Yksin erämaassa.
Rolf alkoi päivänsä siten, että antoi Skookumille niin kuuman kylvyn
kuin se suinkin sieti, ja sen päälle vellin. Edellistä koira parka
hiukan vinkui ja jälkimäiselle heikosti heilutteli häntäänsä; mutta
ilmeisesti se oli parantumisen tiellä.
Uuden pirtin suutiminen ja sammalilla tilkitseminen kiinnitti sitten
Rolfin koko huomion. Siihen kului päivä, ja se näytti suurimmalta
puuhalta, mitä tässä oli, mutta Rolf oli miettinyt paljon talvea.
Connecticutissa oli viisaampien uudisasukkaitten tapana mullata talonsa
kylmän ajaksi; Adirondackissa hän tiesi olevan paljoa, paljoa kylmemmän,
ja hän päätti sen vuoksi luoda sekä mökin että aitan ympärille niin
vahvalta maata kuin suinkin. Ensinnäkin hän tarvitsi hyvän lapion,
veisti sen valkoisesta tammesta ja karkaisi terän tulessa paahtaen, ja
kun hän oli kaksi päivää kaivanut, niin oli sekä mökki että aitta
"silmiään myöten" mullattu tuoreella puhtaalla mullalla.
Sisään kannettu pino uusia kuivia puita kostean sään ajaksi piankin
auttoi huomaamaan, kuinka liian pieni mökki oli. Ja nyt oli raskain työ
tehty; Rolfilla oli runsaasti aikaa ajatella.
Ken meistä ei muistaisi ensimäisen päivän tunteita yksikseen erämaahan
jäätyään! Omavaraisuuden ja jonkinlaisen hillittömyyden tunnetta;
sivistyneen ajatuksen päättymistä; täydellistä alkuperäisyyteen
palaamista; metsäkansan läheisyyttä; jonkinlaista tuttavallisuuden
mielialaa; yhä palaavaa kammon tunnetta kaiken ympärillä olevan
sanattoman järkähtymättömyyden vuoksi; ja vapauden itsensä ihanaa,
valtaavaa herruuden tunnetta. Semmoiset ajatukset muiden mukana aalloin
ajelivat kautta Rolfin mielen, ja kun ensi yö tuli, niin hän tunsi --
niin, se hänen täytyi tunnustaa -- suurta lohdutusta sen pienen
avuttoman koiran seurasta, jonka vuode oli hänen oman vuoteensa
vieressä.
Mutta nämä olivat tunnelmia, jotka eivät tule usein; neljässä päivässä
ja yössä, jotka hän oli yksin, ne olivat kokonaan menettäneet mahtinsa.
Metsästäjäin sananparsi "pyssyttömästä miehestä, oudoista otuksista"
toteutui nyt täsmälleen, kun Kuonab oli ottanut heidän ainoan
ampuma-aseensa. Toisena iltana Rolf mökkiin astuessaan -- hän nukkui nyt
siinä -- kävi luomassa viimeisen silmäyksen tähtiin, kun suuri musta
haahmo kiiti puunrunkojen välitse hänen ja hohtavan järven välitse;
pysähtyi, katsoi häneen, sitten ääneti katosi rantaa pitkin. Oliko
kumma, että hän siksi yöksi sulki mökin oven, ja kun hän seuraavana
aamuna kävi hiekkasärkkiä tutkimassa, niin näki hän selvästi, ettei
yöllinen kulkija ollut ilves eikä kettu, vaan saalista etsivä pantteri.
Kolmantena aamuna hän, lähtiessään ulos varhaiseen hiljaiseen
päivänkoittoon, kuuli korskahduksen ja kuusimetsään katsellessaan
hämmästyksekseen näki korkeaksi kohottautuneena, patsasmaisena, melkein
kummituksen kaltaisena muulinkorvineen ja vedenpaisumuksen aikuisine
sarvineen, kookkaan uroshirven.
Rolf ei ollut pelkuri, mutta tuommoinen hirviö ja melkein aivan vieressä
pani päänahkan syyhymään. Hän tunsi itsensä niin avuttomaksi ilman
minkäänlaista ampuma-asetta. Hän astui pirttiin, otti alas jousensa ja
nuolensa, murahti sitten halveksivasti: "Yhhyh, hyvät kyllä pyille ja
oraville, mutta pyssy se olla pitää metsässä!" Hän lähti jälleen ulos;
siinä seisoi hirvi entisessä paikassa. Nuorukainen hyppäsi muutaman
askeleen sitä kohti ja kiljasi; se tuijotti mitään välittämättä. Mutta
Rolf tunsi mielenliikutusta ja peräytyi pirttiin. Muistaen sitten tulen
voiman hän äkkiä teki lieteen valkean. Paksu savu pöllysi tyveneen
ilmaan, laskeutui matalalle, kierteli nauhoina metsikköön, kunnes heikko
tuulenhenki kantoi siitä kiemuran hirven luo. Suuret sieraimet joivat
sitä siemauksen, joka tartutti kauhun eläimen sieluun, se pyörähti
ympäri ja laukkasi parasta kyytiään kohti etäistä suota, eikä sitä sen
koommin näkynyt.
Viisi kertaa tuli näinä neljänä päivänä valkohäntähirviä aivan lähelle,
käyttäytyen tavalla, ikäänkuin olisivat varsin hyvin tienneet, että tuo
nuori ihmisolento oli vaaraton, kerrassaan vailla salaperäisen
kaukosurman voimaa.
Kuinka kiihkeästi Rolf nyt toivoi pyssyä. Kuinka elävästi hänelle
muistui se hetki, kun hänelle kauppias viime kuussa oli tarjonnut
kaunista pyssyä viidestäkolmatta dollarista, jotka olisi saanut maksaa
nahkoilla seuraavana kevännä, ja vihaisesti hän moitti itseään, kun ei
niin hyvää tilaisuutta ymmärtänyt käyttää. Tällä hetkellä hän päätti
päästä pyssyn omistajaksi paikalla, kun tulisi uusi tilaisuus, ja hän
päätti _pakottaa_ sen tilaisuuden pian tulemaan.
Yhden pienen voiton hän sai tällä ajalla. Se eläin, joka oli repinyt
auki lihapussin, oli vielä mökin lähettyvillä; se näkyi selvään siitä,
kun pussia oli taas käyty repimässä aitassa, jonka seinät eivät olleet
tukitut. Muistaen Kuonabin huomautuksen hän viritti kahdet näädänraudat,
toiset katolle sen raon viereen, josta peto oli aittaan tullut, toiset
orrelle, jota pitkin sen täytyi kiivetä päästäkseen lihapussille.
Viritys on hyvin yksinkertaista; koverretaan kolo, johon raudat
avattuina mahtuvat, liipaisimelle sivellään vähän rasvaa; rautain kahden
puolen asetetaan vähän pistävää risua, niin että eläin niiden yli
hypätessään hyppää suoraan vaanivaan satimeen. Vitjat kiinnitettiin
pieneen pölkkyyn.
Vaikka näätää niin harvoin näkee, niin käy se kuitenkin epäilemättä
etupäässä päivällä retkillään. Sen yön ansa pysyi laukeamatta. Kun Rolf
seuraavana aamuna hiljaisen päivänkoiton aikana meni järvestä vettä
hakemaan, niin hän huomasi pitkän mustan juovan; siellä näkyi olevan
sorsia. Istuessaan niitä katselemassa hän kuuli ääntä mökin takaa
puusta. Se oli kiipeävän oravan rapinaa. Sitten hän näki eläimenkin, se
oli näköjään kuin suuri tumma orava. Se syöksyi puun ylös, toisen alas,
yli pölkkyjen, ali pensaitten, salamasukkelaan kuin salamaorava, ja tuon
tuostakin se pysähtyi ja oli hiljaa kuin kivi, tähyten jotain etäistä
epäiltävää esinettä. Nyt se kiiti puuhun kuin ruskea välähdys, vähän
päästä latvasta lähti lentoon kaksi toruvaa sepelpyytä. Alas maahan,
mutkailevana, sirona, herkeämättä toimihaluisena livahti näätä. Se
juoksi pölkkyä pitkin aaltoilevin hypyin; keskellä se pysähtyi kuin
jähmettyneenä, tuijottaen tuikeasti saraheinä-mättääseen. Kolmella
aaltomaisella hypyllä sen sujuva hahmo oli saraheinän reunassa, se
välähti heinäin sekaan ja heti taas ulos, hiiri murisevissa hampaissaan;
hyppy sivulle päin ja samalla toinen hiipijä oli hiipimätönnä, ja taas
muuan. Nämä kolme se tappoi, sitten nakkasi syrjään, ruskea hirmu kun
sattui huomaamaan sorsaparven, joka lensi yli. Se katosi
raitapensaikkoon, tuli jälleen näkyviin, sujuen liejulla kuin ankerias,
kavutakseen sitten paksuun pökköön, jossa oli tikan koloja, livahti
suurimpaan koloon niin äkkiä, että Rolf tuskin sitä huomasikaan ja tuli
taas parin silmänräpäyksen kuluttua ulos, hampaissaan lento-orava, jonka
kallon se oli ruhjonut. Pudottaen oravan se juoksi sen perässä, hyökäten
taas vavahtelevan uhrinsa kimppuun julmasti äristen; sitten ravisteli
sitä rajusti, repi sen kappaleiksi, nakkasi syrjään. Pitkin maata sen
keltainen loistava rinta aaltosi kuin kultainen ampumamaali. Taas se
pysähtyi. Nyt kuin lintukoiran asennossa, sanomattoman soreana, mutta
ah, kuinka ilkeänä! Käärmemäinen kaula heilautti kobramaista päätä
tuulessa, se haisteli ja haisteli, eteni muutaman askeleen, tunnusteli
tuulta ja maata. Vielä vähän edemmä, jo kurotettu kaula ja kiemurteleva
häntä osottivat kiihkeätä mielenkiintoa. Se loikkasi tiheikköön ja
toiselta puolen pompahti samalla esiin lumikenkäjänis, pois, pois
henkikullan edestä. Loikkasi, loikkasi, loikkasi, kaksitoista jalkaa
joka loikkauksella, nopeammin kuin silmä saattoi seurata, näätä aivan
kintereillä. Se vasta oli kilpajuoksua; kuinka ne mennä vilistivät läpi
pensaikon! Jänis kyllä on nopeampi, mutta rohkeus merkitsee paljon, ja
sen sydän oli vallan lamassa. Mutta onni ja hyvät tähdet ahdistivat sen
kaartamaan joelle siihen kohtaan, jossa valkohäntähirvien polku kulki
joen poikki; siihen tultuaan se ei voinutkaan enää palata. Siinä ei
ollut valitsemisen varaa. Se hyppäsi sulaan virtaan ja ui henkensä
edestä. Entä näätä --mikä pakko sen oli jokeen mennä? Vettä se vihasi;
nälkä ei ollut; se oli urheilemassa, mutta vesiurheilu ei kuulunut sen
mielihaluihin. Ojennellen jäsenikkäitä sääriään se jäi aivan rannalle,
pupu rievun pulikoidessa joen poikki metsän suojaan.
Takaisin palasi jälleen wahpestan, ruskea kuolema, livahteli yli
pölkkyjen kuin siivekäs käärme, liukui yli maan kuin turman varjo, ja
kääntyi nyt mökille, mökin omistajan katsellessa. Kuolleen oravan ohi
kulkiessaan se pysähtyi repiäkseen sitä taas, sitten se pensaihin
sukeltaen tuli ulos niin pitkän matkan päässä ja niin sukkelaan, että
katselija ensin luuli sitä toiseksi näädäksi. Se lensi ylös pitkin aitan
nurkkaa, tuskin näytti kiipeävänkään, heilutti keltaista kaulaansa ja
mustanruskeata kuonoaan hetkisen, sitten oikaisi aukkoa kohti.
Rolf istui tuijottavin silmin, kun tuo kaunis pakolainen, sirosti
potkien kattoturpeita, kevein tasaisin hypyin lähestyi avointa rakoa ja
-- tuomiotaan. Yks kaks, kolme -- loikaten pistävien ketrinoksaneulasten
yli se hyppäsi etukäpälänsä salattuun satimeen; näpsis, kamala parahdus,
rävistys -- taistelu, jota olisi ollut mahdoton silmin seurata, ja
oravien anastaja oli itse anastettuna.
Rolf hyökkäsi nyt paikalle. Satimessa raivosi ja riehui kultarinta kuin
pieni piru; se puri rautaa hampaillaan; se kirkui lähestyvälle
ihmisviholliselle.
Siitä oli tehtävä loppu, kuta pikemmin, sitä parempi, ja samoin kuin
näätä oli nytistänyt lento-oravan ja hiiret, samoin kuin Kuonab minkin,
samoin nyt Rolf nytisti näädän, ja salolla oli hiljaista.