Rannalla jalanjälki.
Jesupin joki oli untelo joki, joka tuli suoseuduilta, ja se olisi ollut
helppo nousta, ellei siinä olisi ollut niin paljon kaatuneita puita.
Toisia niistä oli jo monta vuotta takaperin katkottu, ja siitä saattoi
päättää, että vanha erämies oli kulkenut tätä tietä. Kerran he jo
pelästyivät keksiessään rannalla vereksiä lastuja, mutta murhe muuttui
iloksi, kun ne huomattiinkin majavan töiksi.
Kymmenen mailia he kulkivat sinä päivänä. Illalla he tekivät leirin
Jesupin järven rannalle, ylpeinä ja onnellisina siinä uskossa, että he
nyt olivat tämän kaiken oikeat omistajat. Yöllä he tuon tuostakin
kuulivat susien ulvovan, mutta se tuntui kuuluvan kaukaa järven takaa.
Aamulla he lähtivät jalan tiedusteluretkelle ja äkkiä ilokseen näkivät
viisi valkohäntähirveä ja jälkiä joka puolella. Ilmeisesti se oli oikea
valkohäntähirvien paratiisi, ja vähemmässä määrässä oli muittenkin
eläimien jälkiä -- minkkiä melko runsaasti, parissa kohdassa saukkoja,
vuoripantteri ja emähirvi vasikoineen. Molempain metsämiesten sydän
pamppaili moista mahdollisuuksien ylöllisyyttä. He viehättyivät
kulkemaan yhä kauemmaksi, ajatukset hekumoiden niissä monissa iloissa,
jotka heitä täällä odottivat, mutta sitten aivan äkkiä sattui eteen
jotakin, joka muutti heidän ilonsa murheeksi -- _ihmisen jalanjälki_;
lehmännahkaisen anturan veres painalmus. Siitähän saattoi raivostua.
Ensi väläykseltä se tiesi, että heidän edellään oli toinen erämies,
jolla oli laaksoon vanhempi oikeus, kirjottamattoman lain myöntämä. He
seurasivat niitä mailin. Ne harppasivat rantaa hyvää kyytiä, toisinaan
täyttä juoksua, ja aina läntistä rantaa seuraten. Sitten he löysivät
paikan, jossa mies oli istahtanut ja murtanut koko joukon
simpukankuoria, ja jälleen hän oli kiirein rientänyt. Mutta
istumapaikoilla ei ollut mitään merkkiä pyssynperästä eikä muustakaan
aseesta. Sitäpaitsi: miksi hän käytti saappaita? Metsästäjät käyttivät
niitä harvoin.
Pari mailia intiani Rolfin keralla kulki perässä ja he huomasivat, että
vihattu muukalainen toisin paikoin oli juossut kuin henkensä edestä.
Sitten he palasivat takaisin kamalasti pettyneinä. Se näytti alussa
musertavalta iskulta. Heillä oli kolme tietä edessään -- joko lähteä
edempää pohjoisesta paikkaa hakemaan, taikka otaksua, että järven toinen
ranta oli heidän, taikka tarkkaan tutkia, kuka ja mikä mies muukalainen
oli. Tämä viimeksi mainittu tuli päätökseksi. Kanuu työnnettiin vesille
ja kuormattiin, ja he lähtivät etsimään ja toivoivat, etteivät löytäisi
erämiehen majaa järven rannalta.
Meloskeltuaan järven rantaa neljä tai viisi mailia ja pelotettuaan
juoksuun moniaan sarvaan ja sorsia monet parvet, erämiehet menivät
maalle ja yhä he näkivät samain kovan onnen jalanjälkien vakaasti
painavan etelää kohti. Puolenpäivän aikaan he olivat tulleet toiseen
järveen vievän läntisen salmen eteläpäähän ja jälleen rantaa
tutkittaessa huomattiin jalanjäljet, jotka tässä erosivat järvestä ja
kulkivat etelää kohti. Erämiehet palasivat nyt pääjärveen ja pääsivät
puolenpäivän aikaan sen pohjoispäähän. Majasta he eivät olleet nähneet
merkkiäkään missään, vaikka järven kumpikin ranta oli kaiken päivää
selvään näkyvissä. Kuka outo mies oli ollut, se jäi salaisuudeksi, mutta
ei hän täällä asunut, eikä siis ollut pätevää syytä, joka olisi
kieltänyt taloksi rupeamasta.
Entä paikka? Seutu näytti joka puolella yhtä hyvältä, mutta tavallisesti
on paras majottua laskuväylän varteen. Siellä jos nousee myrsky, eivät
isot laineet uhkaa kanuuta, eivätkä pakota maalla pysymään. Se on järveä
kaartavien eläinten suosittu ylimenopaikka, ja toiset erämiehet
tullessaan varmasti näkevät majanne, ennenkuin järveen nousevat.
Mutta kummalle puolelle jokea? Kuonab päätti sen; -- länsipuolelle. Hän
tahtoi nähdä auringon nousevan, ja vähän matkan päässä rannasta oli
sillä puolella mäki, mäellä ulkoneva kallion törö. Hän osotti sitä ja
sanoi tuon ainoan sanan: "Idaho". Sinne siis länsirannalle, sille
paikalle, missä joki järvestä lähti, he alkoivat raivata talon paikkaa.