Skookum potilaana.
Kotiin on aina ilo tulla; mutta kävellessään huomeneksella mökin
ympärillä he huomasivat monta pientä paikkaa nurin kurin. Kuonabin
vuodelaveri oli maassa, melat, jotka olivat seisoneet mökin seinustalla,
olivat hujan hajan maassa, ja lihasäkki, joka oli ripustettu korkealle
harjan alle, oli auki revitty ja tyhjä.
Kuonab tarkasteli jälkiä ja ilmotti: "Paha vanha mustakarhu; se on
myllännyt pahaa tehdäkseen, kääntänyt kaikki nurin. Mutta lihasäkkiin se
ei ulottunut, näätä on repinyt auki säkin."
"Siitä siis näkyy, mitä meidän pitäisi tehdä: rakentaa aitta mökin
päähän", sanoi Rolf ja lisäsi: "Sen täytyy olla tiivis ja sen täytyy
olla viileä."
"Miksikä ei! Joskus ennen talven tuloa", sanoi intiani; "mutta nyt
meidän täytyy rakentaa vielä yksi ansajuoni, niin kauan kun ilmat
pysyvät kauniina."
"Ei maar", vastasi nuorukainen, "Skookumista ei nyt ole matkaan
lähtijäksi. Me emme voi sitä tänne jättää, ja aitan teemme kolmessa
päivässä."
Halli riepu oli nyt entistäänkin huonommassa kunnossa. Se tuskin saattoi
hengittää, vielä vähemmän syödä ja juoda, ja tämä ratkaisi asian.
Ensinnä potilaan päätä haudottiin niin kuumassa vedessä kuin se suinkin
sieti. Se näyttikin helpottavan sen verran, että se ahnaasti nieli vähän
lientä, jota kurkkuun kaadettiin. Sille tehtiin vuode päivänpaisteiseen
paikkaan ja erämiehet rupesivat uutta huonetta rakentamaan.
Kolmessa päivässä aitta sai valmiiksi, ei puuttunut muuta kuin
tilkitsemistä. Lokakuu oli alkanut ja kirpeä pakkasyö varotti, että
kovat valkoiset kuukaudet olivat tulossa. Kuonab murtaessaan jään
kannusta ja katsellessaan matalalle jäänyttä aurinkoa sanoi: "Lehdet
varisevat nopeaan; pian tulee lumi; me tarvitsemme vielä yhden
ansajuonen."
Äkkiä hän vaikeni, tuijotti järvelle. Rolf katsoi samaan suuntaan, ja
sieltä tuli kolme valkohäntähirveä, kaksi sarvasta ja yksi naaras,
juosten, kävellen, hyppien keveästi esteitten yli, naaras edellä ja
molemmat kilpakosijat perässä seuraten. Kun ne pysyttelivät
järvenrannalla, niin ne lähestyivät mökkiä. Rolf katsahti Kuonabiin,
joka nyökkäsi, Rolf pujahti majaan, sai pyssyn naulasta ja hiipi nopeaan
joelle sille paikalle, missä metsäkarjan polku kulki joen poikki.
Sarvaat eivät vielä tapelleet, se aika ei vielä ollut tullut, mutta
niiden sarvet olivat puhtaat, niska turpoamassa ja ne uhkailivat
toisiaan juostessaan edellä kulkevan perässä. Ne kulkivat kaalamolle
kuin tuttuun paikkaan ja laukkasivat sen poikki, melkein uimatta. Kun ne
olivat maalle nousseet, niin Rolf odotti, kunnes näki ne selvään, ja
äännähti sitten lyhyesti ja terävään "hist". Se oli kuin taikasana,
sillä se muutti nuo kolme samoavaa valkohäntähirveä kolmeksi
kivijäykäksi patsaaksi. Rolfin tähtäimet kääntyivät pienempään
sarvaaseen, ja kun pamauksen suuri savupilvi oli edestä haihtunut, niin
kaksi oli mennyt menojaan ja pienempi sarvaista makasi maassa sätkien
viidenkymmenen askeleen päässä.
"Me olemme löytäneet hyvät metsämaat; hirvet kävelevät leiriin", sanoi
Kuonab; ja saalis lihattiin nopeaan ja ensimäiset ruuakset ripustettiin
uuteen aittaan.
Sisälmykset kasattiin ja peitettiin pensailla ja kivillä. "Nämä
säilyttävät ne korpeilta ja närheiltä; talvella houkuttelemme niillä
kettuja ja otamme niiltä nahkat."
Nyt heidän oli päätettävä huomispäivästä. Skookum oli vähän parempi,
mutta yhä vielä sangen huonona, ja Rolf ehdotti: "Kuonab, ota sinä
kirves ja pyssy ja tee uusi ansajuoni. Minä jään tänne, varustan majan
talveksi ja hoidan koiran." Niin sovittiinkin. Intiani lähti tällä
kertaa yksin leiristä ja meni järven itärannalle; siellä seuratakseen
toista jokea lähteille samoin kuin edellistä, ja palatakseen kolmen tai
neljän päivän kuluttua mökille.