Hopeakettu.
Heidän eräänä päivänä palatessaan mökille Kuonab pysähtyi ja osotti
kädellään. Kaukana etäisen rannan lumella näkyi liikkuva olento.
"Kettu ja luullakseni hopeakettu; se on niin musta. Minä luulen, että se
asustaa siellä."
"Miksi niin?"
"Olen monta kertaa nähnyt hyvin suuret ketunjäljet, eivätkä ne liiku
muualla kuin missä asustavat. Talvellakin ne pysyvät omilla maillaan."
"Sekö on kymmenen näädän arvoinen, niin sanotaan?" arveli Rolf.
"Ugh! viidenkymmenen."
"Emmekö voi sitä saada?"
"Voimme koettaa. Mutta vesiviritys ei kelpaa talvella, meidän täytyy
koettaa toista."
Tämmöinen oli suunnitelma, paras, minkä Kuonab lumessa käytettäväksi
saattoi keksiä: Kooten tuhkat liedestä (kuiva hieta olisi kelvannut) hän
katsoi metsästä järven etelärannalta kuusi aukiota ja teki kuhunkin
tuhkatilan, jolle hän tiputti kolme tai neljä tippaa hajulumoa. Sitten
hän kolmenkymmenenviiden askeleen päähän kunkin pohjois- tai
länsipuolelle (vallitsevan tuulen puolelle) ripusti nuoreen kuuseen
joitakuita sulkia, pyyn siiven tai pyrstön ja muutamia punaisia rihmoja.
Hän jätti paikat pariksi viikoksi käymättä, sitten palasi katsomaan ensi
tempun menestystä.
Päättäen siitä, mitä hän entisestään tiesi ketun luonnosta, ja niistä
muutamista merkeistä, joita lumessa näkyi, olivat tapaukset olleet
seuraavat: Joku kettu oli tullut piankin sen jälkeen kun erämiehet
olivat pois lähteneet, seurannut jälkiä vähän matkaa, tullut
ensimäiselle aukiolle, vainunnut houkuttelevan hajulumon, kaartanut sen
ympäri, nähnyt heiluvat sulat, säikähtänyt ja mennyt matkoihinsa.
Eräällä toisella paikalla oli käynyt näätä. Se oli kuopinut tuhkaa.
Seuraavan ympäri oli susi kiertänyt turvallisen matkan päästä.
Muuatta koepaikkaa oli kettu taikka ehkä monikin kettu kaarrellut monta
kertaa, mutta ne olivat palanneet takaisin yhä uudelleen ja uudelleen ja
vihdoin oli viettelys voittanut, ne olivat käyneet tutkimassa
turmanhajua, lopuksi olivat siinä piehtaroineet, kaikesta päättäen
nautinnon hurmauksessa. -- Tuuma oli siis hyvässä alussa.
Seuraava temppu oli kuusien ketunrautain virittäminen, kun ne ensin oli
kauttaaltaan savuutettu ja sidottu kukin viidentoista naulan
puupölkkyyn.
Lähestyen paikkaa varovasti ja vereen hierottuja kintaitaan käyttäen,
Kuonab asetti jokaiseen tuhkaläjään raudat. Liipasimen alle hän pani
valkoista jäniksennahkaa. Sitten hän peitti raudat kaikkineen tuhkaan,
heitti sinne tänne moniaita jäniksenlihanpalasia, tiputteli vähän
hajulumoa, heitti sitten kaiken ylle lunta sekä uudisti killuvat
höyhenet silmänpetteiksi; ja loput hän jätti sään ja tuulen huoleksi.
Rolf oli kärkäs lähtemään jo seuraavana aamuna, mutta vanha erämies
sanoi: "Vah! mitä vielä! ei mikään ansa ota ensi yönä, ihmisen haju
liian väkevä." Toisena päivänä satoi lunta ja kolmantena aamuna Kuonab
sanoi: "Nyt näyttää olevan oikea aika."
Ensimäinen ansa oli ennallaan, mutta kymmenen askeleen päässä siitä oli
selvään suuren ketun jäljet.
Seuraava oli lauennut. Kuonab sanoi hämmästyneen äänellä: "Hirviä!" Niin
toden totta, jäljet olivat selvät. Suuri sarvas oli astellut siitä sivu;
tarkalla vainullaan se heti oli haistanut, että lähellä oli voimallinen
kumma viettelys. Pahaa epäilemättä se oli lähestynyt sitä, haistellut ja
kuopinut moista selittämätöntä, kiihottavaa sierainlumoa; sitten
"näppis!" ja se oli hypännyt kymmenkunnan jalkaa pirullinen löyhkävehje
jalassaan riippumassa. Hypp, hypp, hypp, sarvas oli karannut
tuulimurrokseen. Perässä haraava pölkky oli tarttunut kaatuneihin
puihin, raudat olivat luiskahtaneet sarvaan kovista kapenevista
kavioista ja jääneet jäljelle, sarvas taas kiiruimman kautta paennut
turvallisemmille maille.
Seuraavissa raudoissa oli kaunis näätä, jonka teräsleuat olivat paikalla
surmanneet. Viimeiset raudat olivat kadonneet, mutta jäljistä ja
merkeistä saattoi helposti lukea, mitä oli tapahtunut: kettu oli tullut
petetyksi, se oli mennyt matkoihinsa raudat ja pölkky mukanaan. Sitä ei
tarvinnut etäältä etsiä, he löysivät sen lähimmästä viidakosta ja Rolf
valmisti päivällisen, sillä välin kun Kuonab korjasi talteen nahkan.
Nahkan otettuaan intiaani aukaisi ketun ruumiin, niin että sai rakon
poistetuksi. Hän pirskotti sen sisällystä kaikkien rautain lähettyville,
se muka oli hyvä taika; ja Skookum ilmeisesti oli samaa mieltä.
Monta kertaa he näkivät seudun suuren ketun jäljet, mutta eivät koskaan
hyvin lähellä ansaa. Se oli liian viisas, että sitä olisi voinut pettää
hajulumoilla ja munuaistuotteilla, vaikkapa ne olisi kuinka
viettelevästi asetettu. Kolme punakettua erämiehet tosin saivat; mutta
niistä oli ollut ylen paljon vaivaa. Se yritys ei siis kannattanut.
Hopeakettu tosin oli seudulla, mutta se varjeli liian tarkasti
kallisarvoista nahkaansa. Pieninkin aavistus, että ihminen oli
lähettyvillä, sai sen lisäämään kolmenkertaiseksi jo ennestään
kahdenkertaisen varovaisuutensa. He eivät koskaan olisi sitä läheltä
nähneet, ellei olisi sattunut erästä jännittävää seikkailua, joka kertoi
tarinansa talven kovuudesta.