Ansajuoni.
Nyt kun oli talveksi maja ja ensi hätään ruokaakin, oli aika ryhtyä
ansain teon vakavaan toimeen; nyt oli rakennettava loukkujuoni
lähestyvänä kylmänä aikana käytettäväksi. Se tosin oli vielä vähän
aikaista, mutta oli hyvin suotavaa, että juonet saatiin asetetuiksi
kautta metsäin kaikkiin aiottuihin suuntiin, sen varalta että sattuisi
muita erämiehiä tulemaan. Useimmat turkiseläimet viihtyvät pienien
puronnotkojen varsilla: majava, saukko, minkki, biisami, pesukarhu,
muita mainitsematta. Ne jotka eivät vakinaisesti elä veden luona,
etsivät semmoisia paikkoja niiden suojaisuuden vuoksi ja siksi että
niiden riistaeläimet niissä asuvat; semmoisia ovat ilves, kettu, iso
"kalastajanäätä" ja oikea näätä, jotka syövät kanineja, jäniksiä ja
hiiriä. Ansajuoni sen vuoksi tavallisesti kulkee jotain puronlaaksoa
pitkin, vedenjakajan poikki ja sitten johonkin toiseen laaksoon, josta
se palaa lähtökohtaan.
Myöhään syyskuun lopulla siis Rolf ja Kuonab makuuvaatteineen,
kattiloineen, neljän päivän eväin, kaksi kirvestä mukanaan, Skookum
milloin edellä juosten, milloin perässä puuhaillen, lähtivät nousemaan
erään puron laaksoa, joka lähellä heidän majaansa päättyi järveen.
Neljännesmailin kuljettuaan he rakensivat ensimäisen näädänloukun.
Siihen kului tuntikausi, se jätettiin virittämättä. Paikka oli valtavan
puun alla, maasaarekkeella, jonka ympäri puro juoksi mutkassa. Puuhun
veistettiin kolmelle puolelle pilkat. Kolmisensataa askelta kauempana
oli toinen hyvä paikka ja siihenkin rakennettiin loukku. Eräässä
paikassa oli kannaksen poikki kapea polku, nähtävästi saukkojen
tallaama. "Siinä on hyvä rautain paikka, jahka aika joutuu", huomautti
Kuonab.
Tuon tuostakin he säikyttivät valkohäntähirviä, ja eräässä liejuisessa
kohdassa, jossa puron poikki kulki niiden polku, he huomasivat, paitsi
kaikenlaisia pieniä jälkiä, susien, karhujen ja vuoripantterin eli
puuman käpälänjäljet. Pikku Skookum haisteli niitä pelokkaasti ja
pystyyn nousseet niskakarvat osottivat, että ne ainakin siihen olivat
tehneet syvän vaikutuksen.
Viisi tuntia kuljettuaan ja työskenneltyään he tulivat toiselle siihen
yhtyvälle purolle, ja molempien notkojen kulmauksessa he huomasivat
pienen puun, joka melkein miestä korkealle oli merkillisellä tavalla
jyrsitty ja raavittu.
"Karhupuu", sanoi Kuonab, ja Rolf sai sitten vähitellen kuulla siitä
enemmänkin.
Karhuilla ja useimmillakin eläimillä on nimittäin tapana merkitä se
piirikunta, jota ne omanaan pitävät. Tavallisesti se tapahtuu siten,
että ne eri paikkoihin jättävät omaa hajuaan, käyden siten koko
piirinsä, mutta toisinaan tehdään vielä näkyviäkin maamerkkejä. Majava
leipoo pienen multakokkareen, susi raapii maata takajaloillaan ja karhu
kynsin hampain repii merkkipuun. Kun tämä uudistuu tuon tuostakin,
milloin karhu sattuu puun lähellä olemaan, niin se pysyy vereksenä, niin
kauan kun karhu paikkakunnankin omistaa. Mutta varsinkin juhannuksen
aikaan, jolloin on karhujen kiima-aika, merkkipuu loistaa valkeaksi
verestettynä ja on apuna sopivien seurakumppanien löytämiseen, sillä
kaikki metsän karhut ovat silloin liikkeellä elämänkumppania etsimässä;
kaikki ne poikkeavat ja jättävät merkkipuuhun muiston itsestään, jotta
seuraava karhu tarkalla vainullansa voi aina päättää, mitä sukupuolta se
oli, joka sitä ennen puulla poikkesi, ja jäljistä tietää, mille
suunnalle se matkasi.
Tämä oli siis karhun merkkipuu, mutta pian Kuonab osotti Rolfille
paikan, jossa yhtyi kaksi pitkää pölkkyä kulmaksi puun luo, joka oli
hangattu ja löyhkäävä, ja näytti moniaita näädänkarvoja, jotka
ilmaisivat sen näädän merkkipuuksi ja hyväksi loukun paikaksi.
Löydettiin vielä kolmaskin merkkiasema: avoimesta heinäisestä lehdosta
suuri valkoinen kivi, jolla oli ketun jätteitä. Intiani selitti:
"Jokainen kettu, joka likitienoilla kulkee, tulee haistelemaan tätä
kiveä saadakseen tietää, kuka heimolainen se on liikkeellä, niin että
tämä siis on hyvä ketunpyydyksen paikka; rautain tietenkin, sillä kettu
ei koskaan mene loukkuun."
Ja vähitellen Rolf oppi, että samanlaisia tapoja on jossain määrin
kaikilla eläimillä; yksinpä hiirillä ja myyrilläkin. Me vain näemme
niistä niin vähän, koska aistimemme ovat tylsät ja havaintokykymme
harjaantumaton; mutta luonnontutkija ja metsämies aina tietävät mistä
etsiä metsän nelijalkaisia asukkaita, ja he voivat tällaisista merkeistä
sanoa, omistaako maan tämä tai tuo piileskelevä heimo.