Lumikengät.
"Se on Anneten", sanoi Rolf, lupauksensa muistaen, kun ripusti oksille
pingotetun näädännahkan kuivamaan.
"Hoi! Hoi! Hoi!" kuului kolme huikkausta, samanlaista kuin sinä päivänä,
jona hän ensi kerran oli Kuonabin tavannut, ja vesillä näkyi toverin
kanuu, kapean järven poikki meloskellen.
"Me olemme löytäneet hyvät metsämaat", sanoi Kuonab, kun Rolf rannassa
tuki kanuuta ja Skookum, joka jälleen oli melkein terve, hemputti koko
ruumistaan puoleen ja toiseen tervehtiessään erämiestä kotiin
saapuvaksi. Ensimäinen esine, jonka nuorukaisen katse keksi, oli mainio
pajunoksalle pingotettu majavannahka. "Ohhoo!" hän huudahti.
"Ugh, löysin toisen lammen."
"Mainiota", sanoi Rolf silittäessään ensimäistä majavannahkaa, minkä oli
koskaan salolla nähnyt.
"Nämä vielä paremmat", sanoi Kuonab kohottaen kahta hajurauhas-tukkoa,
jotka on joka majavalla ja jotka jostain salatusta syystä
vastustamattomalla tenholla houkuttelevat kaikkia metsäneläimiä. Ihmisen
mielestä se haju ei ole juuri minkään arvoista, mutta rauhasilla on se
ominaisuus, että ne vahvistavat, kiinnittävät ja lisäävät tehoa
semmoisille hajuaineille, joita niihin sekotetaan. Erämies ei koskaan
pidä täkyään täysipätöisenä, ellei siihen ole sekotettu vähän tätä
salaperäistä majavanhajuakin. Se erinomaisen haiseva aine, jota he jo
olivat kalanöljystä keittäneet ja aurinponpaisteessa hautoneet
mätäkaasuista löyhkäväksi, vahvistettiin sitten kuivatulla
majavanrauhasjauholla, joten siitä syntyi väkevä, eltaantunut, löyhkävä
hylkysyötti, yhtä lumoava taikatenho metsän hyvänahkaisille eläville
kuin ihmiselle iljettävä myrkky, kaukaa viettelevä kuin suloisin
soitanto, pettämätön kuin kohtalo, salakavala kuin naurukaasu,
rauhottava ja turruttava kuin absintti. Tämä varovaisuutta huumaava lumo
ja viettelys on katalin petoskeino, mitä ansamies on keksinyt. Se on
yhtä tappava kuin selittämätönkin, jonka vuoksi se monessa valtiossa
julistettiin noituudeksi ja sen käyttäminen rikokseksi.
Mutta Kuonabin aikana ei ylämaassa vielä tunnettu tämmöisiä
ennakkoluuloja; heidän valmistuksensa ansain syöttämiseksi alkoivat näin
olla melkein valmiit. Kolmekymmentä loukkua oli Kuonab retkellään
rakentanut, kuusikymmentä oli rakennettu edellisellä retkellä, ja nämä
yhdessä rautain kanssa, joita oli toistakymmentä, takasivat kunnollisen
saaliin. Marraskuu oli tulossa, nahka oli jo parhaimmillaan, miksei siis
jo aljettu? Siitä syystä, että ilmat vielä olivat liian kauniit. Pitää
olla pakkanen, muutoin loukkuun mennyt riista pahenee, ennenkuin erämies
joutuu ansojaan kokemaan.
Puita oli jo hakattu aika melkoinen pino; aitta ja mökki oli suudittu ja
tilkitty, seinusta talveksi mullattu. Valkohäntähirviä ei vielä
uskallettu ampua talven tarpeiksi, mutta olipa vielä eräs toinenkin
tehtävä tekemättä. Lumikengät olivat pikapuoleen välttämättömät; ja kuta
enemmän he tekivät tätä hyppystyötä ilmain pysyessä lämpöisinä, sitä
parempi.
Sangat tehdään koivusta tai saarnesta; koivu ei halkea, mutta on
kovempaa vuolla. Valkoista saarnea kasvoi runsaasti lähistöllä rannalla;
hakattiin tuota pikaa kymmenen jalan mittainen hoikka pölkky, ja tämä
halkaistiin pitkiksi säleiksi. Kuonab tietysti rakensi edellä, mutta
Rolf teki perässä aivan samoin kuin hänkin. Kumpainenkin otti säleen ja
vuoli sen tasaiseksi, kunnes se oli tuumaa leveä ja kolmeneljännestuumaa
paksu. Keskelle tehtiin merkki ja säle vuoltiin kymmenen tuuman matkalta
sen kahden puolen puolta tuumaa vahvaksi. Sitten tarvittiin kaksi
latuskaa poikkipuuta, joiden mitat olivat kymmenen ja kaksitoista
tuumaa, ja näitä varten kaivettiin sankaan noin puolta vahvuutta syvät
lovet. Pata kiehui valmiina tulella, sangat taivutettiin siten, että
päitten välille sidottua nuoraa kiristettiin ja puu kastettiin kiehuvaan
veteen. Tunnissa höyry oli siihen määrään pehmittänyt puun ja
lamauttanut sen joustavuuden, että sitä saattoi helposti muodostella
vaikka minkä muotoiseksi. Kumpaakin sankaa taivutettiin, kunnes päät
koskivat toisiinsa, jonka jälkeen poikkipuut sovitettiin loviinsa.
Väliaikaisilla siteillä sangat sitten kiristettiin, niin että kaikki
pysyi hyvin paikallaan. Ja viimeiseksi sangat asetettiin tasaiselle
paikalle, etupuoli paria tuumaa maata korkeammalle, ja niille pantiin
raskas pölkky painoksi, jotta varvastaive kipertyi.
Näin ne saivat jäädä kuivamaan ja intiani alkoi valmistella nauhoja.
Kosteassa tuhkassa käytetty valkohäntähirven nahka oli jo aikaisemmin
upotettu suonsilmään vettymään. Se oli ollut jo viikon likoamassa, karva
lähti helposti kaapien, ja nahka, josta oli poistettu kaikki löysät
säikeet ja kedet, levitettiin maahan pehmeänä, valkoisena ja nuorteana.
Ulkosyrjästä alkaen ja reunaa ympärinsä seuraten Kuonab leikkasi
raakavuota-hihnan, joka oli niin tarkalleen kuin suinkin neljännestuumaa
leveä. Hän leikkasi leikkaamistaan, kunnes nauhaa oli monta syltä ja
kaikki nahka oli lopussa. Toinen nahka oli paljoa pienempi ja ohempi.
Hän terotti puukkonsa ja leikkasi toisen nauhan, joka oli edellistä
paljoa kapeampi, tuskin puoltakaan siitä. Nyt oltiinkin valmiit kutomaan
lumikengät valmiiksi, etu- ja takapuolet hienommalla nauhalla, keskusta,
jonka päällä astujan jalka lepää, vahvemmalla. Kätevä intianieukko olisi
nauranut näitä kömpelöitä lumikenkiä, mutta ne olivat lujat ja
käytännölliset.
Lumikengistä johtui mieleen, että tietysti oli tehtävä ahkiokin,
toboggani. Sitä varten halkaistiin neljä ohutta saarnisälköä, kukin
niistä oli kuutta tuumaa leveä ja kymmentä jalkaa pitkä. Päät
taivutettiin höyryssä kiperiksi ja sälöt sidottiin poikkipuihin, jotka
pitivät niitä koossa.