Jokimatka Hudsonin latvoilla.
_Ei ole muuta kuin yhtä laatua miestä, jonka kokoa minä en osaa arvata,
ja se on se vietävä, joka pitää suunsa eikä virka mitään, sano' Si
Sylvanne_.
Hulett nimisellä uudisasukkaalla oli lautta, jota naapurit lainailivat,
milloin oli vietävä valjakko järven poikki. Matkapäivän aamuna olivat
hollantilaisen härkäpari ja vankkurit, kanuu ja miehet lautalla, Skookum
keulassa sille kuuluvalla paikalla ja kaikki hyvästiksi valmiina.
Rolfille oli se sana vaikea sanoa. Hyvä vanha hollantilainen eukko oli
voittanut hänen sydämensä ja lapset olivat kuin hänen veljiään ja
sisariaan.
"Dul takaas, boikkan, dul meittii gatton ja dul pian." Hän suuteli
Rolfia, Rolf suuteli Annettea ja nuorempia lapsia. Sitten he kaikki
lähtivät lautalle ja työnsivät sauvoilla niin pitkältä kuin ranta oli
matalaa ja rupesivat sitten soutamaan. Kun idästä alkoi tuulla, niin he
saattoivat kohottaa vankkurin peitteen purjeeksi ja parin tunnin
kuluttua lautta kaikella kunnialla saapui länsirantaan, kauppapuodin
luo, jonka kohdalta ratastie alkoi Schroon joelle.
Ovea lähestyessään he näkivät rentun näköisen miehen, joka nojasi seinää
vastaan, kädet taskussa, tihkuisine silmineen luoden tulijoihin
halveksivan vihamielisen katseen. Heidän ohi astuessaan hän sylkäsi
tupakkalökää koiran päälle ja miesten jalkain poikki.
Ukko Warren, joka piti puotia, ei juuri intianeja suosinut, mutta kun
hän oli Hendrikin hyvä ystävä ja kovin ahne turkisten kaupalle, niin
uudet erämiehet saivat hyvän vastaanoton; sitten tuli tilien selvitys.
Puodista otettiin vehnäjauhoja, kaurajauhoja, sianlihaa, perunoita,
teetä, tupakkaa, sokeria, suoloja, ruutia, luoteja, hauleja, kangasta,
palttinaa, kaira, nauloja, puukkoja, naskaleita, neuloja, lankaa,
toinenkin kirves, muutamia tinalautasia ja paistinpannu, kaikki
Hendrikin laskuun.
"Jos minä olisin teidän sijassanne, niin ottaisin ikkunanpuitteet;
saisittepa nähdä, että niistä on kylmällä säällä hyvä apu." Kauppias vei
heidät ulko- huoneeseen, jossa oli kasassa kuusiruutuisia
ikkunanpuitteita, kaikki valmiina. Semmoinenkin kömpelö kappale siis
lisättiin varustuksiin.
"Enkö saa teille myydä vielä hyvää rihlaakin?" ja hän otti alas uuden
siron pienireikäisen rihlan, joka oli viimeistä mallia. "Viisikolmatta
dollaria vain." Rolf pudisti päätään; "osa hintaa nyt, loput keväällä
turkiksilla." Rolfin teki kovin mieli; mutta hän oli jo aikaisin saanut
voittamattoman kammon velkaa vastaan. Hän vastasi jäykästi: "Ei." Mutta
monesti hän sitä jäljestäpäin katui! Se vähä, mikä vielä jäi maksamatta,
suoritettiin kovalla rahalla.
Heidän puodissa ostaessa ja valikoidessa kuului ulkoa vallan kamalaa
kiljunaa, ja hetken päästä Skookum tuli puotiin ontuen ja luikaten kuin
henkitoreissa. Kuonab oli samassa pihalla.
"Potkaisitko sinä minun koiraani?"
Raa'an maankulkurin muoto muuttui, kun häneen sattui miehen punaisen
katse. "Enkä! en koskenutkaan; itse se loukkasi itseään tuohon
haravaan."
Se oli ilmeisesti vale, mutta parempi tyytyä, ja Kuonab palasi puotiin.
Renttu silloin tuli puodin ovelle hänkin ja rehenteli: "Kuules Warren!
etkö aio antaa minulle tuota pyssyä? On kai minun sanani yhtä hyvä kuin
jonkun toisenkin."
"En", sanoi Warren, "johan sinulle sanoin, että en!"
"Ole sitten kanssa varma siitä, ett'et saa nähdä hännän päätäkään niistä
nahkoista, mitä minä sain viime talvena."
"En niitä kaipaakaan", vastasi kauppias; "tiedän minä jo, minkä arvoinen
sinun sanasi on." Niine hyvineen vieras laahusteli matkoihinsa.
"Kuka se oli?" kysyi Hendrik.
"En minä muuta tiedä, kuin että hänen nimensä on Jack Hoag; hän on vähän
pyyntimiestä ja hyvin paljon heittiötä; petti minua viime vuonna. Suotta
olisi häntä tälle puolelle odottaa; sanovat hänen vievän vietävänsä
vuorien länsipuolelle."
Warrenilta saatiin uusia osviittoja matkoista, ja varsinkin se, että
Jesupin joen suulla oli kelohongassa kotkanpesä. "Seuratkaa siihen
saakka pääjokea, älkääkä ensi kevännä unohtako, että minä ostan
nahkoja."
Verkalleen matkattiin vankkureilla Viiden mailin taipale; päälle pari
tuntia kului, ennenkuin oltiin sen poikki, mutta samana päivänä
kuitenkin iltamyöhällä päästiin Schroon joelle.
Sinne hollantilainen heidät jätti ja hyvästeli: "Jumalan halttu, dulkka
doistki". Skookum hyvästeli farmeria vielä viimeisellä murahduksella,
sitten Rolf ja Kuonab jäivät yksin erämaahan.
Päivä oli jo mennyt mailleen, he sen vuoksi paikalla ryhtyivät
yömajailupuuhiin. Järkevä erämies aina varustaa päivän valolla vuoteensa
ja katoksensa, jos suinkin mahdollista. Sillä välin kun Rolf teki tulen
ja kiikutti kattilan sille kiehumaan, Kuonab valitsi kahden puun välistä
tasaisen kuivan paikan, peitti sen kuusenhavuilla, ja näiden päälle,
molempien puiden varaan asetetun tangon yli, viritti wigwamikankaan,
niin että siitä tuli matala teltta. Telttavaatteen syrjät kiinnitettiin
maahan tuoreilla kalikoilla, joita hät'hätää leikattiin metsästä. Näin
he olivat säältä hyvässä turvassa.
Illalliseksi syötiin perunoita, paistettua sianlihaa, teetä,
vaahterasiirappia ja laivakorppuja, jonka jälkeen Kuonab veti pitkät
savut. Hän otti punaraidan oksan, jonka hän oli jo päivällä leikannut,
ja alkoi kuoria sitä toiseen päähän päin, jättäen päähän kiinni
käpristyneet lastut. Kun ne olivat kaikki yhdessä röyhelöisessä
kimpussa, niin hän piti niitä tulen päällä, kunnes ne olivat kaikki
ruskeiksi kärventyneet. Sitten hän hieroi niitä kädessään tupakan kera
ja täytti piippunsa. Ja pian hän sitten oli tuossa metsälle
tuoksahtavassa savussa, jota sanovat "intianihajuksi", ne jotka eivät
tiedä, miten se syntyy. Rolf ei polttanut tupakkaa. Hän oli äidilleen
luvannut, ettei polttaisi ennenkuin miehenä, ja nyt muistui äiti hänen
mieleensä tavallista elävämmin, muistui balsamikuusen oksista, joista
vuoteet oli tehty. Kuonab sanoi sitä "tshokotungiksi eli rakkopuuksi".
Rolfin äidillä oli ollut pieni pohjan puolesta tuotu sohvatyyny --he
olivat sitä sanoneet "pohjolan kuusen tyynyksi", koska siinä oli
täytteenä outoja kuusenneulasia, joita Connecticutissa ei kasvanut.
Monta kertaa oli Rolf pienenä poikasena painanut pyöreän nenänykerönsä
tähän pielukseen hengittääkseen sen suloista hajua, ja siten siitä tuli
se pyhä tuoksu, joka hänen mieleensä muistutti kaiken, mikä oli hänelle
ollut lapsena rakasta, eikä se koskaan menettänyt tehoaan. Hajulla onkin
se ominaisuus, ettei se unohdu. Kulkiessaan sisään sieraimiemme kautta
se saa niin suuren vallan, että liikuttaa sieluammekin. Onpa kirkko
ollut viisas, kun on tästä mahdista valinnut itselleen apulaisen.
Sulotuoksuilla se karkottaa hartauden harjottajasta kaikki maailmalliset
ajatukset hänen epäröivänä ja epäilevänä saapuessa sen luo lohdutusta
etsimään. Se on muiston valtijatar, ja muisto taas hallitsee sielua!
Olkaamme siis varuillamme, ettei mitään pahoja ajatuksia jonkun
mieluisen hajun keralla tule mieleemme. Onnelliset ne, joissa kuusen
puhdas raikas tuoksu liittyy sielun herkimpien kielien väreilyyn ja
siten voi kohottaa ja rauhottaa heidän mieltään jokapäiväisen elämän
murheissa. Balsamikuusesta siten tuli Rolfin taikapuu.
Se oli hänen muistojensa pyhitetty puu. Sen tuoksu ei milloinkaan
pettänyt, ja yön hän nyt nukkui kokonaan sen vaikutuksien alaisena.
Seuraavana aamuna oli monet puuhat, ennenkuin päästiin matkaan
lähtemään. Kantamuksia oli jaettava pienemmiksi, kanuu taiten
kuormattava, arkoja tavaroita asetettava siten, etteivät päässeet
kastumaan. Raskaat esineet, kuten kirveet ja padat, oli sidottava
kiinni, etteivät pohjaan painuneet, jos kanuu sattui kaatumaan. Kanuu
itse oli parista kohdasta piellä tiivistettävä, mutta kolmen tunnin
kuluttua he kuitenkin pääsivät matkaan ja lähtivät laskemaan Schroon
jokea.
Se oli Rolfin ensimäinen venematka. Hän oli tosin meloskellut
Piipunvarren lammella, mutta ei muuta kuin lammen poikki päästäkseen.
Nyt sitä vastoin alkoi oikea venematka. Hän ihmetteli heikon aluksen
tuntoisuutta, sen tasapainon herkkyyttä, kuinka vähästä se melaa
totteli, kuinka se näytti vaistomaisesti välttävän kiviä, ja kuinka
ilkeästi kaaret pullistuivat sisäänpäin, kun pohja sattui liekoon
ottamaan. Tämä oli hänelle uusi maailma. Kuonab häntä opetti, ettei
koskaan pitänyt astua kanuuhun, ennenkuin se oli vesillä, ettei siinä
pitänyt koskaan nousta eikä liikkua pitämättä kiinni laidoista, ei
koskaan tehdä äkkiliikettä, ja vielä senkin hän oppi, että se oli
keveämpi meloa, kun pohjan alla oli kuusi jalkaa vettä, eikä vain kuusi
tuumaa.
Tunnissa he olivat kulkeneet viisi mailia ja tulleet Hudsonille, ja
siellä heidän työnsä vasta täydellä todella alkoi, kun oli melottava
vastavirtaa. Piankin tultiin matalalle osalle, jossa oli nipin näpin
vettä kanuun uida. Astuttiin jokeen ja kuljettiin kaalaten, silloin
tällöin nostaen tieltä kivi, kunnes päästiin syvemmälle osalle ja
aljettiin taas terävään meloa. Pian he sitten tulivat koskellekin, jota
oli mahdoton veneellä nousta, ja Rolf sai nyt ensi maun oikeasta
taivalluksesta. Kuonabin katse tähyili rantaa, heti kun ensimäiset
kuohut näkyivät, sillä ensi kysymys oli, mistäpä noustaan maalle? ja
seuraava, pitkäkö on kantomatka? Amerikan lauhkeissa osissa ei ole
ainoatakaan tärkeämpää jokea, jonka koskien sivu ei jo ammoisista
ajoista olisi taivallettu. Ei kukaan venemies lähde taivaltamaan
tutkimatta ensinnä tarkkaan, koska, missä ja miten hänen tulee maihin
laskea. Kun hän siis paikan valitsee, niin tapahtuu se tarkan harkinnan
jälkeen. Joku merkki hänen matkastaan aina jää, vaikkapa kuinka
vähäpätöinen, ja seuraava taivaltaja aina huolellisesti tähyää semmoista
merkkiä, päästäkseen etsimisen vaivasta.
"Ugh", oli ainoa sana, jonka Rolf kuuli toverinsa huulilta, ja kanuu
kääntyi sileätä kalliota kohti, joka oli suvannossa kosken alla. Maalle
noustuaan he huomasivatkin vanhan nuotiotulen hiilloksen. Päivä oli jo
melkein puolessa, Rolf sen vuoksi rakensi aterian, Kuonabin ottaessa
selkäänsä pienen kantamuksen ja lähtiessä polkua katsomaan. Se ei ollut
kovin selvä, oli varmaankin ollut vuoden pari käyttämättä, mutta sillä
on aina omat tapansa. Se tavallisesti kulkee läheltä veden sivua, ellei
tiellä ole ylipääsemätöntä vastusta, ja helpointa juonta. Kuonab
toisella silmällä piti varalta jokea, sillä kuljettava vesitie oli
pääasia, ja satakunnan askelta astuttuaan hän jälleen olikin joen
reunalla, mukavassa valkamassa kosken niskassa.
Kun oli syöty päivällinen ja intiani piippunsa polttanut, niin
ryhdyttiin työhön. Tavarat kannettiin vähin erin kosken niskaan ja
viimeksi kanuukin, joka sidottiin rantaan kiinni.
Kuorma sijotettiin jälleen veneeseen ja lähdettiin matkaan, mutta puolen
tunnin kuluttua, kun oli kappale matalaa virtaa kuljettu, tultiin
toiselle koskelle, joka ei ollut jyrkkä, mutta niin matala, ettei kanuu
siinä uinut, vaikka molemmat miehet astuivat kahlaamaan. Kuonabin johdon
mukaan koski kuljettiin vähän toiseen tapaan, _demi-charge_ (puolella
kuormalla), kuten ranskalaiset sanoivat. Tavaroista toinen puoli
nostettiin rannalle, ja sitten miehet, toinen keulasta vetäen, toinen
perästä työntäen, kahlasivat veneen kosken niskaan, johon sitten loput
tavaroista kannettiin maisin. Oli taas kotvan helppoa matkaa, mutta
sitten seurasi kappale hyvin vuolasta virtaa, joka oli paria kolmea
jalkaa syvä, taajat lepikkörannat kahden puolen. Intiani meni maalle ja
leikkasi kaksi kevyttä vahvaa sauvointa, ja sitten he, toinen keulasta,
toinen perästä työntäen, alkoivat jalka jalalta ponnistaa kiivaaseen
vastavirtaan, kunnes olivat hyvässä turvassa ylemmällä suvannolla.
Mutta vielä yksi laatu venematkaa oli koettava. He tulivat pitkälle
sileälle, syvälle ja sangen kiivaalle virtamatkalle, melkein koskelle --
se oli sitä laatua matkaa, jota on ilo kulkea myötävirtaan. Se erosi
äskeisestä sen puolesta, etteivät rannat olleet taajan lepikön peitossa,
vaan paljasta soraa. Kuonab otti sotalaukustaan pitkän lujan nuoran.
Toisen pään hän sitoi, ei keulaan, vaan kanuun laitaan keulan puoleen,
toisen sarvaannahkaiseen hihnaan, jonka kietasi rintansa poikki. Rolf
perää pitäen, intiani rantaa pitkin vetäen, kanuu kaikella kunnialla
nostettiin "väkevän veden" päälle.
Sillä tavalla he taistellen voittivat vuolasta jokea, päivän toisensa
perästä, toisinaan päästen vain viisi mailia kahdentoista tunnin kovan
työn jälkeen. Koskia, matalia virtoja, taivalluksia, väkeviä vesiä oli
ylen runsaasti, ja ennenkuin he olivat kulkeneet ne viisikymmentä
mailia, jotka Jesupin joen haaraan oli, niin hyvinpä he käsittivät,
miksi tässä maakunnassa niin vähän käytiin.
Rolfista tuli tällä matkalla sitkeä jokimies, ja kun he viidennen päivän
iltana näkivät valtavan kotkanpesän kelohongassa pitkän suon reunassa,
niin he kumpikin tunsivat tulleensa omaan maahansa ja iloitsivat.