Piikkisika.
Skookum oli vain osaksi opetettu pikku koira; se käskettynä jäi majalle,
jos sille nimittäin sopi, mutta seurasi arvelematta isäntäänsä, taikka
juoksi hänen edellään, jos arveli ihmisen viisautta huonommaksi kuin
kolmentoista kokemuksen kuukauden kuluessa hankittua kypsää
koiraviisautta. Mutta nyt se eli elämää, jossa entinen kokemus usein
väkisinkin petti. Hiljainen kahina maata peittävistä lehdistä oli saanut
sen sitä kohti hyökkäämään, ja terävä kiukkuinen haukkuna ilmaisi, että
se oli keksinyt jonkun vihamielisen metsänasukkaan. Mutta vihainen
haukunta vähän väliä muuttui jonkinlaiseksi ulinaksi, joka oli puoleksi
kiukkua, puoleksi tuskaa. Metsämiehet juoksivat paikalle ja näkivät tuon
pikku tyhmeliinin kerran toisensa jälkeen hyökkäävän valtavan suuren
piikkisian kimppuun, joka oli pistänyt päänsä kaatuneen puun alle ja
jättänyt piikkejä täynnään töröttävän takaruumiinsa koiran
ahdistettavaksi; hännästä, joka sivalteli puoleen ja toiseen, jäi aina
uusi annos piikkejä koiran kuonoon ja naamaan joka kerta kun se uudisti
hyökkäyksensä. Skookum oli kiukkuinen tappelemaan, mutta selväänkin se
jo näytti saaneen melkein tarpeekseen. Piikkien tuottamat tuskat
tietysti yhä lisääntyivät, kiihtyivät joka liikkeellä. Kuonab otti
vahvan kepin ja ajoi sillä piikkisian piilopaikastaan. Rolf luuli hänen
tappavan sen, heti kun eläimen pää oli paljastunut, mutta piikkisika,
huomatessaan uuden ja voimallisemman vihollisen, ei menettänyt
hetkeäkään, vaan laukkasi hidasta löntystävää juoksuaan lähimmän pienen
kuusen luo ja kapusi korkealle sen oksiin turvalliseen piilopaikkaan.
[Kuva: Skookum ja piikkisika.]
Metsämiehet kutsuivat nyt koiran luokseen. Se oli surkean näköinen,
pyyhkieli kuonoaan, ensin toisella käpälällään, sitten toisella,
koettaen karistella pois piikkejä kielestään, räpytellen kovin silmiään,
murahdellen ja itkeä vikisten tuskasta hangatessaan päätään milloin
maata, milloin molempia etukäpäliään vastaan. Rolf piteli sitä sen
aikaa, kun Kuonab äkkinykäyksellä nyhti pois piikin toisensa jälkeen.
Kolme- neljäkymmentä myrkyllistä pikku pistintä siten noukittiin irti
sen vavahtelevista koivista, päästä, poskista ja kuonosta, mutta
pahimmat olivat ne, jotka olivat huulissa ja kielessä. Ne olivat jo
painuneet syvälle pehmeään värisevään lihaan. Yksitellen veti punainen
mies voimakkailla sormillaan ulos huuliin tarttuneet piikit, ja Skookum
vain vikisi vähän, mutta se kiljui ääneensä, kun kieleen tarttuneita
poistettiin. Rolfilla oli täysi työ sitä kiinni pidellessään, ja se,
joka ei olisi tiennyt, mitä oli tekeillä, olisi saattanut luulla, että
molemmat miehet pitelivät koiraa kiduttaakseen sitä tahallaan mitä
julmimmin.
Mutta kovin syvälle ei kuitenkaan ainoakaan piikki ollut uponnut. Kaikki
saatiin viimein irti nyhdetyiksi ja pikku koira pääsi vapauteensa.
Rolf alkoi nyt miettiä kostoa piikkisialle, joka hyvässä turvassa istui
läheisessä puussa.
Ruutia ei kannattanut tuhlata, mutta Rolf varustautui puuhun kiipeämään,
kun Kuonab sanoi: "Ei, ei; sitä et saa. Näin kerran valkoisen miehen
kiipeävän kahkia ottamaan; se odotti, kunnes hän oli lähellä, sitten
peräytyi alemmaksi hännällään sivaltaen. Hän nosti käsivartensa
suojellakseen kasvojaan. Se keihästi hänen käsivarttaan viiteenkymmeneen
kohtaan, eikä hän voinut kasvojaan suojella; silloin hän koetti päästä
maahan, mutta kahk tuli nopeammin ja sivalteli häntä; sitten hänen
kätensä pääsivät irti ja hän putosi. Sääri katkesi ja käsivarsi oli
puolen vuotta turvoksissa. Piikit ovat sangen myrkyllisiä. Vähältä piti,
ettei hän kuollut."
"No mutta voin minä ainakin hakata puun poikki, niin että se putoo", ja
Rolf otti kirveen.
"Wah!" sanoi Kuonab, "ei; isäni sanoi, ettei kahkia saa tappaa, ellei
uhraa ja käytä sen piikkejä kotitöihin. Se on huono taika, jos kahkin
tappaa."
Piikkiniekka siis jätettiin rauhaan paikalleen, jota se oli niin
urhoollisesti puolustanut. Mutta entä Skookum, mitenpä se? Se oli
lopulta laskettu irti. Viisastuakseenko? Johan nyt! Ei ollut kulunut
tuntiakaan, ennenkuin se löysi toisen piikkisian ja muistaen vain
vihansa teki saman ikävän erehdyksen ja sai jälleen alistua saman
tuskallisen avun alaiseksi, jota ilman se varmaan olisi kuollut. Mutta
vasta illalla se alkoi tuntea oikean rangaistuksensa, eikä seuraavana
aamuna kukaan olisi tuntenut tuota metsämiesten perässä surkeana
kulkevaa limppupäätä samaksi vilkkaaksi pikkukoiraksi, joka vielä
edellisenä päivänä oli niin iloisesti metsässä juoksennellut. Monta
pitkää päivää kului, ennenkun se oli täysin parantunut, ja vähän aikaa
oli henkikin vaarassa. Eikä se sittenkään elämänsä loppuun saakka tullut
täysin älyämään, kuinka mieletöntä oli hyökätä hännällään tappelevan
eläimen kimppuun.
"Niin se on aina", sanoi intiani. "Ilveksen, vuoripantterin, suden,
ketun, kotkan, kaikkien, jotka hyökkäävät kahkin kimppuun, täytyy
kuolla. Kerran isäni näki karhun, jonka sen piikit tappoivat. Se oli
koettanut purra kahkia, mutta se sai suun täyteen piikkejä, joita se ei
voinut sylkeä ulos. Ne upposivat syvempään ja sen leuat turposivat, niin
ettei se voinut avata eikä sulkea niitä syödäkseen; sitten se kuoli
nälkään. Minun väkeni löysi sen kosken alta kala-allikon luota. Siinä
oli paljon kaloja. Karhu saattoi niitä kämmenellään tappaa, mutta ei
syödä, niin että se suu selkisten selällään ja ylellisyys ympärillään
kuoli siinä allikossa nälkään.
"Ei ole muuta kuin yksi eläin, joka voi kahkin tappaa, ja se on ojeeg,
suuri kalastajanäätä. Se on piru itse. Se tekee kovin voimalliset taiat;
kahk ei voi sille mitään. Se kääntää sen selälleen ja repäisee auki
sileän mahan. Niin se on joka kerta. Emme me tiedä, mutta minun isäni
sanoi syyksi, että kun Nana Boju kerran vedenpaisumuksessa istui uivalla
puulla kahkin ja ojeegin kanssa, niin kahk oli pöyhkeä ja tahtoi istua
korkeimmalla paikalla, mutta ojeeg kunnioitti Nana Bojua ja puri kahkia,
opettaakseen sitäkin, ja sai siitä korvilleen monipiikillisen hännästä.
Mutta manito veti ulos piikit ja sanoi: 'Olkoon nyt näin aina; ojeeg
voittaa kahkin, eivätkä kahkin piikit koskaan pysty ojeegiin'."