Takaisin majalle.
Pitkän rämeen toisesta päästä joki lähti uudelleen ja entistään paljoa
leveämpänä, ja erämiehet jatkoivat työtään. Yön tullessa he olivat
rakentaneet viisikymmentä loukkua kaiken kaikkiaan, ja taas he yöpyivät
suojatta taivasalle.
Seuraavana päivänä Skookum oli niin paljon huonompana, että he alkoivat
pelätä hengen menevän. Se ei ollut syönyt mitään siitä kovan onnen
tappelusta pitäen. Juoda se vähän saattoi; Rolf siis teki kupillisen
liemiruokaa, ja kun se oli jäähtynyt, niin koira parka sai vähäsen
niellyksi puolen tuntia kestäneen kärsivällisen puuhan jälkeen.
He olivat nyt kotijuonellaan; eräältä mäeltä he jo näkivät järvensä,
vaikka se vielä olikin etäällä, ainakin viiden mailin päässä. He
kulkivat alaspäin pitkin puron vartta, rakentaen yhä pyydyksiä sopiviin
paikkoihin ja nähden savikoissa paljon riistan jälkiä. Puro vihdoin tuli
laajalle avoimelle pensasmaalle, jossa siihen yhtyi toinen etelästä
tuleva puro, ja yhdessä ne muodostivat pienen joen. Siitä pitäen näytti
riistamaa vasta oikein alkavankin; joka puolella näkyi maassa
valkohäntähirven jälkiä, ja tuon tuosta he säikyttelivät niitä
levoltaan. Varjoisa tammimetsä vaihtui toisin paikoin tiheiksi
ketripuurämeiksi, joissa hirvet halusta viettävät talvea, ja kun he
olivat astuneet sitä pari mailia, niin intiani sanoi: "Hyvä, nyt
tiedämme, minne meidän on talvella tultava, kun liha loppuu."
Erään leveän liejuisen kaalamon kohdalla he kerrassaan hämmästyivät
jälkien paljoutta. Enimmäkseen ne olivat valkohäntähirven sorkkimia,
mutta oli joukossa vuoripantterinkin, ilveksen, kalastajanäädän, suden,
saukon sekä minkin jälkiä.
Iltapäivällä he saapuivat järvelle. Joki oli käynyt jo melko leveäksi ja
laski järveen noin neljän mailin päässä majasta etelään päin. Jättäen
loukun sen suistamoon he kulkivat järven rantaa pitkin ja tekivät
hirsiloukun aina neljännesmailin päähän, vähän ylemmäksi ylintä
vesirajaa.
Tultuaan sen paikan kohdalle, jossa Rolf oli ampunut ensimäisen
sarvaansa, he poikkesivat sitä katsomaan. Harmaanärhet olivat nokkineet
raadon löysiä lihoja koko joukon. Mitään suurempaa eläintä ei ollut
käynyt, vaikka lähellä oli runsaasti sekä suden että ketun jälkiä.
"Ugh", sanoi Kuonab, "ne vainuvat sen ja tulevat lähelle, mutta ne
tietävät, että ihminen on käynyt paikalla; niiden ei vielä ole kovin
nälkä, ne pysyvät poissa. Tämä kelpaa loukun paikaksi."
He siis tekivät loukut haaskan kahden puolen. Vielä loukku tai pari,
niin oltiin kotona, saavuttiin mökille juuri pimeän tullessa ja rankan
sateen alkaessa.
"Hyvä", sanoi Kuonab, "loukkumme ovat valmiit; olemme tehneet kaiken
työn, joka pakkasella olisi ollut vaikeata, kun sormemme olisivat olleet
kontassa ja maa jäässä, niin etteivät paalut olisi siihen painuneet. Nyt
saavat loukut tuulehtua, ennenkun kierrämme ja viritämme ne. Mutta
meillä pitää vielä olla hyvä taikakin, vähän ansamiehen lumoja."
Seuraavana aamuna hän lähti matkaan, kalarihma ja kalakeihäs mukanaan;
pian hän palasi takaisin hauki saaliinaan. Hän leikkeli siitä
viipaleita, pisti ne pulloon, sulki pullon tulpalla ja ripusti sen mökin
lämpöiselle päivän puolelle. "Siitä tulee taika, joka lumoo joka
karhun", hän sanoi ja jätti pullon auringonsäteiden haudottavaksi.