Jäniksenpaulat.
Lumen syventyessä näkyi mökin ympärillä kaikissa viidakoissa joka
puolella valkoisen jäniksen jälkiä. Toisinaan metsästäjät näkivät
jäniksiäkin, mutta eivät välittäneet niistä sen enempää. Miksi olisivat
he hakeneet jäniksiä, kun valkohäntähirviä oli niin runsaasti?
"Osaatko pyytää jäniksiä?" kysyi Kuonab eräänä päivänä, Rolfin jälleen
ollessa entisellään.
"Voinhan ampua jonkun jousellani", nuorukainen vastasi, "mutta miksikä
minä, kun sarvaita on vaikka kuinka paljon?"
"Minun kansani aina metsästi jäniksiä. Toisinaan ei hirviä ollut;
silloin syötiin jäniksiä. Toisinaan, vihollisen maassa, ei ollut hyvä
metsästää muuta kuin jäniksiä tylpillä nuolilla, ja niitä syötiin.
Toisinaan oli leirissä vain naisia ja lapsia, -- ei ruokaa, ei pyssyjä;
silloin syötiin jäniksiä."
"Hyvä, tuonemme moniaan", ja Rolf otti jousensa ja nuolensa. Monta
valkoista pupua hän näkikin, mutta ne olivat aina tiheimmissä
pensaikoissa. Hän yritti toisenkin kerran, mutta ainaisen harmin virvet
ja oksat haittasivat jousta ja käänsivät syrjään nuolet. Monta tuntia
kului, ennenkuin hän vihdoin palasi, kantaen pehmeänahkaista
lumikenkäjänöä.
"Se ei ole meidän tapamme." Kuonab astui edellä viidakkoihin, katsoi
paikan, jossa oli monta polkua, leikkasi kimpun oksia ja teki niistä
aidan tapaisen, jossa oli monta aukkoa. Jokaiseen aukkoon hän asetti
lujasta rihmasta tehdyn paulan, jonka kiinnitti pitkään haarukan varassa
lepäävään saittaan, ja saitta oli siten asetettu, että kun paulaa
tempasi, niin saitta pääsi irti ja vuorostaan kohotti paulan ja sen
mukana otuksenkin korkealle ilmaan.
Kun he seuraavana aamuna menivät kokemaan, niin oli neljässä ansassa
kussakin lumivalkea jänis kaulastaan riippumassa. Niitä käsitellessään
Kuonab tunsi pahkan erään takakoivessa. Hän aukaisi sen varovasti ja
otti siitä ihmeellisen näköisen, tammenterhon kokoisen litteän nokareen,
joka oli lihasta muodostunut, karvain peittämä ja melkein suuren pavun
muotoinen. Hän tarkasteli sitä ja sanoi Rolfin puoleen kääntyen kiihkein
mielenkiinnoin:
"Ugh! olemme löytäneet hyvän metsästyksen. Tämä on Piito-uab-uus-ons,
pieni taikajänö. Nyt meillä on mökissä voimalliset lumot. Saatpa nähdä."
Hän kävi molemmilla tyhjillä pauloilla ja pujotti jäniksen kummankin
läpi. Kun he tunnin kuluttua palasivat pauloille, niin oli ensimäisessä
jälleen jänis.
"Niin se aina on", sanoi intiani. "Nyt saamme jäniksiä, koska vain
tahdomme. Isälläni oli Piito-uab-i-ush, pikku taikahirvi kerran, eikä
hän turhaan metsästänyt, paitsi kahdesti. Silloin hän huomasi, että
hänen poikasensa, Kuonab, oli varastanut hänen suuren taikansa. Hän oli
sangen viisas poika. Tappoi maaoravan kumpanakin päivänä."
"Kuule! mitä tuo on?" Rolfin korvaan oli kantanut hiljaista oksien
kahinaa ja jonkinlaisia eläinääniä metsästä. Sen oli Skookumkin kuullut,
sillä koira hyökkäsi paikalla matkaan, niinkuin se, joka on aikonut
tehdä jonkun suurtyön.
"Japp, japp, japp", kuului Skookumin vihainen haukunta. Ken voi sanoa,
etteivät eläimet osaa puhua? Sen iloinen "jipp, jipp, jipp" puussa
istuvalle sepelpyylle, taikka pitkä rattoisa "jauu, jauu, jauu" kun se
kaikista kielloista huolimatta oli karannut sarvaan jäljille, olivat
aivan erilaiset kuin vihainen "japp, japp, japp", sen haukkuessa puuhun
noussutta karhua, tai ärisevä "hrrrjapp-hrrrjapp", jolla se osotti
vihaansa piikkisialle.
Mutta nyt se oli samaa "japp, japp, jappia" kuin karhuja puuhun
ajettaessa.
"Puussa jotain", päätteli intiani, kun he ääntä seurasivat. Jotain
puussa! Rolfin mielestä siellä oli kokonainen eläinkokoelma, kun he
paikalle tulivat. Viimeisessä paulassa kiikkui, kaulastaan jo
hervonneena, pieni ilveksen poikanen, saman vuoden penikoita.
Viereisessä puussa, jonka juurella Skookum kiersi ja räyhäsi, oli
vihainen vanha ilves. Oksanjuuressa sen yläpuolella oli toinen penikka
ja vielä korkeammalla kolmas, kaikki katsellen kuvaamattomalla inholla
puun alla pauhaavaa koiraa; emä silloin tällöin kähistenkin, mutta ei
yksikään niistä uskaltanut tulla alas sitä vastustamaan. Ilveksellä on
sangen hyvä nahka, ja se on hyvin helppo saalis. Intiani ampui emän
ensimäisellä laukauksella; sitä myöten kun hän ennätti pyssynsä
panostaa, pääsivät molemmat penikatkin pussiin, ja kun vielä otettiin se
yksi paulastakin, niin heillä oli saalista niin paljon kuin jaksoivat
kantaa mökilleen.
Intianin silmissä hehkui omituinen liekki. "Ugh! Ugh! Isäni sen sanoi;
se on hyvä taika. Nyt sen näit, se ei petä."