Kohti pohjan puolen metsiä.
Lähtiessään seuraavana aamuna leiristä Kuonab kantoi raskasta taakkaa,
ja se polku, jolle hän kääntyi, vei Myanokseen. Ei ollut mitään
tavatonta, kun hän Silas Peckin tiskin eteen ilmestyen tarjosi kaupan
parin lumikenkiä, kimpun ansoja, muutamia tuohisia ja niinipuisia
astioita ja rummun, saaden vastineeksi teetä, tupakkaa, ruutia ja kaksi
dollaria rahaa. Ilman selityksiä hän taas lähti ja palasi pian takaisin
wigwamiin. Hän vei sitten padan metsään ja toi sen takaisin täynnään
kuorta, jota hän oli verekseltä vuollut valkoisesta pähkinäpuusta.[10]
Vettä lisättiin ja keitettiin, kunnes siitä tuli tummanruskeata
nestettä. Kun se oli jäähtynyt, niin hän kaatoi sen laakaan astiaan ja
sanoi sitten Rolfille: "Tule nyt, minä teen sinusta sinawan."
Pehmeällä rievulla hän alkoi sivellä värinestettä. Ensiksi piti vain
kasvoihin, päähän, niskaan ja käsiin, mutta Rolf sanoi: "Samalla
vaivalla punaat koko miehen." Hän riisuutui alasti; keltaisen ruskea
neste muutti hänen valkoisen ihonsa mehevän kuparin karvaiseksi, ja hän
oli muuttunut intianipojaksi, jota ei kukaan olisi tuntenut Rolf
Kitteringiksi. Väri kuivi väleen ja vaatteet ylleen puettuaan Rolf
käsitti, että hän jo oli moniaan sillan polttanut.
Wigwamin peitteestä otettiin kaksi kappaletta matkaan; ja
makuuvaatteista tehtiin kaksi myttyä. Tomahaukki, jouset, nuolet ja
pyssy ja kuparikattila vähine kalleine ruoka-aineineen jaettiin tasan ja
sidottiin viilekkeellisiksi kantamuksiksi; sitten olikin kaikki
valmiina. Mutta Kuonabilla oli vielä lisäksi yksi asia; hän meni yksin
vuorelle. Rolf tiesi, mitä varten hän meni, ja piti parhaana olla
seuraamatta.
Intiani sytytti piippunsa, puhalsi neljät savut neljään tuuleen,
lännestä alkaen, istui sitten jonkun aikaa ääneti. Pian kuului kalliolta
"hyvän metsästyksen rukous":
"Isä, meitä johda!
Isä, meitä auta!
Isä, meitä johda hyville metsämaille."
Ja kun tämä päättyi, huhusi metsästä, pohjoisen puolesta, juovainen
huuhkaja.
"Ugh! hyvä", muuta hän ei virkkanut Rolfin luo palatessaan; ja kun
aurinko laski he lähtivät pitkälle matkalleen päin pohjoista, Kuonab,
Rolf ja Skookum. He eivät olleet kulkeneet sataa askelta, ennenkuin
koira pyörsi ympäri ja oikaisi minkä pääsi paikkaan, jossa sillä oli luu
kätkössä, ja heihin yhtyen juosta hölkytti sitten luu suussaan.
Valtatietä olisi ollut mukavampi kulkea, mutta tarpeen oli matkata
ihmisten näkemättä. Sen vuoksi he kulkivat Asamukin puronvarren polkua
ja tulivat tunnin astuttuaan länteen kulkevalle Kissakallion tielle.
Jälleen heitä houkutteli avoin tie, mutta jälleen Kuonab päätti pysyä
metsissä. Puolen tunnin kuluttua heidät pysäytti se, kun Skookum ajoi
puuhun pesukarhun. Koiran sidottuaan he kulkivat metsää vielä pari
tuntia, mutta sitten he, noin kahdeksan mailin päässä Piipunvarresta,
pysähtyivät, ainakin Rolf kovin uupuneena. Oli puoliyö. Telttavaatteesta
hät'hätää tehtiin kahden vuode ja nukuttiin aamuun asti. Kun he sulkivat
raskaat silmänsä, niin kuului huuhkaja ystävän rohkaiseva tervehdys,
"Huu, huu, huu, huu, jah, huu!" ja se kuului yhä pohjoisesta.
Aurinko oli korkealla ja Kuonabilla oli aamiainen valmiina, kun Rolf
heräsi. Hän oli kankeana astumisesta ja raskaasta taakastaan, ja kuuli
salaisesti iloiten, että heidän pitikin levätä se päivä metsässä
piilossa ja matkata vain yöllä, kunnes tultiin seutuun, jossa ei kukaan
heitä tuntenut eikä tullut pidättämään. He olivat nyt New-Yorkin
valtiossa, mutta se ei suinkaan vielä tiennyt sitä, että he olivat
takaa-ajolta turvassa.
Auringon noustua korkeammalle Rolf lähti metsälle jousineen ja tylppine
nuolineen, ja hän saikin, josta hänen oli suureksi osaksi Skookumia
kiittäminen, kolkatuksi pari oravaa, jotka nyljettiin ja paistettiin
päivälliseksi. Yön tullen he jälleen lähtivät matkaan, kulkien
kymmenisen mailia. Kolmantena yönä kuljettiin vielä enemmän, ja
seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, koko päivä lymyttiin. Mutta
maanantai-aamuna, joka oli kirkas ja päiväpaisteinen, he lähtivät
kulkemaan vapaasti valtatietä, vaikka se oli ensimäinen aamu, jona heitä
varmasti kaivattaisiin, ja he kulkivat rohkeudella, jota eivät olleet
vielä koko matkalla tunteneet. Kaksi asiaa uutuudellaan herätti Rolfin
huomiota: maalaisten uteliaat pitkät katseet heidän kulkiessaan talojen
ja vastaantulevien ohi ja koirien raju kiukku. Tämä jälkimäinen
tavallisesti voitiin taltuttaa keppiä heristämällä, tai kiveä maasta
tavottamalla, mutta kerran suunnaton ja vihainen juovikas verikoira
seurasi haukkuen semmoisen matkan päässä, ettei juuri ulottunut kepillä
lyömään, ja sai kun saikin höyhennetyksi Skookumia, kunnes Kuonab
jännitti jousen ja ampui tylpän nuolen, joka sattui petoa kuonon päähän
ja ajoi sen ulvoen kotia kohti, Skookumin saadessa muutamia sangen
tyydyttäviä näykkäyksiä vihollisen peräpakaroihin. Sinä päivänä
taivallettiin kaksikymmentä mailia ja seuraavana viisikolmatta, sillä
nyt oltiin hyvällä tiellä ja taakatkin alkoivat huveta. Oli montakin
taloa, joissa ystävällinen talonväki antoi ilmaiseksi aterian. Mutta
monesti Skookum tuotti harmia. Taloissa ei ensinkään hyväksytty niitä
tapoja, joita se kanoja kohtaan osotti. Skookumia ei koskaan saatu
käsittämään sitä hienoa eläintieteellistä eroa, mikä on metsäkanain
välillä, jotka ovat suuria lintuja ja luvallista riistaa, ja tavallisten
kanain välillä, jotka ovat suuria lintuja ja luvatonta riistaa.
Semmoiseen saivarteluun ei selvästikään kannattanut perehtyä,
suostumisesta puhumattakaan.
[Kuva: Uutisasukkaat eivät pitäneet Skookumin vierailutavasta
heidän kanatarhoissaan.]
Piankin nähtiin ilmeisesti paremmaksi, että Rolf yksin meni taloihin ja
Kuonab jäi koiraa pitelemään. Koiria ei näyttänyt yhtä paljon
kiukuttavan Rolfin haju, ja Rolf taas, muistaen mitä oli ajatellut, kun
maankulkijoita oli ennen aikaan hänen kotiinsa saapunut, aina kysyi,
saisiko ruuan edestä työtä, ja piankin hän huomasi, että menestys oli
parempi, kun ensiksi kääntyi talon naisväen puoleen, ja sitten,
hymyillen mainion valkoisia hampaitaan näyttääkseen, puhui selvää ja
epä-intianilaista engliskaa, joka teki sitä paremman vaikutuksen, kun
puhuja oli ilmetty intiani.
"Koska minusta täytyy tulla intiani, Kuonab, niin täytyy sinun antaa
minulle intianilainen nimikin", hän sanoi muutaman sellaisen
välikohtauksen jälkeen.
"Ugh! Hyvä! Se on helppoa! Sinä olet 'Nibowaka', viisas." Sillä intiani
oli hyvin huomannut nämä oireet ja antoi nimen sen mukaan.
He kulkivat nyt pari-kolmekymmentä mailia päivässä, karttaen jokilaakson
kyläkuntia. He eivät sen vuoksi nähneet Albanya ensinkään, mutta
kymmenentenä päivänä he tulivat Fort Edwardiin ja näkivät ensi kerran
suuren Hudsonin. He eivät siellä viipyneet kuin sen verran, mikä oli
aivan välttämätöntä, vaan painalsivat Glens Fallsin tietä ja matkansa
yhdentenätoista iltana kulkivat vanhan aution linnan ohi ja näkivät
George järven pitkäveteisen pinnan, sen metsärannan ja kauempaa
pohjoisesta vuorien häämötyksiä.
Uusi ajatus iski nyt heidän mieleensä. -- "Ollappa nyt kanuu, joka
jätettiin Piipunvarren lammelle." Se heräsi kummassakin, kun he näkivät
rannattoman selän, ja varsinkin kun Rolf muisti, että George järvestä
pääsi Champlainiin, joka taas oli vanhastaan varsinainen valtatie
kaikkiin erämetsiin.
He tekivät nuotionsa, niinkuin olivat tehneet kymmeniä kertoja ennenkin,
ja valmistivat ateriansa. Veden lähellä leikkivä kirkas sinipinta
ilahutti ja innosti; kun he menivät rantaan, niin Kuonab huomasi jälkiä
ja sanoi: "valkohäntähirviä." Hän ei näyttänyt siitä paljoakaan
kiihtyvän, mutta Rolf sitä enemmän, ja nuotiolle palatessaan he tunsivat
uuden kohentavan tunteen -- he olivat saapuneet "luvattuun maahan". Nyt
heidän tuli valmistautua vaikeaan tehtävään, etsiä metsämaita, joita ei
vielä kukaan ollut omakseen katsonut.
Kuonab, muistaen vanhat metsälait, kuinka aina ensiksi tulleella oli
oikeus siihen laaksoon, jonka hän oli metsästysalueekseen katsonut, ja
kuinka siihen ei saanut toinen tulla, ennenkuin ensimäinen
mielisuosiolla luopui oikeudestaan, vaipui omaan ajatuksenjuoksuunsa.
Rolf taas vaivasi päätään sillä, mistä he saisivat varustukset, kanuun,
ansat, kirveet ja ruokavarat. Nuorukainen rikkoi vaitiolon.
"Kuonab, meidän pitää saada rahaa, millä ostaa varustukset; nyt alkaa
heinänteko ja pian elonkorjuukin; helppo nyt on saada kuukaudeksi työtä.
Siten saamme elantomme ja niin paljon rahaa, että voimme tulla toimeen
kauemminkin, ja samalla opimme tuntemaan maata."