Tuohiset.
Rolf oli viikon päivät sen jälkeen kankea ja runneltu; sama oli
Skookumin laita. Kuonab oli aika ajoin kylmä, synkkämielinen ja
vaitelias monta päivää erällään. Sitten tuntui hänen sydämessään
puhaltavan joku lauhkeampi tuuli, jäätävä kalpea pinta suli muiston tai
ystävyyden säteilyn puroiksi.
Juuri ennen sarvasseikkailua oli ollut semmoinen kylmyyden ja
eristäytymisen aika. Vähästä se jälleen palasi. Pakkasten tultua ja
vetten ulkona jäädyttyä Kuonab tavallisesti pesi kätensä samassa
astiassa, jossa leipäkin paistettiin. Rolfilla oli sivistyneemmät
käsitykset ruuanlaitoksen puhtaudesta, ja vihdoin hän unhotti sen
kunnioituksen, jota oli velkapää iälle ja kokemukselle. Se oli juuri
yksi syy, miksi hän oli sinä päivänä lähtenyt yksin ulos. Nyt kun oli
aika asioita ajatella, oli tietysti luonnollisin varokeino se, että
pidettiin erikoista pesukuppia; mutta mistä se saatiin? Läkkipeltisiä
astioita oli siihen aikaan vähän ja ne olivat kalliita. Tapana oli etsiä
metsästä melkein kaikki, mitä jokapäiväisessä elämässä tarvittiin; ja
kun vanha tapa ja kokemus olivat johtona, niin ei tarvinnutkaan usein
turhaan etsiä. Rolf oli nähnyt kaukaloita, juottokaukaloita,
siankaukaloita, kanankaukaloita, taikinakaukaloita ja niitä itsekin
tehnyt kaiken ikänsä, ja niinpä hän otti niinipuupölkyn ja kirveen ja
alkoi veistää kaukaloa. Jos aseet olisivat olleet paremmat, niin siitä
olisi voinut tulla hyväkin, mutta kun ei ollut muuta kuin kirves, ja
käsivarsikin kun vielä oli kankea, niin tuli siitä hyvin raskas ja
kömpelö. Vettä se kyllä piti, mutta kun se ei sopinut avantoon, niin
täytyi tehdä vielä kippokin.
Kun Kuonab älysi tuuman ja tuloksen, niin hän sanoi: "Isäni majassa ei
ollut muuta kuin tuohta. Katso; minä teen kupin." Hän otti aitasta
suuren tuohikäärön, joka oli lämpimään aikana kiskottu (kylmällä se
tuskin lähteneekään) kanuun paikoiksi. Valiten hyvän kohdan hän leikkasi
nelikulmaisen kappaleen, joka oli kaksi jalkaa kumpaankin suuntaan, ja
pisti sen suureen pataan, joka oli täynnään kiehuvaa vettä. Samalla hän
sen keralla hautoi wattakia, kimpun valkokuusen pitkiä säikeisiä juuria,
jotka niinikään oli ennen pakkasten alkamista kerätty kanuun korjuun
tarpeiksi keväällä.
Sillä välin kun nämä kuumassa vedessä pehmisivät, hän leikkasi ja
halkaisi koivusta pari pitkää sälöä, joiden leveys oli tarkalleen puolen
tuumaa, paksuus kahdeksasosa tuumaa, ja pani nämäkin tuohen keralla
pehmiämään. Sitten hän vuoli pari kolme haarukkaa, halkaisten toisesta
päästä pieniä piippuja, joiden toisessa päässä oli oksa; ne olivat kuin
vaatepidikkeitä.
Sitten hän otti pois kuusenjuuret pehmeinä ja taipuvina, valitsi niistä
muutamia, joitten vahvuus oli noin kahdeksasosa tuumaa, raapi pois
kuoren ja karkeuden, kunnes hänellä oli kymmenisen jalan kimppu pehmeitä
tasaisia valkoisia rihmoja.
Tuohi levitettiin ja leikattiin sitten, niinkuin kuvasta näkyy.
[Kuva: Tuohiastioiden teko.]
Oli tarpeen pyöristää a ja b, koska ompeluksen reiät repisivät pois
kaistaleen, jos ne kaikki olisivat samalla syyllä. Kukin kulma
taivutettiin sitten keskeltä ja käännettiin kaksin kerroin (C), jonka
jälkeen haarukka pistettiin niitä siten pitämään (D). Tuohen syrjä oli
leikattu siten, että se poikki syiden oli suora, pitkin syitä kaartava.
Syrjän ympäri taivutettiin pehmenneet koivusäleet ja suurella naskalilla
läpiä pistellen neuloi Kuonab reunasälöt tuoheen kiinni
ylikatepistoksilla, niin että reunat tulivat sileät, ja tuohiastia oli
valmis (E). Jos astia tehdään sen tapainen kuin kuvissa F ja G, niin
voidaan käyttää paljoa vahvempaa tuohta, mutta semmoista on vaikea saada
vettä pitämään.
Nyt heillä siis oli pesuastia, ja yksi kiistan syy oli poistettu. Rolf
huvikseen ja opikseen teki enemmänkin tuohisia, eri kokoisia, minkä
kipoksi, minkä pienien kapineitten säilyttäjäksi. Se oli soveliasta
työtä nyt hänen levätessään ja toipuessaan, ja hänestä tuli taituri.
Katsellessaan sangen onnistunutta yritystä tehdä kalakoukkujen ja muiden
kapistusten säilytysastiaa, sanoi Kuonab: "Isäni majassa nämä olisi
väripiikeillä kirjattu."
"Niinpä niinkin", sanoi Rolf, muistellessaan tuohiesineitä, joita
intianit usein möivät, "saisipa nyt olla piikkisika."
"Ehkä Skookum löytäisi", sanoi intiani hymysuin.
"Annatteko minun tappaa ensi kahkin, jonka näemme?"
"Kyllä, jos piikit käytät ja poltat kuonokarvat."
"Miksi ne pitää polttaa?"
"Isäni sanoi, että ne pitää polttaa. Savu nousee suoraan Sen luo, joka
on ylin kaikista; Manito siitä tietää, että olemme tappaneet, mutta me
olemme muistaneet tappaa vain käyttääksemme ja häntä kiittääksemme."
Kului monias päivä, ennenkun löydettiin piikkisika, ja kun se tapahtui,
niin sitä ei tarvinnutkaan tappaa. Mutta tuo kuuluu myöhempään lukuun.
He ottivat siltä nahkan kaikkine piikkeineen ja ripustivat sen aittaan.
Valkovartiset piikit, jossa on valmis neulankärki kummassakin päässä,
ovat oivallisia kirjailuun, mutta niitä on vain valkoisia.
"Mitenpä ne värjäisimme, Kuonab?"
"Kesällä on värejä paljon; talvella niitä on vaikea saada. Voimme saada
joitakuita."
Hän meni hemlokkikuusen luo ja kuori sen kaarnaa, kunnes saattoi leikata
pois sisemmän punaisen mäihän; tämä piikkien keralla keitettynä muutti
ne tummansinipunaisiksi; lepänkuoresta saatiin samalla keinolla mehevää
punakeltaista ja tuhka-pähkinäpuun kuoresta ruskeata. Tammenlastut
keitettyinä yhdessä muutaman rautasirun keralla, värjäsivät mustaksi.
"Tulipunaista ja vihreää ei saa ennenkun kesällä," sanoi intiani.
"Kirkkaan punaista ei ole kuin marjoissa, parhaiten murossa[17], jota me
sanomme akanmarjaksi ja mis-ka-vaaksi; keltaista saadaan
keltajuuresta".[18]
Mutta musta, valkoinen, oranssi, sinipunerva, ruskea ja himmeänpunainen,
jota saatiin kastamalla ensin oranssiväriin ja sitten sinipunervaan,
ovatkin jo sangen hyvä väriasteikko. Piikkien käytäntö on
yksinkertaista. Naskalilla tehdään tuoheen reiät kutakin varten;
epätasainen takapuoli sitten peitetään toisella tuohella, joka neulotaan
päiden päälle; ja ennenkuin talvi oli päättynyt, oli Rolf saanut
valmiiksi tuohisen lippaan ja koristellut sen kannen sekä sivut
piikkikirjauksilla; tässä lippaassa hän säilytti näädännahkaa, jolla oli
ostettava Annetelle uusi puku, ne vaatteet, joita hän oli haaveillut,
hänen nuoren ikänsä toivottu ja ihana melkein uskomaton unelma,
yhdeksänkymmenenviiden sentin edestä painettua karttunaa.
Oli vielä eräs toinen vaarallinen hankauksen aihe. Aina kun Kuonabin
vuoro oli pestä ruoka-astiat, niin hän vain asetti ne permannolle ja
antoi Skookumin nuolla. Kuonabin mielestä tämä keino oli käytännöllinen,
Skookumista mainio, ja tuloksien puolesta tyydyttävä, mutta Rolf pani
vastaan. Intiani sanoi: "Eikös se syö samaa ruokaa kuin mekin. Et tiedä,
ellet näe."
Rolf pesi epäilyttävät astiat uudelleen, milloin saattoi, mutta monesti
se oli mahdotonta, ja asema kävi hyvin ärsyttäväksi. Mutta hän tiesi,
että se mies, joka malttinsa menettää, on jo ensi kahakankin menettänyt,
ja kun hän siis ei yleisillä puhtaussyillä saanut aikaan muutosta, niin
hän etsi jotakin nimenomaan intianilaista vaikutetta.
Heidän eräänä päivänä istuessaan iltatulen ääressä, hän johti puheen
äitiinsä -- kuinka voimalliset taiat hänellä oli ollut, ja kuinka monet
pahat taiat olivat häntä kiusanneet. "Se oli hänelle hyvin paha taika,
jos koira nuoli hänen kättään taikka koski hänen ruokaansa. Kerran koira
nuoli hänen kättään, ja unikoira näkyi hänelle kolme päivää ennenkuin
hän kuoli." Jonkun aikaa vaiettuaan hän lisäsi: "Muutamassa asiassa minä
olen samanlainen kuin äitinikin."
Pari päivää myöhemmin Rolf sattui näkemään ystävänsä aitan takana
antavan Skookumin nuolla paistinpannun, heidän paistettuaan siinä
sarvaan rasvaa. Intianilla ei ollut aavistustakaan siitä, että Rolf oli
näkemässä, eikä hän koskaan saanut sitä kuulla.
Mutta samana yönä nuorukainen puolenyön jälkeen nousi hiljaa, sytytti
männyn päreen, hieroi vähän nokea kummankin silmänsä ympäri mustiksi
renkaiksi, jotta näyttäisi kauhistuneemmalta. Sitten hän rupesi
hakkaamaan Kuonabin rumpua, laulaen:
"Paha henki luovu,
Koirankuono kaikkoo."
Kuonab nousi hämmästyneenä istumaan. Rolf ei ollut huomaavinaankaan vaan
jatkoi, täristeli rumpua, lauloi ja tuijotti ylöspäin tyhjään
avaruuteen. Muutaman minutin päästä Skookum raapi ja vinkui aitan
ovella. Rolf nousi, otti puukkonsa, leikkasi tukon karvoja Skookumin
niskasta ja poltti ne pärevalkeassa, jatkaen sitten kamalan juhlallisena
lauluaan:
"Paha henki luovu,
Koirankuono kaikkoo."
Vihdoin hän kääntyi ja ollen vasta nyt huomaavinaan Kuonabin katselevan,
sanoi:
"Unikoira tuli minun luokseni. Minusta näytti kuin se olisi nuollut
mökin takana sarvaanrasvaa paistinpannusta. Se nauroi, sillä se tiesi
tekevänsä minulle pahan taian. Minä koetan karkottaa sen, ettei se voi
tehdä minulle pahaa. Minä en tiedä. Minä olen samanlainen kuin
äitinikin. Hän oli sangen viisas, mutta hän sen jälkeen kuoli."
Kuonab nyt nousi, leikkasi Skookumista vielä enemmän karvoja, lisäsi
hyppysellisen tupakkaa, sytytti palamaan ja lauloi palavien karvain ja
tupakan kitkerässä hajussa voimallisimman runonsa pahan taian
rikkoakseen; ja Rolf mielessään nauraen ja makeaan uneen vaipuen tiesi,
että taistelu oli voitettu. Hän tiesi, ettei hänen ystävänsä enää
milloinkaan, ei milloinkaan antaisi Skookumille padannuolijan, astiain
pesijän taikka pyyhkijän korkeata ja pyhää tointa.