Ketunpyynti.
_Mitä viisauteen tulee, niin ei ihminen ole mikään lähde; astia hän on,
josta vain vuotaa pois se, mitä siihen on kokoontunut, -- sano' Si
Sylvanne_.
Kun Kuonabia ei haluttanut muuttaa vuodettaan teltasta mökkiin, niin
Rolf ja Skookum jäivät hänen luokseen. Koira oli jälleen oma itsensä, ja
useammin kuin kerran se pimeän tullen suurella melulla lähti ajamaan
otuksia, jotka päivän valjetessa huomattiin ketuiksi. Niitä osaksi veti
puoleensa valkohäntähirven haaska, osaksi hiekkarannan yleinen
sopivaisuus kisakentäksi, ja osaksi kettumainen uteliaisuuskin, mökki,
erämiehet ja heidän koiransa.
Eräänä aamuna, monen yöllisen hälyytyksen ja monen Skookumin hyökkäyksen
jälkeen, Rolf sanoi: "Ketunnahkahan on jo hyvä, miksen minä tuon lisäksi
ottaisi muutamaa ketunnahkaakin?" ja hän osotti hieman ylpeillen
näädännahkaa.
"Ugh, hyvä; ala pois; sitten opit", vastasi intiani.
Rolf siis otti molemmat ketunraudat ja ryhtyi työhön. Pannen merkille,
missä kettujen oli parhaasta päästä tapana juoksennella ja kisailla, hän
katsoi kaksi vankasti tallattua polkua ja kätki niihin raudat tarkkaan,
aivan samoin kuin oli näädän raudat kätkenyt; sitten hän leikkasi pari
pientä ketripuun oksaa ja pani ne polun poikki, yhden rautain
kummallekin puolelle, otaksuen kettujen tavallista tietään kulkien
hyppäävän oksain yli ja siten rautoihin putoavan. Ollakseen kahta
varmempi hän pani lihapalan kummankin satimen viereen ja puoliväliin
niiden välille suuren kappaleen kivelle.
Sitten hän ripotteli verestä multaa polulle, satimien ja syöttien
ympärille, jotta jäljet näkyisivät.
Kettuja tuli sinäkin yönä, rannalla oli hietikossa jälkiä, mutta hänen
rautojaan ei ollut ainoakaan lähestynyt. Hän tutki jälkiä ja sai
vähitellen selville kaikki pääseikat. Ketut olivat tulleet tapansa
mukaan kisaillen. Ne olivat paikalla keksineet syötit ja satimet
--kuinkapa ne olisivatkaan jääneet niin tarkoilta neniltä huomaamatta
--ja yhtä väleen ne olivat älynneet epäilyttävän raudanhajun ja joka
puolelta tuntuvan ihmisenkin hajun, käsistä, jaloista ja muusta
ruumiista. Rolf huomasi vielä, ettei lähestymään houkutellut karkea
kylmä liha, jota ei voinut verratakaan lämpimiin mehukkaisiin hiiriin,
ja niitä taas oli vaikka kuinka runsaasti joka niityllä. Ketut olivat
hyvissä lihoissa ja nälkä oli kaukana. Mikä pakko oli niiden lähteä niin
ilmeiseen vaaraan? Sanalla sanoen, kivimuurit eivät olisi täydellisemmin
suojelleet paikkaa ja syöttiä ketuilta kuin näiden satimien julkisuus;
ei ainoatakaan jälkeä ollut likettyvillä ja useista etäämmistä saattoi
nähdä, kuinka sukkelaan ne olivat poikenneet pois.
"Ugh, niin se aina on", sanoi Kuonab. "Aiotko koettaa toista kertaa?"
"Aion kun aionkin", vastasi Rolf, jonka mieleen johtui, ettei hän
ollutkaan muistanut hävittää hajua raudoista ja jalkineistaan.
Hän teki ketripuusta tulen ja savusti raudat, niiden kahleet ja kaiken
muunkin. Sitten hän otti palan raakaa lihaa ja hivutti sillä kintaitaan
ja anturoitaan, ihmetellen sitten, kuinka hän oli edellisenä yönä
yrittänytkään ilman näitä ihmishajun hävittämiskeinoja. Hän pani
kumpainkin rautain liipasimen alle hienoa pehmeätä sammalta, otti sitten
pois ketripuun oksat ja sirotteli päälle taitavasti hienoa kuivaa
multaa. Viritys näyttikin nyt täydelliseltä; ihmissilmä ei olisi voinut
huomata, että paikalla oli satimia. Menestys näytti ennakolta varmalta.
"Kettu ei mene silmänäön mukaan", virkkoi intiani, ei sen enempää, sillä
hän arveli parhaaksi antaa oppilaan itsekseen päästä asiain perille.
Aamusella Rolf oli kiihkeä näkemään tulokset. Tyhjää kaikki. Yksi kettu
oli tosin eräässä paikassa tullut kymmenen askeleen päähän, mutta
käyttäytynyt sitten sillä tavalla, ikäänkuin koko tämä hajuava laitos
olisi sitä kerrassaan huvittanut lapsellisuudellaan. Vaikka paikalla
olisi seisonut mies nuija kädessä, niin ei hän olisi voinut suojella
rautain seutua paremmin ketuilta. Rolf palasi mökille nolona ja aivan
ymmällään. Mutta hän ei kauaksikaan ennättänyt, ennenkun kuuli Skookumin
kamalasti kiljuvan ja haukkuvan, ja kääntyessään katsomaan hän huomasi,
että häärivä penikka oli jalastaan tarttunut ensimäisiin rautoihin. Se
kiljui kuitenkin enemmän säikähdyksestä kuin tuskasta.
Erämiehet tulivat kiiruumman kautta apuun ja Skookum paikalla pääsi
vapaaksi edes telaamatta itseään, raudoissa kun ei ollut hampaita; ne
vain pitivät kiinni. Pitkä taistelu ja nälkä, ne ne etupäässä ovat
julmia, ja jokaisen erämiehen pitäisi niitä aina lyhentää ja käydä
kokemassa pyydyksensä usein.
Nyt Kuonab puuttui asiaan. "Toisille eläimille tuo on kylläkin hyvä.
Siihen menee pesukarhu, minkki tai näätä -- taikka koira -- mutta ei
kettu eikä susikaan. Ne ovat sangen viekkaita. Saatpa nähdä."
Intiani otti esille vahvat nahkakintaat, savusti ne ketripuulla ja
raudat niinikään. Sitten hän hivutti mokkasiininsa pohjia raa'alla
lihalla, katsoi rannalta pienen lahdekkeen ja paiskasi hiekkaan pitkän
riu'un ylempänä olevan kuivan soran reunasta poikittain vesirajaan.
Kädessään hänellä oli seiväs. Astuen varovaisesti riu'un selkää ja
sitten sillä seisoen hän hakkasi seipään veteen pystyyn noin neljän
jalan päähän rannasta; halkaisi sen ja pani haarukkaan vähän pehmyttä
sammalta. Tämän päälle hän valoi kolme tai neljä pisaraa "hajulumoa".
Nyt hän asetti rautain liipasimelle kappaleen kuusenpihkaa, piti sen
alla tulta, kunnes pihka oli sulanut, ja pihkaan hän painoi pienen
litteän kiven.
Rautain kahleet hän kiinnitti mukavan muotoiseen kymmenen naulan kiveen
ja upotti kiven veteen puolitiehen seipään ja rannan välille. Viimeksi
hän asetti raudat tälle kivelle sillä tavalla, että ne avattuina olivat
kokonaan veden alla lukuun ottamatta latuskaa kiveä, joka oli
liipasimella. Sitten hän palasi takaisin riukua pitkin ja veti sen
perässään pois.
Siten ei paikan läheisyydessä ollut jälkiä eikä ihmishajua.
Viritys oli täydellinen, mutta eivät sittenkään ketut lähestyneet
pyydystä seuraavana yönä; niiden täytyi tottua siihen. Niiden
ohjesäännössä on: "oudot laitokset ovat aina vaarallisia". Rolfia
halutti aamulla tehdä pilkkaa. Mutta Kuonab sanoi: "Wah! Ei mikään
pyydys ota ensi yönä."
Heidän ei tarvinnut odottaa toiseen aamuun. Skookum keskellä yötä
hyökkäsi ulos kovasti haukkuen ja he seurasivat nähdäkseen hurjan
kamppailun, kettu hyppi ja teutaroi irti päästäkseen, ja kiinni sen
jalassa olivat raudat, ankkurikivi perässä laahaten.
Sitten uudistui sama temppu, joka oli lopettanut minkin ja näädänkin
taistelun. Otuksen takakoivet sidottiin yhteen ja se ripustettiin
aittaan naulaan. Huomeneksella he ahnain silmin tutkivat sen oivallista
nahkaa ja liittivät sen entisiin saaliisiinsa.