Eläinten elämää jokivarressa.
Älköön suinkaan luultako, etteivät he nähneet metsänelämää jokimatkalla,
vaikk'emme ole sitä nimenomaan maininneet. Ääneti kulkevalla
kanuumiehellä on mitä paras tilaisuus. Ensimäisellä leiripaikalla oli
paljon valkohäntähirven jälkiä, ja samana aamuna, jona he poikkesivat
Hudsonille, Rolf näki ensimäisen valkohäntähirvensä. He olivat
kiertäneet erään niemen jotenkin kiivaassa virrassa, kun Kuonab kahdesti
napautti parraspuuhun, joka merkitsi "silmät auki", ja osotti rantaa.
Siellä, ehkä viidenkymmenen askeleen päässä, rannalla, heitä katsellen,
oli valkohäntähirvi. Hiljaa hievahtamatta se seisoi, niinkuin punainen
kivipatsas, sillä oli vielä punainen nuttunsa. Kolmella neljällä
voimallisella työnnällyksellä Kuonab antoi pitkän ja kiivaan vauhdin;
tapasi sitten pyssyään. Mutta valkohäntähirven valkoinen lippu välähti
pystyyn. Se pyörsi ympäri ja loikki pois, ja valkoinen lippu se viimeksi
hävisi näkyvistä. Rolf istui kuin lumottu. Se oli niin äkkinäinen; niin
kevyt; se niin pian haihtui takaisin metsään. Hän vapisi, kun se oli
mennyt.
Monesti he iltasin näkivät virran mutkissa biisameja, ja kerran
vilaukselta jotain mustaa, kiiltävää, ikäänkuin mahdottoman suuren
iilimadon, joka mutkaili ylös ja alas virrassa kulkiessaan. Kuonab
kuiskasi "saukko" ja tapasi pyssyään, mutta se sukelsi eikä sen koommin
näyttäytynyt.
Eräällä yöpaikalla he keskellä yötä heräsivät ihmeelliseen hälytykseen
-- räminään, joka lähti aivan pään vierestä; ja he nousivat ylös
huomatakseen piikkisian voimainsa takaa hampaillaan nakertavan
paistinpannua ja koettavan saada irti vähän enemmän suolasta, jonka
makua se siinä tunsi. Skookum, joka oli puuhun sidottu, suotta ripitti
rauhanhäiritsijää ja vapaaehtoisesti tarjoutui tekemään siitä kaikille
varottavan esimerkin. Leirissä ei päästy rauhaan piikkiniekasta,
ennenkuin kaikki keittoastiat oli ripustettu ylemmä tavotettavista.
Kerran he kuulivat ketun terävän lyhyen haukunnan ja pari kolme kertaa
metsästävän harmaan suden lauhkean vienon maanittelevan ulvahduksen.
Lintuja oli viljalti ja melkein joka leiripaikalla ampui milloin toinen,
milloin toinen jonkun sorsan ruuan vaihteeksi.
Toisena päivänä nähtiin kolme valkohäntähirveä, kolmantena aamuna Kuonab
pisti pyssyynsä panoksen sarvashauleja ollakseen paikalla valmiina,
jonka jälkeen hän jo päivänkoitossa lähti liikkeelle. Rolf aikoi lähteä
mukaan, mutta intiani pudisti päätään, sitten sanoi: "Elä tee tulta
puoleen tuntiin."
Parinkymmenen minutin kuluttua Rolf kuuli pamauksen, jonkun ajan päästä
intiani palasi, sarvaanpaistit mukanaan, ja matkalla he, mailin verran
kuljettuaan, ottivat joenrannalta veneeseen loputkin lihoista. Nähtiin
vielä seitsemän valkohäntähirveä, mutta enempää ei ammuttu; Rolfin mieli
kuitenkin paloi saada hänenkin onneaan koettaa. Monta muutakin
tilaisuutta hänellä oli ja muutamia hän käytti.
Eräällä metsätaivalluksella hän yhdessä Skookumin kanssa säikähytti
lentoon parven sepelpyitä. Ne lentivät puihin heidän päänsä päälle, ja
matkamiehet pysähtyivät. Koiran ylläpitäessä niiden huomiota Rolf
tylpillä nuolilla kolkkasi viisi mieluisinta eväiksi. Mutta sarvaissa
asuivat nyt hänen ajatuksensa ja sitä kunniaa hän himoitsi, saada yksin
lähteä ja palata paistit selässään.
Seurasi sukkelaan uusi ja vielä jännittävämpi seikkailu. Erään mutkan
kierrettyään he aikaisin aamulla näkivät mustan karhun, joka kahden
pentunsa keralla tallusteli pitkin soraista rantaa ja silloin tällöin
pysähtyi pistääkseen suuhunsa jotain äyriäisiä, kuten sitten huomattiin.
Kuonab ei ollut nähnyt karhua kuin lapsena, ollessaan isänsä keralla
metsästämässä tammiharjuilla Myanoksen takana, ja nyt hän kiihtyi. Hän
lakkasi melomasta, varotti Rolfia tekemään samoin ja antoi kanuun
luistaa takaperin näkymättömiin; sitten hän laski rantaan. Nopeaan
sidottuaan kiinni kanuun hän otti pyssynsä ja Rolf metsästysnuolensa, ja
Skookumia nuorasta taluttaen he hyökkäsivät metsään. Pysytellen poissa
näkyvistä he juoksivat niin nopeaan ja ääneti kuin suinkin karhuja
kohti. Tuuli tietysti oli metsämiehiin päin, muutoin he eivät mitenkään
olisi päässeet niin lähelle. He olivat nyt aivan karhuperheen kohdalla
ja Kuonab vain odotti sopivaa tilaisuutta ampuakseen. Hiipien eteenpäin
niin varovasti kuin mahdollista he pääsivät viidenkolmatta askeleen
päähän, mutta vielä oli pensaita ravunsyöjäin edessä. Metsämiesten
hiipiessä emäkarhu seisahtui ja epäluuloisesti haisteli; tuuli pyörähti;
se sai haiskahduksen, josta ei voinut erehtyä; sitten se päästi
äänekkään varotuksen "koff! koff! koff! koff!" ja lähti juoksuun niin
nopeaan kuin pääsi. Metsämiehet älyten, että heidät oli huomattu,
hyökkäsivät esiin kiljuen niin kovaa kuin taisivat, toivoen karhujen
siitä nousevan puuhun. Emäkarhu laukkasi kuin hevonen, Skookum
kintereillään urheasti haukkuen. Penikat jäljelle jäätyään, emon
näkyvistä hävittyä, metelistä aivan ymmällään, karkasivat mukavan matkan
päässä olevaa puuta kohti ja kapusivat oksiin.
"No nyt", Rolf ajatteli, muistellen kuulemiaan juttuja, "emäkarhu palaa
takaisin ja syntyy tappelu."
"Tuleeko se takaisin?" hän hermostuneesti kysyi.
Intiani nauroi. "Ei, kyllä se vielä juoksee. Mustakarhu aina pelkuri; ne
eivät koskaan tappele, kun vain pakoon pääsee."
Puuhun nousseet pienokaiset olivat tietysti kokonaan metsästäjäin
armoilla, niiden henki ei tällä kertaa riippunut hiuskarvan varassa,
vaan täyden pelastuksen. "Lihaa emme tarvitse, emmekä voi sitä mukaan
ottaa; jätetään ne", Rolf sanoi, mutta lisäsi: "Löytäisivätköhän ne
emänsä?"
"Kyllä, aikaa myöden, ne laskeutuvat maahan ja poraavat metsässä
kaikkialla. Emä puolen mailin päässä odottelee ja yöllä ne ovat taas
kaikki koossa."
Retkeläisten ensimäinen karhunajo oli siten päättynyt. Ei oltu laukausta
ammuttu, ei karhua haavotettu, ei mailia matkaa tehty, eikä tuntiakaan
menetetty. Ja kuitenkin se tuntui sisältävän paljoa enemmän tenhoavia
vavistuksia kuin ainoakaan niistä monista jännittävistä karhunajoista,
joissa Rolf ja Kuonab myöhemmin kahden olivat.