Rolfin ensimäinen valkohäntähirvi.
He rakensivat majaa uupumatta, jotteivät menettäisi ainoatakaan kaunista
päivää, eivätkä edes joutuneet lähtemään valkohäntähirviä[13] ajamaan,
joita silloin tällöin näkyi järven takaa. Kun veres liha oli loppunut,
huomasi Rolf saavansa tilaisuuden, jota hän oli kauan odottanut.
"Kuonab, nyt minun pitää saada lähteä yksin hirven ammuntaan; anna
minulle pyssy."
"Ugh! mene. Tänä iltana sopii hyvin."
Rolf siis lähti yksin matkaan, kun aurinko oli painunut matalammalle,
sillä keskipäivällä valkohäntähirvet tavallisesti makaavat pensaikoissa.
Rolf tiesi hyvin, että oli kuljettava vastatuuleen ja niin ääneti kuin
suinkin. Lounaasta kävi vieno tuulenhenki, ja lounatta kohti hän siis
alkoi astua, pitkin järven rantaa. Jälkiä ja muita merkkejä näkyi
kaikkialla; oli mahdoton seurata mitään erikoista jälkeä. Hänen
suunnitelmansa oli vain kulkea ääneti ja luottaa onneensa, eikä hänen
tarvinnutkaan kauaa odottaa. Pienen metsäaukion toisella puolella hän
lännessä päin huomasi liikuntoa pensaissa, mutta se taukosi, ja hän oli
epätietoinen siitä, oliko ehkä eläin, luulon mukaan sarvas, mennyt
menojaan, vai vieläkö se oli paikallaan. "Elä hellitä, ennenkun olet
varma", se oli yksi Kuonabin viisaita elämänohjeita. Rolfin piti saada
tietää, mikä se oli liikkunut. Hän siis seisoi hiljaa ja odotti. Kului
minuutti; toinen; monta; kauan aikaa; ja yhä hän odotti, mutta pensaissa
ei sen koommin näkynyt elon merkkejä. Hän alkoi silloin luulla
erehtyneensä; mutta hyvä metsämiehen tapa vaati _saamaan selville, mikä
se oli ollut._ Monta kertaa hän tunnusteli tuulta, ensiksi sormeaan
kostuttamalla, joka koe sanoi "lounaasta"; toiseksi heittämällä ilmaan
jonkun kourallisen kuivia heiniä, josta sai tiedon: "lounaasta kyllä,
mutta tässä lehdossa vähän etelään kallistuen". Siitä hän tiesi, että
saattoi hiljaa hiipiä sen pensaan pohjoispuolelle. Hän tarkasti pyssynsä
vänkkiruudin ja alkoi hiipiä verkalleen ja varkain, hakien semmoisia
aukkopaikkoja, joita myöten saattoi kulkea ilman voimanponnistusta,
oksia liikuttamatta ja melua synnyttämättä. Askel askeleelta hän teki
matkaa; joka kerta hän jalkansa nostettuaan laski sen alas maahan vasta
kun oli astumapaikan tunnustellut. Joka askeleella hän pysähtyi
katselemaan ja kuuntelemaan. Sille varottavalle paikalle ei ollut kuin
satakunta askelta, mutta Rolf viipyi sillä matkalla viisitoista
minuuttia, ja monta kertaa hän pahasti hätkähti milloin lentoon
pyrähtävää mustalakkitiaista,[14] taikka tikan takomista. Hänen
sydämensä pamppaili yhä kovemmin ja kovemmin, niin että olisi luullut
sen kuuluvan hyvään matkaan; mutta hän jatkoi varovasti hiipimistään, ja
vihdoin hän pääsi siihen tiheikköön, joka hänessä oli synnyttänyt
semmoisia vavahduksia ja toivoja. Siellä hän seisoi ja tähysi kokonaisen
minuutin. Taas hän tunnusteli tuulta ja alkoi verkalleen kaartaa pensaan
ympäri paikan länsipuolelle.
Hiivittyään verkalleen, jännityksessä, parikymmentä askelta hän tapasi
suuren sarvaan jäljet ja merkit, aivan verekset, ja taas hänen sydämensä
sykki kiivaammin; verta tunki kaulaan ja päähän, niin että hän oli
tukehtua. Hän arveli parhaaksi seurata jonkun matkaa tätä kuumaa jälkeä
ja astui pyssynhana viritettynä pehmeästi edelleen. Sininärhi huusi "hai
tshai!" ilkeän kovalla äänellä ja näytti nauravan hänen jännittynyttä
kiihtymystään. Vielä muutama askel eteenpäin varovasti, verkalleen
hiipien, sitten hän kuuli takaapäin äänekkään viheltävän puhalluksen.
Paikalla kääntyen hän huomasi olevansa naamakkain uljaan ja
ison lyhytsinikarvaisen sarvaan kanssa. Siinä se seisoi, ei
kolmenkaankymmenen askeleen päässä; eläin, jota hän oli niin kauan
väijynyt, oli nyt täysin näkyvissä, kylki häneen päin. He katselivat
toinen toistaan aivan alallaan muutaman sekunnin, sitten Rolf ilman
sanottavaa levottomuutta kohotti pyssyn ampuakseen, ja yhä sarvas seisoi
katsellen. Pyssy oli ojennettuna, mutta voi, kuinka häijysti se tutisi
ja huojui! ja kuta vakavampana Rolf koetti sitä pitää, sitä enemmän se
vapisi, kunnes vavistus kirotusta pyssystä levisi koko ruumiiseen;
hengitys alkoi hätääntyä, kädet ja jalat tutisivat; ja viimein kun
sarvas liikutti päätään paremmin nähdäkseen ja nosti häntänsä, niin
nuorukainen kooten kaikkensa voittaakseen mielenliikutuksensa, veti
liipasinta. Pau! ja sarvas katosi keveästi hyppien näkyvistä.
Rolf parka; kyllä hän nyt oli pahoillaan; aivan kipeänä itsensä
halveksimisesta. Kolmekymmentä askelta, alallaan, koko kylki päin,
keskellä päivää, iso sarvas ja niin ohi kuin suinkin. Niin aina, tuossa
oli luodinreikä puussa. Viisi jalkaa sarvaan pään yläpuolella. "Ei
minusta mihinkään; ei minusta tule koskaan metsämiestä", hän voihki,
kääntyi sitten ja asteli hitaasti takaisin majalle. Kuonab katsahti
häneen udellen, sillä hän oli tietysti kuullut laukauksen. Hän näki
synkän ja murheellisen näköisen nuorukaisen, joka vastaukseksi hänen
kysyvään katseeseensa vain pudisti päätään, ja ampuma-ase lensi naulaan
ilkeästi helähtäen.
Kuonab otti alas pyssyn, pyyhki sen, panosti uudelleen ja kääntyen
nuorukaisen puoleen sanoi: "Nibowaka, sinähän olet kipeä. Ugh! Tiedätkö
miksi? Pääsit hyvälle matkalle, mutta saitkin hirvikuumeen. Niin se aina
käy, käy jokaiselle ensi kerralla. Lähdet huomenna uudestaan, niin saat
sarvaasi."
Rolf ei vastannut siihen mitään. Kuonab silloin arveli: "Vai pitääkö
_minun_ lähteä?" Se sana muutti asian, se koski Rolfin ylpeyteen.
"Ei, yritämmä huomenna uudestaan."
Aamukasteen aikana hän uudelleen oli eräretkellä. Tuulta ei ollut, mutta
todennäköistä oli, että se jälleen alkaisi lounaasta. Hän sen vuoksi
kulki jotenkin samaa jälkeä kuin edellisenäkin iltana. Hän huomasi
paljoa helpommaksi kulkea ääneti nyt, kun koko maailma oli kasteesta
märkänä, ja teki taivalta nopeaan. Hän kulki sen kovan onnen lehdon ohi,
tarkasti jälleen puuta, joka oli silpoutunut monta jalkaa liian
korkealta, ja sitten eteenpäin. Sitten kuului sininärhen räkätystä; se
on usein merkki siitä, että valkohäntähirvi on läheisyydessä. Se aina
varottaa, että jotain on tekeillä, eikä viisas metsämies koskaan jätä
sitä huomioon ottamatta.
Rolf seisoi hetken kuunnellen ja tähyten. Hän luuli kuulevansa kuopinaa;
sitten taas närhen äänen, mutta edellinen taukosi ja närhen mekastus
hälveni etäisyyteen. Varovasti hän taas hiipi muutaman minuutin; tuli
toinen aukio. Metsän peitosta hän tutki sitä; sitten hän näki koko
etäällä toisella puolella lähellä maata pienen välähdyksen. Hänen
sydämensä hätkähti; hän tutki paikkaa, näki välähdyksen uudelleen ja
erotti sitten eläimen pään, naarashirven, joka makasi pitkässä ruohossa.
Välähdyksen se sai aikaan korvallaan, ravistaessaan pois kärpästä. Rolf
vilkasi vänkkipannuun, rohkaisi itseään, asettui täysin valmiiksi ja
päästi sitten lyhyen terävän vihellyksen. Valkohäntähirvi paikalla nousi
seisaalleen; sitten ilmestyi toinenkin, pienempi; sitten nuori sarvas,
kaikki katselivat häneen päin. Pyssypä kohosi poskelle, mutta jälleen
sen suu alkoi tutista. Rolf laski sen alas, sanoi itselleen kovat ja
jyrkät sanat: "_Se ei saa_ nyt vavista." Valkohäntähirvet oikoivat
jäseniään ja alkoivat verkalleen kävellä järveä kohti. Kaikki olivat
kadonneet, paitsi sarvas. Rolf päästi toisen vihellyksen, joka muutti
sarvaan kuvapatsaaksi. Vahvistaen mieltään pontevalla "_minä tahdon_"
hän kohotti pyssyn, piti sen vakaana ja ampui. Sarvas hytkähti kokoon,
hyppäsi ja katosi. Rolfin mieltä jälleen käänteli pahastus, mutta hän
panosti pyssynsä uudelleen ja lähti nopeaan eteenpäin.
Syvät jäljet oli sillä paikalla, jossa sarvas oli hypännyt pyssyn
pamahtaessa, mutta verta ei näkynyt. Hän seurasi ja löysi muutaman
askeleen päästä seuraavat kavionpainalmukset ja niiden päällä kirkkaan
punaista väriä; vähän kauempana oli toinenkin veriläikkä; enemmän ja
lyhempiä hyppyjä, kunnes sadan askeleen päässä -- niin, siinä se makasi,
pyöreä harmaa haahmo, aivan kuolleena, sydämeen ammuttuna.
Rolf päästi pitkän raikuvan sotahuudon ja sai vastauksen paikasta, joka
oli kumman lähellä, ja Kuonab astui esiin puun takaa.
"Minä sain sen", huusi Rolf.
Intiani hymyili. "Tiesin minä, että saisit, sen vuoksi seurasinkin;
eilen iltana minä tiesin, että sinun täytyi tutistavasi tutista, ja
siksi annoin sinun lähteä yksinäsi."
Sangen huolellisesti se sarvas nyljettiin, ja Rolf oppi monen pienen
tempun syyn.
Kun nahka oli nyljetty (paitsi päästä tai koivista), niin Kuonab
varovasti leikkasi pois lihaksia peittävän leveän jänteen, joka alkaa
selästä lanneluista ja ulottuu olkaluihin; se oli nimittäin
_neulesuoni_. Sitten hän leikkasi ne molemmat pitkät paistit, jotka ovat
selkärangan kummallakin puolella ulkopuolella, ja molemmat pienemmät
sisäpuolelta. Ruumis sitten jaettiin neljään kappaleeseen, kuhunkin
kappaleeseen lapa, ja nämä kaikki ynnä munuaiset ja sydän pantiin
vuotaan. Sisälmykset, pään, kaulan, koivet, kaviot hän jätti ketuille,
mutta ristiluun hän ripusti puuhun ja kiinnitti siihen kolme punaista
lankaa, jotta Suuri henki mieltyisi ja antaisi hyvät metsästykset.
Päälle puhuen hän sitten sanoi: "Veljyemme, anna meille anteeksi. Sääli
oli sinua tappaa. Katso! Me annamme sinulle punaisten nauhain kunnian".
Sitten he muita osia kantaen astuivat takaisin majalle.
Lihat ripustettiin varjoon säkkeihin kiedottuina, etteivät kärpäset
niihin päässeet, mutta nahkan upotti Kuonab suon silmään lämpimään
liejuun, ja kolmen päivän päästä, kun karva alkoi irtautua, hän kaapi
sen puhtaaksi. Leveän saarnipuisen vanteen hän oli vuollut valmiiksi, ja
kun vihanta parkitsematon vuota oli sille jännitetty, niin intianilla
oli jälleen intianilainen rumpu.
Se ei ollut kunnolla kuiva, ennenkuin parin kolmen päivän kuluttua, ja
kehällä kuivaessaan se napsahteli ja soinnahteli, josta kuuli, kuinka
nahka pingottui. Kuonab koetteli sitä vielä samana iltana istuessaan
tulen ääressä ja hiljaa hyräillessään:
"Hoipa hoi -- heipä hei."
Mutta seuraavana aamuna hän ennen auringonnousua kohosi vaaralle, päivän
paistamalla kallionnokalla istuen hän tervehti Päivän jumalaa
rukouksella, jota hän ei ollut rukoillut siitä päivästä, jona he
lähtivät Asamukin ison kallion luota; jatkoksi hän lauloi runon:
"Isä, sinua kiitämme;
Oivat löysimme metsämaat.
Liha ei puutu wigwamista."