Pekan eli kalastajanäätä.
Lumessa oli eräät suuret jäljet, jotka he monta kertaa näkivät; ne
olivat samanlaiset kuin näädän, mutta paljoa isommat. "Pekan", sanoi
intiani, "se iso näätä; se ylen voimallinen näätä, joka taistelee
pelotta.
"Kun isäni oli poika, niin hän ampui nuolella pekania. Hän ei tiennyt,
mikä se oli; se näytti vain suurelta mustalta näädältä. Se sai haavan,
mutta hyppäsi puusta isäni rintaan kiinni. Se olisi tappanut hänet,
ellei koira olisi joutunut apuun; sitten se olisi tappanut koiran, mutta
minun isoisäni oli lähellä.
"Hän antoi isäni syödä pekanin sydäntä, jotta hänen sydämensä kävisi
samanlaiseksi. Se ei hakenut tappelua, mutta haavotettuna se kääntyi ja
taisteli pelkäämättä. Se on oikea tapa; etsi rauhaa, mutta taistele
pelkäämättä. Semmoinen oli isäni sydän ja minun." Katsahtaen sitten
länttä kohti hän jatkoi uhkaavalla äänellä: "Tuo ansarosvo saa sen pian
nähdä. Me emme etsineet tappelua, mutta jonain päivänä minä hänet
tapan."
Ne suuret jäljet jatkuivat harppauksin, kadotakseen matalaan taajaan
metsään. Mutta ne löydettiin uudelleen.
Kulkiessaan hemlokkisärkän poikki mailin verran kauempana, he tulivat
toisille jäljille, jotka alussa olivat yhtenä pitkänä, syvänä, toista
jalkaa leveänä vakona, ja tässä vaossa näkyivät käpälien painalmukset,
jotka olivat kalastajanäädän jälkien kokoiset, mutta hajallaan
toisistaan.
"Kahk", sanoi Kuonab, ja "kahk" sanoi Skookumkin, mutta muristen ja
niskakarvat pystyssä, ja ehkä samalla muistaen ikävät kokemuksensakin.
Kun sen varovaisuus vielä näytti hyvin alkeelliselta, niin Rolf pujotti
vyönsä koiran kaulapantaan, sitten he seurasivat jälkiä, sillä Rolf
muisti paikalla, että tässä olivat kirjailutarpeet edellä juoksemassa.
He eivät kauaksikaan ennättäneet, ennenkun jälkiin yhtyivät toiset
--suuren kalastajanäädän jäljet; ja pian he kuulivat metsästä edestä
päin raaputusta, niinkuin kiipeämisestä, ja kerran, pari, heikkoa
etäistä tappelun rähäkkää.
Sukkelaan sitoen liiaksi urhoollisen Skookumin puuhun he hiipivät
eteenpäin, valmiina vaikka mihin, ja näkivät tuota pikaa sangen kumman
tappelun.
Tappelua se oli, vaikka siinä ihmeen vähän tapeltiin. Siellä näkyi otus,
valtavan mustan näädän tai lyhytjalkaisen mustan ketun näköinen. Se
seisoi turvallisen välimatkan päässä vastustajastaan, suuresta
piikkisiasta, joka oli puoleksi näkymättömissä kaatuneen puun takana,
takapuoli ja häntä vain vaaralle alttiina. Molemmat olivat sangen
hiljaa, mutta pian näätä murahti ja hyökkäsi eteenpäin. Piikkisika,
äänen kuullessaan, taikka ehkä tuntien lumen pöllähtävän siltä puolelta,
sivalsi hännällään; mutta kalastajanäätä pysähtyi siksi etäälle, ettei
isku sattunut. Sitten tapahtui valehyökkäys toiselta puolelta, samalla
seurauksella; sitten monta, ikäänkuin kalastajanäätä olisi tahtonut
väsyttää piikkisian hännän taikka kuluttaa sen piikeistä tyhjäksi.
Toisinaan hyökkääjä hyppäsi puulle ja ärsytteli piikkisikaa ylöspäin
sivaltamaan, ja monet kaarnaan uponneet valkoiset tikarit osottivat
näitä temppuja jo kestäneen jonkun aikaa.
Molemmat erämiehet näkivät nyt jäljistä, että samanlainen tappelu oli jo
tapahtunut toisenkin pölkyn luona, ja että piikkisian jäljissä siitä
lähtien oli veritäpliä. Millä keinolla kalastajanäätä oli pakottanut sen
pois lähtemään, ei ollut selvää, mutta pian he sen saivat nähdä.
Petettyään kahkia, kunnes se ei enää viitsinyt sivaltaa, alotti pekan
uuden liikkeen. Juosten piikkisian kuonoa suojelevan pölkyn toiselle
puolelle, se nopeaan kaivoi läpi lumen ja lehtien. Pölkky oli kolmisen
tuumaa maasta kohollaan, ja ennenkuin piikkisika oli huomannutkaan, oli
pekan raivannut aukon ja saanut kiinni piikkiniekan pehmeästä
piikittömästä kuonosta. Röhisten ja uikuttaen tämä veti taapäin ja
sivalteli peljättävällä hännällään. Mitäpä hyötyä siitä? Hakkasi vain
pölkyn täyteen piikkejä. Koko voimallaan kahk kiskoi ja riuhtoi, mutta
pekan oli voimallisempi. Kynsillään se levitteli reikää, ja kun uhri
väsymyksestä taukosi, niin pekan äkkiä hyökkäsi eteenpäin, heitti kuonon
ja purasi kiinni piikkisian vielä hellempään kurkkuun. Se ei tosin
saanut niin täydeltä purastuksi, että olisi henkitorven tavottanut,
mutta se piti kiinni. Minutin tai parin kahk ponnisteli epätoivon
voimalla ja sen sivalteleva häntä alkoi olla paljaana piikeistä, mutta
haavasta pisarteleva punainen puro uuvutti sen voimia. Kalastajanäädän
jota puunrunko suojeli, ei tarvinnut muuta kuin pitää kiinni ja odottaa
aikaansa.
Kahkin nostelut ja taapäin kiskomiset kävivät lopulta sangen heikoiksi;
kalastajanäätä oli melkein päättänyt tappelun. Mutta se alkoi jo käydä
kärsimättömäksi ja peräytyen reiästä se nousi puunrungolle, näyttäen
sangen rikkiraavitun kuonon; sitten ojentaen alas siron käpälänsä
lähelle kahkin olkapäätä se antoi sille äkkisysäyksen, niin että eläin
keikahti selälleen, ja ennenkun se pääsi ylös nousemaan, purivat
kalastajanäädän leuat sen rintaan kiinni, murtaen ja repien. Voimaton,
melkein piikitön häntä ei ulottunut siihen. Punainen veri virtasi ja
piikkisika makasi alallaan. Aina vähän väliä ylpeästi murahtaen pekan
kaivoi hampaansa lämpöiseen lihaan ja ravisteli ja raateli
voittamatonta, jonka se oli voittanut. Se nuoli verisiä leukojaan
kahdettakymmenettä kertaa, ahmien hurmetta, kun Kuonabin pyssy äänsi
"pau", ja pekan sai tilaisuuden uudistaa tappelunsa kahkin kanssa
kaukana autuaitten metsästysmailla.
"Japp, japp, japp!" hyökkäsi Skookum paikalle, vetäen perässään Rolfin
vyön pätkää, sen poikki jyrsittyään, koira kun oli päättänyt päästä
tappeluun osalliseksi vaikka millä hinnalla; ja ellei piikkisika nyt
olisi maannut maha taivasta kohti, niin olisi Skookum varmaan päässyt
uudelleen potilaan kirjoihin.
Tämä oli ensimäinen kalastajanäätä, jonka Rolf näki, ja hän tutki sitä
kuten ainakin eläintä -- tai ihmistä --, jota on kuullut paljon
kiitettävän, niin että se on saanut maineen ihannehohteen. Tämä siis oli
tuo metsien rosvoritari; se kamala musta kissa, joka ei pelännyt mitään
jalan kulkevaa. Tämäkö oli se ainoa, joka saattoi tapella kahkin kanssa
ja sen voittaa.
Tehtiin paikalla tuli, ja sillä välin kun Rolf keitti teetä ja verestä
riistalihaa päivälliseksi, Kuonab nylki kalastajanäädän. Sitten hän
leikkasi pois sen sydämen ja maksan. Kun ne olivat kiehuneet, antoi hän
Rolfille sydämen ja Skookumille maksan, edelliselle sanoen: "Minä annan
sinulle pekanin sydämen", ja koiralle: "Tuo ajaa sinusta kaikki piikit,
jos lähdet vielä kerran hulluttelemaan, niinkuin luulen sinun tekevän."
Pekanin niskanahkassa ja hännässä oli useita piikkejä, toiset uusia,
toiset selvästikin aikaisemmasta samanlaisesta tappelusta, mutta ne
eivät olleet nahkaa turmelleet. Ei näkynyt tulehduksen eikä myrkytyksen
merkkejä. "Niin se aina on", sanoi Kuonab, "piikit eivät voi sitä
vahingoittaa." Kääntyen sitten piikkisian puoleen hän huomautti
ruvetessaan sitä nylkemään:
"No kahk! siitä nyt näet, että oli suuri erehdys, kun et antanut Nana
Bojun istua pölkyn kuivalla päällä."