Saukkojen mäenlasku.
Oli jo myöhä ja erämiehet viettivät yönsä korkeassa viileässä metsässä.
Skookum unessa itki niin ääneensä, että he kerran tai pari heräsivät.
Päivän lähestyessä koittoaan he kuulivat susien ulvontaa ja
sarvihuuhkajan[16] kummasti samanlaista huhuilua. Naarassuden lyhyen
alku-ulvahduksen ja huuhkajan pitkän huhuamisen välillä ei tosiaan ole
juuri mitään erotusta. Puolivalveillaan sitä kuunnellessaan Rolf kuuli
siipien vikinää, joka pysähtyi heidän päälleen, sitten tuttavallista
kuhertelua. Hän nousi istumaan ja näki Skookumin murheellisena nostavan
muodottomaksi turvonnutta päätään katsellakseen mustarintapyitä, joita
istui rivi sen päällä oksalla, mutta halli parka oli liian sairas
välittääkseen niistä sen enempää. Ne eivät olleet sepelpyitä, joita Rolf
oli ennenkin nähnyt, vaan lajia, joka oli hänelle uusi. Katsellessaan
oksalla istuvia lintuja hän huomasi Kuonabin hiljaa nousevan, menevän
lähimmän pajun luo ja leikkaavan pitkän hoikan vavan, jonka mitta oli
ainakin kaksitoista jalkaa; sen päähän hän teki rihmasta lyhyen
silmukan. Sitten hän varovasti asteli killistelevien pyitten alle ja
vapaansa kohottaen pujotti silmukan ensimäisen kaulaan. Terävä nykäys
kiristi silmukan, pyy pyllähti alas oksaltaan ja toverit vain
kukertelivat kummastustaan, mutta eivät yrittäneetkään pakoon.
Lyhyt terävä isku päästi pyydystetyn vaivoistaan. Vapa silmukkoineen
kohosi uudelleen ja toinen, aina alin, nykäistiin alas ja sama temppu
uudistettiin, kunnes kolme mustarintapyytä oli noukittu. Vasta silloin
alkoi toisille hämärtää, että tässä oli perin vaarallisia naapureita,
niin että ne pyrähtivät lentoon.
Rolf nousi hämmästyneenä istumaan. Kuonab pudotti nuo kolme lintua tulen
viereen ja alkoi valmistaa aamiaista.
"Ne ovat pöllöjä kanoja", hän selitteli. "Enimmäkseen niitä voi pyytää
tällä tavalla, ainakin jos on koira apuna; mutta se toinen pyylaji ei
ole niin tyhmä."
Rolf kyni ja aukoi linnut ja tapansa mukaan nakkasi sisälmykset
Skookumille. Penikka parka! Se toden totta oli säälittävä nähtävä. Se
katseli murheellisesti killistelevillä silmillään, heikosti liikutteli
turvonneita leukojaan, mutta ei nyt koskenutkaan ruokaan, jonka kimppuun
se ennen olisi hyökäten hypännyt. Sille ei kelvannut, sillä se ei saanut
suutaan auki.
Nuotion paikalle erämiehet tekivät hirsiloukun ja jatkoivat sitten
ansajuontaan, veistäen puihin pilkat, rakentaen loukut, kunnes he mailin
kuljettuaan tulivat leveälle tamarakkisuolle ja sen reunoja kaartaen
suosta lähtevälle purolle, joka juoksi itää kohti antautuvaan notkoon.
Joka puolella näkyi riistan merkkejä, mutta he eivät osanneet
odottaakaan, mitä nyt näkivät, varovaisesti kulkiessaan tiheikön läpi
korkeaan vanhaan metsään. Valkohäntähirvi nousi ruohosta ja katsoi
heihin uteliaasti; sitten toinen ja taas toinen, kunnes oli kymmenkunta
näkyvissä; vielä kauempana oli paljon muita; niitä oli vasemmallakin
puolella, ja liikkumisista saattoi päättää, että niitä oli vielä
oikeallakin kädellä. Sitten niiden valkoiset liput keikahtivat pystyyn
ja ne kaikki juoksivat sievästi pois pohjoista kohti kohoavaan
rinteeseen. Niitä saattoi olla näkyvissä kahden- ja kolmenkymmenen
välillä, mutta kun niiden kaikkien valkoiset hännät töyssyivät poispäin,
niin näytti koko metsä olevan valkohäntähirviä täynnään. Niitä näytti
olevan satoja, ja näin monen kauniin otuksen näkeminen täytti molemmat
erämiehet sitä iloisemmalla tunteella, kun he tiesivät niiden olevan
heidän omilla metsästysmaillaan. He olivat toden totta tulleet runsauden
maahan.
Puro heidän kulkiessaan kasvoi; moni lähde sitä kartutti ja joku
melkoinen syrjäpurokin. Muutamia vanhoja majavanmerkkejä he tapasivat,
mutta eivät uudempia; ja aina neljännesmailin ja lyhemmänkin matkan
päähän he jättivät loukun.
Joki alkoi laskea nopeammin, kunnes se tuli pitkään kapeaan laaksoon,
jossa oli monta allikkoa ja kahden puolen jyrkät savirinteet. Siellä he
näkivät yhä ja yhä saukon jälkiä ja merkkejä, ja kulkiessaan
rauhallisesti törmän nokatse, jonka takaa avautui uusi oikea, he
kuulivat kumean molskahduksen, sitten toisen ja yhä useampia.
Erämiesten ensi ajatus oli, että Skookum oli sidottava, mutta silmäys
osotti, että se oli tarpeetonta. Hiljaa he laskivat maahan taakkansa ja
sairas koira asettui nöyrästi niiden viereen maata. Sitten he, kuin
metsämiehet ainakin, varoen hiipivät eteenpäin, vienon itätuulen
puhaltaessa hyvältä puolelta. Ensiksi he luulivat loiskuttelijoita
majaviksi, mutta eivät kuitenkaan olleet nähneet vereksiä majavan
merkkejä, eikä näkynyt minkäänlaista padontapaistakaan. Tuo varma
molskis, molskis, molskis -- se ei kuulunut kaukaa edestäpäin. Se ehkä
saattoi olla kalaa tapaileva karhu, taikka -- eihän kumminkaan, se
ajatus oli liian vastenmielinen -- kanuuta melova ihminen. Mutta yhä
kuului samaa hidasta molskis, molskis, vaikkei aivan säännöllisin
väliajoin.
Nyt se tuntui olevan vain kolmenkymmenen askeleen päässä ja joessa.
Varoen minkä suinkin taisivat he hiipivät savitörmän reunalle ja
vastapäätä he näkivät näyn, jota harvan kuolevaisen on suotu katsella.
Siellä oli kuusi saukkoa; kaksi ilmeisestikin täysikasvuista ja neljä
näköjään parikunnan penikkaa, kaikki täydessä touhussa, mitä
rattoisimmassa inhimillisessä kisassa laskemassa mäkeä pitkin jyrkkää
savirinnettä syvään suvantoon, joka oli sen juurella.
_Plumpp_ laski suurin, arvatenkin isä; sukelsi veteen, noustakseen
jälleen rannassa näkyviin, kavutakseen kuivalle ja loivemmasta kohdasta
parinkymmenen jalan korkuiselle törmälle. Molskis, molskis, molskis,
laski sitten kolme nuorukaista, molskis, molskis emä ja yksi penikoista
melkein yht'aikaa.
"Skuut" laski taas iso uros, ja märkä nahka tuhratessaan ja hangatessaan
pitkää savirinnettä teki sen kerta kerralta niljakkaammaksi ja
liukkaammaksi.
Molkis, plumpp, molskis -- molskis, plumpp, molskis hurautteli
saukkoperhe kiistalla, karkasi jälleen törmän päälle ikäänkuin kilvalla,
kuka ensiksi ennättäisi ja useamman kerran laskisi.
Tuon näyn kisaileva sulous, ilmeinen leikillisyys, eläimellinen
rattoisuus, oli lumoavan hupaisaa. Molemmat erämiehet katselivat sitä
mielihyvin, joka osotti, kuinka läheistä sukua ovat luonnontutkija ja
metsämies. Tietysti heillä oli ahnaitakin ajatuksia, jotka olivat
yhteydessä noiden kiiltävien nahkojen kanssa, mutta oli vasta syyskuu,
eivätkä edes saukon nahkat vielä olleet täysikelpoisia.
Skuut, plumpp, molskis, jatkoi onnellinen joukko, sen näki,
vähentymättömällä ilolla ja ratolla. Luisu paranemistaan parani ja
saukot näyttivät olevan väsymättömät; kunnes äkkiä kuului äänekästä
vaikka läkähtyvää räyhyä ja Skookum, kaiken varovaisuuden unohtaen,
laukkasi törmää alas kyytiä antamaan.
Kimakoilla lintumaisilla kirahduksilla vanhat saukot varottivat
nuorukaisia. Molskis, molskis, molskis, hurauttivat kaikki suvantoon,
mutta jälleen noustakseen, pää ojossa uiden, sillä ne olivat vain vähän
säikähtäneet. Se oli Kuonabille liikaa; hän kohotti piilukkonsa,
liksahdus, paukaus, vanha uros maalina, mutta tämä sukelsi liksahtaessa
ja vältti. Metsämiehet nyt, Skookum kolmantena, hyökkäsivät rinnettä
alas suvantoon, sillä se oli pieni ja matala; ellei siitä ollut
maanalaista käytävää, niin olivat ne kaikin satimessa.
Mutta saukot huomasivat vaaran. Kaikki kuusi ne hyökkäsivät pois
allikosta avoimeen sorapohjaiseen virtaan, vanhemmat kaiken aikaa
hätäisesti kirahdellen sikiöilleen. Ne livahtivat kaatuneitten puitten
ja pensaitten alitse, alitse juurien, päällitse särkkäin, erämiehet
takaa-ajaen, nuija kummallakin, ja Skookum aivan aseetta.
Saukot näyttivät hyvin tietävän, mihin matka oli, ja jättivät jälkeensä
kaikki muut paitsi koiran. Unohtaen oman tilansa Skookum oli melkein
tavottanut yhden saukonpoikasista, kun emä kääntyikin ympäri ja kähisten
ja äristen teki hyökkäyksen. Skookum sai kiittää onneaan, kun pääsi
pienellä näykkäyksellä, sillä saukko on vaarallinen vastustaja. Mutta
koira paran täytyi uikuttaen palata molempien kantamuksien luo, joita
sen ei olisi pitänyt ensinkään jättää.
Molemmat metsämiehet tulivat nyt avoimeen metsään, jonka kautta Kuonab
saattoi juosta edelle ja sulkea tien saukoilta, näitten laukatessa
alaspäin virrassa, perässä Rolf, joka turhaan koetti saada nuijallaan
isketyksi. Muutamassa sekunnissa perhekunta oli Kuonabin kohdalla,
näköjään satimessa, mutta ei ole sen urhoollisempaa tappelijaa kuin
sikiöittensä puolesta tappeleva saukko. Vähääkään ymmälle joutumatta
molemmat isot saukot päin vastoin tekivät yhtaikaa raivoisan hyökkäyksen
intiania vastaan. Tämä oli hänelle täydellinen yllätys, hän ei osannut
nuijallaan ja hyppäsi syrjään välttääkseen niiden hampaat. Perhe mennä
porhalti hänen sivuitseen, ja emän kaiken aikaa kiiruhtaessa poikasia
kirahduksillaan, ne kaikin sukelsivat liekoryteikköön ja pakenivat
pajurämeeseen, joka levisi vanhaksi majavalammeksi. Siinä hävisi
saukkoperhe eränkävijäin näkyvistä äänettömään erämaahan.