Kiitosruno.
Tointuessaan Rolf makasi tulen vieressä, Kuonab kumartuneena hänen
ylitseen vakavan ja huolestuneen näköisenä. Kun hän avasi silmänsä, niin
intiani hymyili; semmoisen lempeän, viehkeän hymyn, taustana
norsunluuvalkoiset pitkät hammasrivit.
Sitten hän toi kuumaa teetä ja Rolf virkistyi, niin että saattoi nousta
istumaan ja kertoa aamullisen seikkailunsa.
"Se on paha manito", ja hän vilkaisi kuolleeseen sarvaaseen; "emme saa
sitä syödä. Varmaan teit taian, että Skookum tuli?"
"Niin kyllä, tein taiat suullani", vastasi toinen, "minä paruin, minä
kiljuin, kun se tuli luokseni."
"Tästä on pitkä matka mökille", vastasi Kuonab. "En voinut sinua kuulla;
Skookum ei voinut sinua kuulla; mutta isäni Kos Kob sanoi, että kun
hädässä huutaa apua, niin lähettää matkaan taian, joka kulkee kauemmaksi
kuin huuto. Voi niin olla; minä en tiedä: minun isäni oli ylen viisas."
"Näitkö sinä, Kuonab, Skookumin lähtevän?"
"En; se oli luonani monta tuntia sen jälkeen, kun olit lähtenyt, mutta
se oli rauhaton ja vinkui. Sitten se jätti minut ja kului kauan,
ennenkuin kuulin sen haukkuvan. Mutta se oli semmoista 'ei ole asiat
oikein' haukuntaa. Minä lähdin. Se toi minut tänne."
"Se on varmaan seurannut jälkiäni koko juonikierroksen."
Tunnin kuluttua he lähtivät palaamaan mökille. Korpit nauroivat "ha --
ha -- haata" ja "ho -- ho -- hoota" heidän mennessään. Kuonab otti
turman sarven, jonka Rolf oli irti hakannut ja ripusti sen nuoreen
puuhun tupakkapalan ja punaisen tuulirihman keralla lepyttämään pahaa
henkeä, joka varmaan oli lähellä. Siinä se kiikkui monta vuotta, kunnes
puu kasvoi isoksi ja nieli sarven, kaikki paitsi kärjen, joka mätäni
pois.
Skookum vielä viimeisen kerran haistoi kaatunutta vihollistaan, osotti
sille halveksumistaan, niinkuin koirain on tapana, ja juoksi sitten
saaton etunenässä kotia kohti.
Ei sinä päivänä, eikä seuraavanakaan, vaan ensimäisenä päivänä, kun
taivas auringon laskiessa oli tyyni ja ruskottava, Kuonab lähti mäelleen
hartaudenharjotukseen, ja kun pienestä tulesta, jonka hän sytytti,
kohosi ilmaan savurihma, kuin luotirihma päällä rusottavasta pilvestä,
niin hän poltti näpillisen tupakkaa, ja kasvot ja käsivarret
kohotettuina kohti punaista valoa hän lauloi uuden laulun:
"Paholainen pojalleni ansan viritti,
Manito hänet pelasti;
Pelasti hänet Skookumin haahmossa."