Kunnanmies Horton ilmestyy kalliolle.
Asamukin rannoilla oli kesä paraimmillaan. Punasiipirastas oli melkein
ennättänyt laulunsa päähän. Paksuimpiin ketripuihin kokoontui joka yö
lukemattomat laumat nuoria pilkullisia punarintasatakieliä
livertelemään, ja Piipunvarren lammella näkyi sorsapoikue tai pari.
Rolf oli ihmeteltävän hyvin kotiutunut wigwamielämään. Hän tiesi nyt
tarkalleen, miten lakeinen oli asetettava, että se joka tuulella veti
ulos savun; hän oli oppinut auringonlaskun merkit ja tiesi nyt, minne
tuuli yöllä kääntyisi. Hän tiesi meren rantaan menemättäkin, oliko luode
niukka ja saaliin toivo sen mukaan, vai mahtava vedenpako, joka jättäisi
kuiville lihavimmat simpukkasärkät. Hänen tottuneet sormensa tunsivat
ensi kosketuksella, oliko hänen yösiimassaan iso kala vaiko kilpikonna.
Ja intianin rummun soinnusta hän tiesi, milloin oli tulossa sade myrsky.
Tottuneena käsitöihin hän oli monella tavalla parannellut leiriä.
Vähimpiä parannuksia ei ollut se, että hän perkasi kaikki paikat ja
poltti ruuhkat, jotka kokosivat jos kuinka paljon kärpäsiä. Osaksi hän
olikin leiriin mukautunut siitä syystä, että hän oli muuttanut sen oman
mielensä jälkeen, eikä hän enää ajatellutkaan, että hänen olonsa olisi
vain väliaikainen majanmuutto. Ei hän tiennyt, eikä välittänyt, milloin
se oli päättyvä. Hän vain totesi, että hän nyt nautti elämästä enemmän
kuin koskaan ennen. Hänen kanuunsa oli laskenut paljon koskia ja oli nyt
vakaassa tasaisessa virrassa -- mutta se olikin könkään kiivasta nielua.
Metelin hetkeksi väsähtäminen ei merkitse sodan loppua, vaan uuden
rymäkän valmistuksia; ja se tietysti tuli juuri vähimmän odotetulla
tavalla.
Kunnanmies Horton nautti kansalaistensa kesken suurta luottamusta;
hänellä oli terve arvostelukyky, vakaa taloudellinen asema ja hyvä
sydän. Hän se omisti Asamukin rantain metsät ja oli siten intianin
isäntä tämän omilla entisillä sukumailla. Sekä Rolf että Kuonab olivat
olleet Hortonilla työssä ja tunsivat hänet siis hyvin ja pitivät hänestä
hänen hyväntahtoisuutensa vuoksi.
Oli keskiviikkoaamu, heinäkuun lopulla, kun kunnanmies Horton leveänä ja
ajelluin leuoin ilmestyi wigwamiin kallion juurelle.
"Hyviä huomenia kummallekin!" Sitten hän aikaa tuhlaamatta iski asiaan
kiinni. "Kunnanmiesten kesken on väitelty ja paljon moitittu sitä, että
valkoinen nuorukainen, kristittyjen vanhempien poika, papin
tyttärenpoika, saa hylätä kristityt lähimäisensä ja seurakunnan, elää
pakanan kanssa ikäänkuin muuttuakseen villi-ihmiseksi hänkin. Minä en
tosin kuulu niihin, jotka umpimähkään tahtoisivat tuomita jumalattomaksi
semmoisen hyvän miehen kuin Kuonab on, joka minun varman tietoni mukaan
oman vajaan ymmärryksensä jälkeen joka päivä harjottaa jonkinlaista
hartautta. Mutta siitä huolimatta ovat kunnanmiehet, viranomaiset,
papisto ja kansa yleiseenkin kovasti huolestuneet tästä asiasta, ja
ennen muita lähetysseura. On syytetty nimenomaan minuakin siitä, ja
katkerasti moitittu, että minä olen välinpitämätön, kun sallin tämmöistä
saatanan linnaa ja pesää omalla maallani ja hyysään semmoista, joka on
kuin armosta pois paennut. Ei siis oman sydämeni jälkeen, vaan
kaupunginneuvoston, vanhempien synodin ja pakanalähetyksen puolesta
minun tulee ilmottaa sinulle, Rolf Kittering, että koska sinä olet
vailla omaisia ja alaikäinen ja siten oikeudella olet seurakunnan
holhouksen alainen, niin on päätetty, että sinun täytyy ruveta
kunnianarvoisen Hesekiel Peckin huonekunnan jäseneksi, jonka luona saat
elää todellisen hurskauden ja oikean opin hengessä. Vaikka hän onkin
ulkokuoreltaan kylmä ja ankara, niin on hän kuitenkin sangen taattu
kaikissa uskon asioissa, ja minun täytyy sanoa koko lailla maineessakin
siitä, että hän lyhyestä katkismuksesta on lausunut muutamia erinomaisen
sattuvia huomautuksia, jota paitsi hän on saanut paljon kannatusta sen
kautta, että on kyennyt ilmi tuomaan Heprealaisten kirjan 12 luvun
27:nnen värssyn salatun merkityksen. Mies, jonka paljas läheisyyskin on
takeena kevytmielisyyttä, leväperäisyyttä ja väärän opin julistamista
vastaan."
"Siinä se, poikani! Elä nyt seiso siinä kuin varsa, joka ensi kerran
ruoskan tuntee. Saat hyvän kodin ja kaikessa kokea mitä parasta
hurskautta."
"Niinkuin varsa, joka tuntee ruoskan", tosiaan! Rolfiin isku sattui kuin
satutettuun hirveen. Palata renkipojaksi oli tosin mahdollista, vaikkei
hauskaa; jättää Kuonab juuri kun metsäelämä alkoi avautua, se oli
masentavaa; mutta vaihtaa tämä kaikki orjuuteen vanhan Peckin hurskaassa
huonekunnassa, semmoisen miehen, jonka kylmä julmuus oli karkottanut
kotoaan hänen omat lapsetkin, se oli niin suuri onnettomuus muitten
lisäksi, että hänen luontonsa nousi kapinaan.
"Mutta minä en lähde!" hän tiuskasi ja katsoi uhmaten leveään ja
hyväntahtoiseen kunnanmieheen.
"Tule pois, Rolf, semmoinen puhe on sopimatonta. Elä anna pikaistuksen
vietellä itseäsi syntiin. Tätä varmaan olisi äiti vainajasikin tahtonut.
Ole järkevä; pian saat huomata, että se on kaikki parhaaksesi. Minä olen
aina pitänyt sinusta ja pysyn aina ystävänä, johon voit luottaa."
"Puhuen sitten oman mieleni enkä ohjeitteni mukaan, sanon sinulle vielä,
ettei sinun tarvitse tulla _nyt_, eikä nyt antaa vastaustakaan, vaan
miettiä asiaa. Mutta muista kuitenkin, että ennen tulevan maanantain
aamua taikka maanantai-aamuna sinua odotetaan vanhemman Peckin taloon,
ja minä pelkään, että ellet tule, niin tulee ensi kerralla sanantuoja,
joka ei ole yhtä ystävällinen kuin minä. Tule nyt, Rolf, ole hyvä poika
ja muista, että uudessa kodissasi sinä ainakin elät Jumalan kunniaksi."
Ystävällisesti nyökäten, vaikka huolestuneen näköisenä, jykevä pahan
sanoman tuoja sitten kääntyi ympäri ja tallusti matkoihinsa.
Rolf verkalleen, synkkänä, vaipui kalliolle ja tuijotti tuleen. Kuonab
jonkun ajan kuluttua nousi valmistamaan päivällistä. Tavallisesti Rolf
häntä auttoi. Mutta nyt hän ei tehnyt mitään, ei muuta kuin yrmeissään
tuijotti hiilustaan. Puolen tunnin kuluttua ateria oli valmis. Hän söi
vähän; sitten läksi itsekseen metsälle. Kuonab näki hänen makaavan
sileällä kalliolla ja nakkelevan lampeen kiviä. Kuonab lähti myöhemmin
Myanokseen. Sieltä palatessaan hän huomasi, että Rolf oli pilkkonut
suuren kasan puita, mutta ei sanaakaan puhuttu. Rolfin kasvoissa synkän
vihan ja kapinan ilme oli muuttumassa kivettyneeksi epätoivoksi. Toinen
ei voinut arvata, mitä toisen mielessä liikkui.
Ehtoollinen syötiin vaieten; sen jälkeen Kuonab tuntikauden poltti
piippuaan, kumpikin tuleen tuijottaen. Juovainen huuhkaja[9] huhuili ja
narskui heidän päällään, saaden koiran vasten tapojaan kavahtamaan
jaloilleen ja haukkumaan äänelle, josta se ei tavallisesti olisi
välittänyt mitään. Sitten palasi hiljaisuus, ja miehen punaisen salattu
ajatuksen juoksu paljastui yhdellä leimauksella.
"Rolf, lähdetään pohjan puolen metsiin!"
Se oli uusi yllätys. Rolfille oli alkanut vähitellen yhä enemmän
selvitä, kuinka kiintynyt Kuonab oli tähän laaksoon, jossa hän palveli
kadonneen heimonsa muistoa.
"Ja jätetäänkö tämä kaikki?" hän vastasi, osottaen kädenliikkeellä
kalliota, intianipolkua, vanhan Petukuapenin paikkaa ja heimon hautoja.
Vastaukseksi heidän silmänsä kohtasivat toisensa ja Kuonabin syvästä
rinnasta kohosi vain tuo ainoa sana: "Ugh." Yksi tavu, syvä ja
laskeutuva, mutta kuinka paljon se kertoi hitaasti kehittyneestä,
lujaksi juurtuneesta ystävyydestä, taistelusta, jota oli kestänyt
aamusta saakka, siitä kun kunnanmies julisti tuomion sanat, ja
ystävyyden voittamasta voitosta.
Rolf käsitti tämän ja hän tunsi hetkellisen kouristuksen kurkussaan, ja
"minä olen valmis, jos se on täyttä totta."
"Ugh! Minä menen, mutta kerran minä palaan."
Seurasi pitkä äänettömyys, sitten Rolf: "koska lähdetään?" ja
vastaukseksi: "huomisiltana."