Taloja oli harvassa, hajallaan siellä täällä, mutta pari kolme oli
kuitenkin järvenkin reunoilla. Rolf vei ensinnä lähimpään, jossa vilja
oli pystyssä. Mutta siinä oli vastaanotto huono, aina ensimäisestä
rähäkästä talonkoiran kanssa lopulliseen puheeseen isännän keralla; "hän
ei kaivannut maillaan kirottuja punanahkoja. Edellisenä vuotena oli
hänellä ollut työssä kaksi, mutta ne olivat olleet juoppoja
hunttioimia."
Seuraava talo oli lihavan hollantilaisen, joka paraillaan ihmetteli,
miten selviäisi niin monesta kiireestä samalla haavaa, ennättäisi tehdä
myöhästyneen heinän, leikata aikaisen kauran, mullata rikkaruohoisen
perunamaan, etsiä eksyneen karjansa, ja vielä kohdakkoin odotettavasta
perheenlisäyksestä. Kaksi vaskenkarvaista pelastuksen enkeliä ilmestyi
hänen ovelleen.
"Osattenks te dehr tyät?"
"Kyllä, minä olenkin aina ollut maatöissä", sanoi Rolf ja näytti
käsiään, jotka olivat hänen ikäisensä käsiksi leveät ja känsistyneet.
"Voisittenks te löytä mnu karkkane lehmän, mnää e vaa ol voinn löytä?"
Voisivatkohan, sitäpä olisi hauska koettaa.
"Mnää anna kaks dollarii, kon dua ne sukkela."
Kuonab siis lähti metsään karjan jälkiä etsimään ja Rolf lähti kuokka
kädessä perunamaalle, mutta pysähtyi kanojen äkillistä hätähuutoa. Voi,
voi! Skookum oli taas erehtynyt kanoista ja metsäkanoista. Mutta ei
kulunut kuin minuutti, kun se oli häpeäpaaluun sidottu, ja siinä se sai
olla, niin kauan kun matkamiehet talossa viipyivät.
Iltapäivällä Kuonab palasi lehmiä edellään ajaen, ja kun hän Rolfille
kertoi nähneensä viisi _valkohäntähirveä_, niin hänen katseessaan
välähti pettämätön metsämiehen silmän kiilto.
Kolme lehmää, joita ei oltu kahteen päivään lypsetty, oli arveluttava
asianlaita, joka vaati kiirettä tointa. Rolf oli viisi vuotta lypsänyt
viittä lehmää kahdesti päivässä, ja ensi katseella ukko Van Trumper
älysi, että poika oli 'ulosoppinut'.
"Hyvä, hyvä! Mnää lähre ny sikoi ruakkima."
Hän lähti läävälle, mutta pellavatukka, punaposki tyttönen juoksi hänen
perässään. "Isä, isä, äiti sanoo" -- enempää ei kuulunut.
"Daevas nähköön! Näink pian se kuitenki" -- ja lihava hollantilainen
seurasi lasta. Vähän ajan kuluttua hän taas palasi ulos, iloiset kasvot
vakavan huolen peittäminä. "Kuule snää suur indiani, osaak snää soutta
kanuut?" Kuonab nyökkäsi. "Dul sitt. Annette, tua Toomas ja Hendrikk."
Isä kantoi kaksivuotiaan Heikin, intiani kuusivuotiaan Tuomon, ja
kaksitoistavuotias Annette seurasi peloissaan ja levottomana, tietämättä
miksi. Rannalla lapset sijotettiin kanuuhun, mutta vasta nyt aseman
vaikeus selvisi isälle koko laajuudessaan -- eihän hän voinut vaimoaan
jättää. Hänen täytyi lähettää lapset sananviejän kanssa. --Melkein
epätoivoisena: "Voikk snää otta lapse järve taa dallo ja tuar dakas
frouva Callan? Sano Martta Van Trumper darvitte frouva Callanii juur
sukkela." Intiani nyökkäsi. Sitten isää epäilytti, mutta silmäys
intiaaniin riitti. Miehessä oli jotain, joka sanoi, "oikea mies", ja
vaikka pienokaiset vähän inttivätkin vastaan, kun heidät näin jätettiin
yksin mustan muukalaisen kera, niin hän työnsi kun työnsikin kanuun
rannasta: "Hoid hyvin mnu lapsen", ja kääntyi sitten pois, silmät
kyynelissä.
Se toinen talo ei ollut kaukana, parin mailin päässä, ja ilta oli tyyni;
siellä ei hetkeäkään viivytelty: Mikä vaimo ei paikalla heittäisi
kaikkia töitään ja asioitaan rientääkseen auttamaan toista äitiyden
koetuksen aikana?
Tunnin kuluttua naapurin vaimo jo piti kädestä karkotettujen
pellavatukkain äitiä. Hän, joka säätää tuulet ja hoitaa luomakunnan, ei
ole unohtanut niitä vaimoja, jotka ovat kaukana kaikesta tiedon avusta,
ja on heidän yksinäiseen ja kovaan elämään antanut suloisen ja siunatun
lohdutuksen. Mitä eivät heidän kaupunkilaiset sisarensa antaisi, jos
olisivat vaaralta yhtä hyvässä turvassa? Ja kauan ennen illan
pimenemistä, ennen yön peljättyjen hetkien tuloa, joiden aikana
elinvoimat laskeutuvat matalalle, oli ihme tapahtunut. Uudisasukkaan
kodissa oli uusi pellavatukka entisten lisäksi ja kaikki oli hyvin.