Sarvistaan yhteen kytkeytyneet sarvaat.
Ihmiselämässä marraskuu on synkkyyden, epätoivon ja itsemurhain
kuukausi.
Mutta metsän elämässä marraskuu on raivokuu. Monet ja erilaiset ovat sen
ajan raivot, mutta ei ole mitään sen hurjempaa kuin valkohäntähirven
kiima-aika. Se ilmautuu kuin joku tauti, ensiksi sarvaitten niskan
turpoamisessa ja sitten koko hirvikansan kuumekiihkossa. Pitkät ja
itsepäiset tappelut sarvaitten kesken ovat tuolle ajalle ominaisia;
laiminlyöden syömisenkin ne viettävät päivät ja yöt juoksussa ja
tapettavan haussa.
Sarvet, jotka keväästä pitäen ovat yhtä mittaa kasvaneet, ovat nyt
täysikokoiset, terävät, raskaat ja nukasta puhtaat; ne ovat
parhaimmillaan. Mitä varten? Onko luonto tehnyt ne pistämistä,
haavottamista ja hävittämistä varten? Mutta näitä hyökkäysaseita ei
juuri käytetä muuhun kuin puolustukseen, vaikka se kummalta kuuluukin;
sarvas käyttää niitä vertaistensa kanssa otellessaan enemmän kilpenä
kuin peitsenä. Pitkälliset kovat tappelut eivät ole juuri muuta kuin
vääntelyn ja puskemisen voimankoetuksia; tuskin milloinkaan ne surmaan
päättyvät. Jos joskus kuolemakin päättää taistelun, niin ei se usein
johdu ammottavasta haavasta, vaan äkillisestä sarvien sekaantumisesta,
jonka kautta kaksi sarvasta takertuu yhteen niin selviytymättömästi,
toivottomasti, että kumpikin kuolee nälkään. Harvoin on tavattu
kaksintaistelupaikalta valkohäntähirveä, joka kilpailijansa sarven
iskusta olisi surmansa saanut, hyvin harvoin ja etäisin välimatkoin.
Mutta semmoisia tapauksia tiedetään satoja, että sarvaat ovat sarvistaan
yhteen takertuneet ja nälkään nääntyneet.
Sadottain oli valkohäntähirviä tässä maassa, jonka Rolf ja Kuonab näin
olivat omakseen ottaneet. Toinen puoli oli uroita ja ainakin puolet
näistä oli joka päivä jonkun kerran, ja montakin kertaa, tappelussa koko
marraskuun ajan; toisin sanoen, kymmenkunnan mailin piirissä mökistä
taisteltiin tässä kuussa luultavasti tuhatkunta kaksintaistelua. Kummako
siis, että Rolf sattui jonkun näkemäänkin ja etäältä kuulemaan vielä
useampia.
He asuivat nyt pirtissä ja Rolfin tapana oli hiljaisina pakkasöinä,
luodessaan tähtiin viimeisen katseen, ennenkun pirttiin meni, tarkkaan
kuunnella pimeyden ääniä. Toisinaan kuului sarvihuuhkajan huhuileminen,
kerran tai pari suden pitkä sujuva ulvonta; mutta monesti kuului
sarvienkin kapsetta, joka tiesi kahden sarvaan kaukana salolla kiistävän
tuosta kaikkein tärkeimmästä kysymyksestä: "Kumpi meistä on parempi?"
Eräänä aamuna hän vielä kuuli satunnaista kalinaa samalta paikalta kuin
edellisenä yönäkin. Hän lähti aamiaisen jälkeen yksin liikkeelle ja
varovaisesti lähelle hiipien kurkisti pieneen aukioon, nähdäkseen kaksi
sarvasta päät yhdessä, heikosti ja verkalleen puskevan puoleen ja
toiseen. Niiden kieli roikkui suusta; ne näyttivät melkein uupuneilta,
ja melkein eekeriä laajalta tallattu lumi osotti selvään, että ne olivat
taistelleet tuntikausia; nämä siis tosiaan olivat samat, jotka hän oli
yöllä kuullut. Mutta yhä ne olivat tasaväkiset, ja silmien viheriä
liekki ilmaisi päältä nähden lempeäin eläinten raivoisaa sisua.
Rolfin oli helppo päästä aivan lähelle. Jos ne hänet huomasivat, niin
eivät ne paljoa välittäneet silmäinsä todistuksesta, sillä velttoa
taistelua yhä jatkettiin, kunnes ne pysähtyessään jälleen hengähtämään
erosivat, kohottivat vähän päätään, haistelivat ja sitten juoksivat
loitommaksi niin lähelle päässeestä pelätystä vihollisesta.
Viidenkymmenen askeleen päässä ne kääntyivät, ravistelivat sarviaan,
näyttivät olevan kahden vaiheilla, juostako pois, ruvetako taas
tappelemaan, vai hyökätäkö ihmisen kimppuun. Onneksi ne valitsivat
ensimäisen, ja Rolf palasi mökille.
Kuonab kuunteli hänen kertomustaan ja sanoi sitten: "Olisivat voineet
sinut tappaa. Kaikki sarvaat ovat raivoja tähän aikaan. Usein ne
hyökkäävät ihmisen kimppuun. Isäni veljen tappoi raivokuun sarvas.
Löysivät vain hänen ruumiinsa, riekaleiksi revittynä. Hän oli päässyt
puuhun vähään matkaan, mutta sarvas oli hänet puuta vastaan läpi
puskenut, jäljet olivat selvät, ja lumesta nähtiin, kuinka hän oli
pitänyt kiinni sarvista ja kuinka hirvi oli raahannut häntä mukanaan,
kunnes hänen voimansa olivat loppuneet. Hänellä ei ollut pyssyä. Sarvas
meni menojaan. Siinä kaikki, mitä he saivat tietää. Luottaisin ennemmin
karhuun kuin sarvaaseen."
Intianin sanat olivat niukat, mutta ne antoivat koruttoman kuvan. Kun
Rolf seuraavan kerran kuuli sarvaiden tappelun etäistä ääntä, niin hän
kammoten muisti tuon epätoivoisen taistelun lumessa, ja hän sai siitä
uuden toisenlaisen käsityksen oikkuisten mielentilain sarvipäästä.
Pari viikkoa tämän jälkeen, kun hän palasi kotiin, yksin käväistyään
ansajuonen osalla, niin hänen korvaansa kantautui edestä päin metsästä
outoja ääniä; syviä, soinnukkaita, puoli-inhimillisiä ne olivat. Oudot
kummalliset metsä-äänet talvella ovat melkein varmaan korpin tai närhen;
syvät taas luultavasti korpin.
"Kuok, kuok, ha, ha, ha -- hruu, hrrr, huup, huup"' -- semmoisia
pirullisia räkätyksiä kuului, ja Rolf, hiipien hiljaa lähemmäksi, näki
vilaukselta sydensynkkiä siipikyniä suhahtelevan alempien mäntyjen
seassa.
"Ho, ho, ho -- jah -- hiu -- u -- u -- u", kuului kalmanlintujen kamala
räkätys, ja piankin Rolf erotti niitä oksien seassa toistakymmentä,
hyppien ja joskus maahankin lentäen. Yksi laskeusi ruskealle kasalle.
Sitten mätäs alkoi liikahdella. Korppi nokkimaan, mutta taas ruskea kasa
liikahti ja korppi hyppäsi läheiselle oksalle. "Uah -- uah -- uah -- uo
-- huu -- jau -- uau -- rrrrr -- rrr -- rrrrr" -- ja muut korpit
yhtyivät siihen.
Rolfilla ei ollut muuta asetta kuin jousi, taskuveitsi ja tappara. Hän
otti viimeksimainitun käteensä ja astui hiljaa lähemmäksi. "Hou -- hou",
huusivat korpit kolkolla äänellään, sitten lensivät turvallisille
oksille, joilta ne nauroivat kuin menninkäiset jollekin
kummitusilveelle.
Nuorukainen lähemmä astuessaan näki näyn, joka herätti hänessä
kauhunsekaista sääliä. Suuri väkevä sarvas -- ainakin ennen väkevä --
seisoi, hoiperteli, lankeili polvilleen siellä; toisinaan kohoten
takajaloilleen, suonenvedontapaisesti veti, nytki maassa makaavaa pitkää
harmaata ruhoa, toisen sarvaan, tappelutoverin ruumista, hengetöntä,
niskaansa taittanutta, kuten sitten huomattiin. Kuolleen suuriin
vankkoihin sarviin olivat elävän sarvaan sarvet takertuneet ikäänkuin
raudalla kotkaten, terässinkilöillä liittäen. Kaikella voimallaan elävä
sarvas tuskin saattoi päätään liikuttaa, raahaten tappelutoverinsa
ruumista perässään. Lumen merkit osottivat, että se alussa oli voinut
vetää ruumista monta syltä; se oli näykkinyt vähän vesoja ja oksia;
mutta silloin kun se oli paremmissa voimissa, jo aikoja sitten. Kauanko?
Vähintäin neljä päivää, ehkä viikonkin oli kurja sarvas kitunut
toivottomana kuolemaa, joka ei tahtonut tulla. Sitä osottivat sen
kuihtuneet kyljet, sen palava riippuva kieli, joka ei ollut jalankaan
päässä lumesta eikä kuitenkaan ulottunut, sen rauenneet silmät, joista
kuoleman himmeän hunnunkin alta vielä heikosti välähti tappeluraivon
viheriä liekki uuden vihollisen lähestyessä.
Korpit olivat nokkineet kuopistaan kuolleen sarvaan silmät ja syöneet
kolon sen selkään. Ne olivat alkaneet nokkia elävääkin sarvasta, mutta
etukoivellaan se oli saanut silmänsä suojelluiksi; kuitenkaan sen tila
tuskin olisi voinut olla kamalampi. Se oli säälittävin näky, mitä Rolf
oli milloinkaan nähnyt metsäelämässä, melkeinpä koko elämässään. Hän
tunsi syvää sääliä eläin raukkaa kohtaan. Hän unohti, että se oli
ajettava riistaeläin; näki vain sävyisän, sorean luontokappaleen
surkeimmassa, kamalimmassa pulassa; lähimmäisen hädässä; ja hän paikalla
ryhtyi auttamaan. Tappara kädessä hän hiljaa astui esiin, katsoi
kuolleen sarvaan sarvien juuresta hyvän esillä olevan paikan ja iski
siihen terävästi tapparalla. Vaikutus elävään sarvaaseen oli
hämmästyttävä. Se havahtui koviin voimanponnistuksiin, jotka osottivat
kuoleman vielä olevan kaukana. Se puski, sitten peräytyi taapäin, vetäen
mukanaan sekä kuollutta että halukasta auttajaansakin. Rolf silloin
muisti intianin sanat: "Suulla on suuri taikavoima". Hän puheli
sarvaalle lempeästi, rauhottavasti. Sitten meni hän lähemmäksi ja
koputti sarvea, jonka hän tahtoi katkaista; tyynnytellen ja koputellen
hän vähitellen lisäsi voimaa, kunnes lopulta saattoi iskeä kiinni
pitävää sarvea oikein tuntuvasti. Monta kertaa hän sai iskeä, sillä
hirven sarviaine on siihen aikaan sangen paksua ja lujaa, mutta vihdoin
sarvi kuitenkin erkani. Rolf kiepautti sitä ja voimakas sarvas oli
vapaa. Vapaa miksi hyväksi?
Oi, älkää kertoko sitä niille, jotka ovat olleet metsän hirvien ystäviä!
Salatkaa se kaikilta, jotka sokeasti uskovat, että hyvää työtä aina
täytyy seurata kiitollisuuden! Odottamattomalla tarmolla, kiihkoisella
raivolla, pirullisella tarkotuksella tuo kiittämätön hyökkäsi
vapauttajansa päälle, tähdäten iskun niin kuolettavan kuin sen voimilla
suinkin saattoi.
Se oli Rolfille täydellinen yllätys, hän tuskin ennätti käydä kiinni
murhaajan sarviin ja vääntää niitä syrjään vatsastaan. Sarvas teki
raivoisan hyökkäyksen -- voih! mikä villitty paholainen sille antoikin
semmoisen voiman? -- ja Rolf kaatui kumoon. Takertuen henkensä edestä
häijyn kataliin, irstaisiin sarviin hän kiljui, kiljui kovempaa kuin oli
koskaan kiljunut ennen: "Kuonab, Kuonab! auta, voih, auta minua!" Mutta
hän oli kuin maahan naulattu, raivo elukka rutisti hänen rintaansa,
koettaen saada sarviensa kärkiä tehoomaan; pelastuksestaan hän sai
kokonaan kiittää sitä, että sarvien leveys soi hänen ruumiilleen
välissään tilaa. Mutta paino, joka runteli hänen rintaansa, rutisti ulos
hänen voimansa, hänen henkensä; hänellä ei enää ollut ilmaa uudelleen
huutaakseen. Kuinka korpit puusta nauroivat ja "hou-houasivat!"
Sarvaan silmissä kiehahti jälleen murhamielisen vihan viheriä liekki, se
riuhtoi voimakasta niskaansa puoleen ja toiseen raivohullun voimalla.
Sitä ei voinut kestää kauaa. Pojan voimat raukenivat nopeaan; puskeva
peto ruhjoi hänen rintaansa.
"Voih, Jumalani, auttakaa!" hän läähätti, kun sarvas jälleen alkoi
tempoa turmansarviaan saadakseen ne valloilleen. Elukka oli melkein
vapaa, kun korpit äkkiä lähtivät lentoon kovasti raakkuen ja metsästä
hyökkäsi joku kolmas tappelemaan. Pienempikö sarvas? Ei; mutta mikä?
Rolf ei sitä tiennyt, mutta samalla kuului kamalaa rähinää ja Skookum
oli kiinni murhaajan takakoivessa. Se repi ja raastoi, ei tosin jaksanut
heittää nurin sarvasta, mutta sen hampaat olivat terävät ja koko sisu
toimessa, ja kun se käänsi julman hyökkäyksensä vielä arempiin
ruumiinosiin, niin sarvas uupumaisillaan peräytyi, kaarti ympäri ja
kaatui. Ennenkuin se ennätti toipua, Skookum hyökkäsi kiinni sen turpaan
ja riippui siitä kuin synti. Sarvas sai jonkun verran heilutetuksi
vankkaa niskaansa ja vedetyksi mukanaan koiraa, mutta se ei saanut sitä
irti ravistetuksi. Rolf huomasi hetken otollisuuden, nousi vapiseville
jaloilleen, tarttui tapparaansa, iski raivon elukan pökerryksiin.
Löytäen sitten lumelta pudonneen puukkonsa hän pisti "eränhaavan", josta
vuoti ulos punainen elämän neste ja vaipui sitten lumelle, eikä sen
koommin mitään tiennyt, ennenkuin Kuonab seisoi hänen vieressään.
[Kuva: "Kuonab, Kuonab! Apuun!"]