"Skunkki ei olisi päässyt orrelle."
"Taikka lumikko."
"Lumikko olisi vain veren imenyt ja tappanut kolme tai neljä."
"No pesukarhu?"
"Pesukarhu olisi vienyt sen mennessään, ja samoin olisi kettu ja
villikissa tehnyt, ja näätä ei olisi yöllä tullut taloon."
Selvää siis oli, ensinnäkin että se oli ollut minkki, ja toiseksi, että
se lymysi vajan läheisyydessä, kunnes nälän pakko ajaisi sen uuden
kerran kanahuoneeseen. Kuonab peitti kanan ruumiin parilla kolmella
suurella kivellä, niin että sen luo oli pääsö vain yhdeltä puolelta.
Tämän aukon eteen hän asetti ansan.
Seuraavana yönä he jälleen heräsivät, tällä kertaa kamalaan kirkumiseen
ja kanain myötätuntoiseen kysyvään kaakatukseen.
Äkkiä ylös nousten he menivät sinne lyhty kädessä. Rolf näki nyt näyn,
joka häntä milt'ei pöyristytti. Suuri koirasminkki oli tarttunut
toisesta etukäpälästään. Se riuhtoi ja raivosi, repi, milloin ansaa,
milloin kuollutta kanaa ja joskus omaa ansaan tarttunutta jalkaansa,
pysähtyen silloin tällöin päästämään korvia vihlovia kirahduksia,
hyökäten sitten taas hurjassa eläimellisessä raivossa ansan kimppuun,
purren hajalle terävät valkoiset hampaansa, järsien julmaa metallia
revityin verisin leuoin, rähisten, äristen hulluna raivosta. Vihamiesten
astuessa huoneeseen se käänsi heitä kohtaan sanomatonta pelkoa ja vihaa,
raivoa ja kauhua kuvastavan ruman muotonsa. Sen silmät lyhdyn valossa
hehkuivat vastaan viheriää liekkiä, se riuhtoi uudelleen irti
päästäkseen, ilma oli ytelänä sen myskimäisestä hajusta. Tämä voimaton
raivo ja taistelu painui syvälle Rolfin mieleen. Kuonab sai käteensä
kepin ja yhdellä iskulla lopetti sen temmellyksen, mutta Rolf ei sitä
milloinkaan unohtanut, eikä hän koskaan kerkeällä mielellä lähtenyt
mukaan kokemaan, kun näitä armottomia teräsleukoja oli viritetty.
Viikon kuluttua puuttui jälleen kana ja kanahuoneen ovi oli jäänyt auki.
Tutkittuaan tarkkaan pölyä sekä kanahuoneessa että sen ulkopuolella
Kuonab sanoi: "Pesukarhu". Se on hyvin harvinaista, että pesukarhu tekee
rosvoretkiä kanakoppiin. Tavallisesti se silloin on yksilö, jolla on
luonnottomat taipumukset, mutta kerran aljettuaan se varmaan palaa
takaisin. Intiani päätti, että se luultavasti palaisi takaisin jo
seuraavana yönä, ja varusti ansan. Viritettiin nuora oven salvasta
erääseen puuhun ja nuoraan kiinnitettiin paino, niin että ovi itsestään
sulkeutui, jonka jälkeen sitä vastaan sisäpuolelle asetettiin pönkkä,
joka itsestään salpasi oven. Oven hän sitten tuki auki päreillä, jotka
asetettiin niin, että pesukarhun täytyi niille astua, kun oli
kanahuoneeseen tullut, ja samalla laukaista ovikin. Ansan virittäjät
luulivat, että he yöllä kuulisivat oven laukeavan, mutta he nukkuivat
sikeään, eivätkä tienneet mistään ennenkuin seuraavana aamuna. Silloin
he huomasivat, että ovi olikin lauennut, ja huoneesta löytyi eräästä
pesimäkopasta kyyryssään sitkeä vanha tappelupukari pesukarhu. Kumma
kyllä, se ei ollut enää toiseen kanaan koskenut. Sen sydän oli
muuttunut, kun se oli huomannut vangiksi joutuneensa, eikä kauaa
kulunut, ennenkuin sen nahka riippui vajan päässä kuivamassa ja lihat
talon ruoka-aitassa.
"Onko tämä näätä?" kysyi pikku Annette. Ja kun hänelle sanottiin, että
ei, niin pettymys houkutteli hänestä sen tunnustuksen, että ukko Warren,
jolla oli puoti järven takana, oli luvannut hänelle näädän nahkasta
sinisen karttuunipuvun.
"Saat ensimäisen, jonka minä saan", sanoi Rolf.
Elämä kului hauskasti Van Trumperin talossa. Viikon kuluttua oli emäntä
taas jalkeilla. Annette sai hoitaa perheen nuorinta, samoin kuin
ennenkin tulleita. Hendrik ukko vähitellen selvisi monista kiireistään,
kun oli saanut niin odottamatta apua, ja vaikka työ olikin raskasta,
niin ei se kuitenkaan ystävällisessä talossa niin kovin raskaalta
tuntunut. Intianeja oli tosin alussa vähän vierasteltu, mutta arkuus
hälveni, varsinkin Rolfia kohtaan, joka oli niin seuranrakas ja
avomielinen. Ja hollantilainen, jota ihmetytti se, että hänellä oli
siniset silmät, vaikka ruskea iho, tuli lopulta siihen päätökseen, että
hän mahtoi olla intiani vain puoleksi.
Elokuu kului nuorukaisen mielestä hauskasti, mutta Kuonab alkoi käydä
varsin levottomaksi. Viikon hän saattoi tehdä työtä yhtä uutteraan kuin
kuka valkoinen tahansa, mutta kärsivällisen, taukoomattoman,
elinaikaisen työn arvoa ei hänen rotunsa kyennyt käsittämään.
"Paljonko rahaa meillä nyt on, Nibowaka?" oli semmoinen levottomuuden
oire elokuun puolivälissä. Rolf laski: puolen kuukauden palkka
Kuonabille, 15 dollaria, hänelle itselleen 10 dollaria, lehmäin
löytämisestä 2 dollaria, yhteensä 27 dollaria. Ei riitä.
Kolmen päivän kuluttua Kuonab laski uudelleen. Seuraavana päivänä hän
sanoi: "Me tarvitsemme kaksi kuukautta sulan aikaa löytääksemme hyvän
maan ja majan rakentaaksemme." Rolf silloin teki niinkuin pitikin tehdä,
hän meni ja kertoi lihavalle Hendrikille koko asian. He tarvitsivat
kanuun ja pyyntivarustukset ja sitten piti löytää metsästys- ja
ansamaat, joita ei toinen vielä ollut haltuunsa ottanut, sillä
pyyntilakia oli tarkkaan noudatettava; ei kuolemanrangaistustakaan
pidetty liian suurena sen rikkomisesta eräissä tapauksissa, jos
nimittäin vääryyttä kärsinyt itse kykeni olemaan sekä tuomari,
valaoikeus että tuomion täytäntöön panija. Van Trumper saattoikin antaa
heille paljon tietoja pyyntipaikoista -- Vermontin puolella ei tarvinnut
yrittääkään, eikä missään Champlain järven, sen enempää kuin George
järvenkään seuduilla, eikä kannattanut lähteä vallan kauas
pohjoiseenkaan, sillä sillä puolella olivat ranskalaiset, jotka olivat
uutteria metsämiehiä, niin että Hamilton-kaunti kieltämättä oli paras
maa, mutta sinne taas oli melkein mahdoton päästä, se kun oli niin
kaukana kaikista suurista vesiteistä ja tietysti aivan tietön. Vaikean
pääsyn vuoksi se olikin niin vähän tunnettu.
Se oli kaikki hyvä; mutta onnellinen Hendrik kuuli hämmästyen ja suurin
murhein, että uusi apu nyt heti jättäisi. Lopulta hän teki tämmöisen
tarjomuksen: Jos he suostuivat jäämään syyskuun alkuun ja jättämään
kaikki talveksi hyvään korjuuseen, niin hän paitsi sovittua palkkaa
antaisi heille kanuun, yhden kirveen, kuusi minkin ansaa ja ketunraudat,
jotka riippuivat vajassa, veisi heidät vankkureillaan aina "Viiden
mailin taivallukselle" George järvestä Schroon joelle, jota he sitten
saattoivat laskea siihen missä se yhtyi Hudsonin latvaosaan, jota taas
oli noustava neljäkymmentä mailia, koskia ja vaikeita taivalluksia,
kunnes tultiin lounaasta laskevan suojoen suulle, ja kun he olivat sitä
nousseet kymmenen mailia, niin tulisivat Jesupin järvelle, joka oli
kahta mailia leveä ja kahtatoista pitkä. Siinä maassa oli viljalta
riistaa, mutta sinne oli niin vaikea päästä, että se Jesupin kuoltua oli
saanut olla autiona.
Semmoiseen esitykseen ei ollut kuin yksi vastaus mahdollinen -- he
jäivät.
Joutohetkinään Kuonab toi kanuun vajaan, repi siitä muutamia raskaita
tuohi- ja kangaspaikkoja, kevensi tuhtoja, korjasi kaaria, ja kun se
sitten oli kuivattu ja saumat pietty, niin ei se painanut täyttä sataa
naulaa. Se oli ainakin neljäkymmentä naulaa keveämpi kuin sinä iltana,
jona hän ensi kerran meloi sillä järven poikki.
Tuli syyskuu. Aikaisin aamulla Kuonab yksin lähti järvenrantaan, istahti
siellä eräälle kunnaalle, katseli kohti auringonnousua ja lauloi uuden
päivänkoiton laulun, kalkutellen, kun rumpua ei ollut, toisiaan vastaan
kahta keppiä. Ja kun auringonnousu oli vallannut maan, niin hän taas
lauloi metsämiehen runon:
"Isä, meidän askeliamme johda,
Meitä saata hyville metsämaille."
Sitten hän karkeloi laululleen, kasvot kohti taivasta, silmät
suljettuina, jalkojaan tuskin nostaen, mutta liikutellen niitä
tahdikkaasti. Siten hän kiersi kolmasti kehää laulaessaan, kolme
auringonkehää, karkeloiden pyhää karkeloa, niinkuin David lienee tehnyt
sinä päivänä, jona hän karkeloi Liiton arkin ympärillä sen kotomatkalla.
Hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, eikä kukaan olisi voinut häntä
silloin katsella tuntematta, että se oli uskollisen sydämen hartautta
todellista Jumalaa kohtaan, joka on kaikessa mitä Hän on luonut.