa, kääntyi sitten rohkeasti ympäri ja istahti lumeen.
Tämä oli koirasta jo liikaa. Se kulutti melkein keuhkontäyden ilmaa
kiukkuiseen haukuntaan ja hyökkäsi jälleen vihamiehen perään. Uudelleen
alkoi sama kierto-ajo, mutta sangen pian koira oli niin väsynyt, että se
istahti, ja nyt musta kettu toden totta palasi takaisin ja haukkui sitä.
Siitähän saattoi tulla hulluksi. Skookumin ylpeyttä oli loukattu. Nyt
täytyi joko voittaa taikka kaatua. Viimeiset voimansa ponnistaen se
pääsi noin viiden jalan päähän tuosta valkokärkisestä häntäsudista.
Mutta sitten, kumma sanoa, suuri musta kettu päästeli vähän runsaita
säästyneitä nopeusvarojansa ja metsää kohti kääntyen jätti Skookumin
kauas jälkeensä. Miksi? Syy oli selvä. Kuonab, joka turhaan oli vaaninut
tilaisuutta ampuakseen, koiraa vaaraan saattamatta, oli metsän suojassa
hiipinyt järven ympäri ja odotti siellä viidakossa. Mutta kettua oli
tarkka nenänsä varottanut. Se älysi, että huvipuoli nyt oli päättynyt,
juoksi metsään ja katosi, samalla kun luoti pöllähytti lunta sen takana.
Skookum paran kieli liikkui melkein paria korttelia pitkällä, kun se
nöyrästi tallusti rantaa kohti. Se näytti masentuneelta; häntä roikkui;
korvat olivat lupassa; mutta olisiko se sanomalehtikertojalle sanonut
"en ollut tänään tavallisessa kunnossa" taikka "ettekö nähnyt, että minä
koko ajan voitin?" -- sitäpä ei voinut mistään huomata.