Taistelu syvyyden haltijan kanssa.
Kun he eräänä aamuna kävelivät polkua pitkin lammen reunaa, niin Kuonab
osotti läheistä vettä. Siellä kellui kuin pieni pyöreä lehti, jossa oli
kaksi helmeä, toisistaan hyvän välimatkan päässä. Sitten Rolf huomasi
parin jalan päässä siitä suuremman uivan lehden, ja nyt hän älysi, että
ensimäinen oli valtavan rosvokilpikonnan pää ja silmät, jälkimäinen sen
selkäkilpi. Seuraavassa tuokiossa se nopeaan vaipui näkyvistä. Kolmea
lajia kilpikonnaa oli kaikkialla ja rosvokilpikonnankin Rolf hyvin
tunsi; mutta hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin valtavaa ja synkän
näköistä syvyyden hirviötä.
"Se on Bosikado. Minä tunnen sen; se tuntee minut", sanoi mies punainen.
"Meidän kesken on jo kauan ollut sota; jonain päivänä se ratkaistaan.
Näin sen täällä ensi kerran kolme vuotta takaperin. Olin ampunut sorsan;
se kellui vedenpinnalla. Ennenkuin sain sen maalle, veti jokin sen veden
alle, enkä sitä sen enempää nähnyt. Tuli sitten metsäsorsa[8] poikineen.
Toisen toisensa jälkeen se niistä otti ja vei lopulta emänkin. Se
karkottaa kaikki sorsat, niinpä laskin sille monena yönä rihmoja. Sain
muutamia pieniä rosvokonnia, kahdeksan ja kymmenen naulan painoisia. Ne
olivat hyvät syödä, ja kolmasti sain jo Bosikadonkin koukkuun, mutta
joka kerta, kun vedin sen kanuun reunalle, se katkaisi vahvimman rihmani
ja meni menojaan. Se oli yhtä leveä kuin kanuukin; sen kynnet
puhkaisivat kanuun kuoren; se väänsi ja ravisti sitä. Se näytti lammen
pirulta. _Minä pelkäsin!_
"Mutta minun isäni opetti, ettei ole kuin yksi asia, jota miehen
tarvitsee hävetä, -- se on pelko, ja minä sanoin, ettei koskaan saa
pelko minua johtaa. Minä etsin rehellistä taistelua Bosikadon kanssa. Se
on minun viholliseni. Se kerran pelotti minut; minä pelotan sen kovasti.
Kolme vuotta olemme toisiamme vahtineet. Kolmena vuotena se on
karkottanut kaikki metsäsorsat ja ryöstänyt tyhjiksi kalarihmani,
verkkoni ja biisamiansani. Usein en saa häntä nähdä -- enimmäkseen
niinkuin tänäänkin.
"Ennen Skookumia minulla oli pieni koira, Nindai. Se oli hyvä pieni
koira. Se ajoi pesukarhun puuhun, otti kiinni kaniinin, ui maalle
sorsan, vaikka oli hyvin pieni. Me olimme hyvin hyvät ystävät. Ammuin
kerran sorsan; se putosi lampeen; minä kutsuin Nindain. Se hyppäsi
veteen ja ui sorsan luo. Sitten sorsa, jonka luulin kuolleen, nousikin
ja lensi pois, kutsuin siis Nindain takaisin. Se tuli luokseni veden
poikki. Mutta sitten se, tuon syvän paikan kohdalla, kiljasi ja pulikoi.
Sitten se haukkui, kuin olisi minua tarvinnut. Minä juoksin kanuulle ja
meloin sukkelaan; näin pikku Nindai koirani uppoavan. Silloin tiesin,
että se oli taas tuo Bosikado. Kauan tunnustelin tangolla, mutta en
mitään löytänyt; vasta viiden päivän kuluttua yksi Nindain käpälistä
näkyi alempana virrassa. Jonain päivänä minä revin auki tuon Bosikadon!
"Kerran näin sen rannalla. Se vieri alas veteen kuin iso kivi. Se katsoi
minuun, ennenkuin sukelsi, ja kun katsoimme toisiamme silmiin, niin
tiesin, että se oli manito; mutta se on paha, ja isäni sanoi: 'Jos paha
manito tulee sinua häiritsemään, niin sinun pitää se tappaa.'
"Eräänä päivänä se kävi kiinni varpaaseeni, kun uin ammuttua sorsaa
hakemaan, mutta minä pääsin matalalle vedelle ja pelastuin; ja kerran
pistin kalakeihääni sen selkään, mutta se ei ollut niin vahva, että
olisi kestänyt. Kerran se sai Skookumia hännästä kiinni, mutta karva
lähti; koira ei ole sen jälkeen uinut lammen poikki.
"Kahdesti olen nähnyt sen niinkuin tänäänkin ja olisin voinut tappaa sen
pyssyllä, mutta minä tahdon tapella sen kanssa. Monta kertaa olen
istunut rannalla ja laulanut sille 'pelkurin laulua' ja vaatinut sitä
tappelemaan matalaan veteen, jossa olemme tasaväkiset. Se kuulee sanani.
Mutta se ei tule.
"Minä tiedän, että se viime talvena teki minut kipeäksi; nytkin se
pahoilla taioillaan tekee pahaa. Mutta minun taikani pitää olla
voimakkaamman, ja kerran me vielä tapaamme toisemme. Se sai minut kerran
pelkäämään. _Sen pitää vielä pelätä minua paljon, ja vedessä minä sen
kohtaan._"
Eikä saanutkaan kuluneeksi monta päivää, ennenkuin se tapahtui. Rolf oli
lähtenyt vettä noutamaan lähteestä, joka oli kaivettu muutaman askeleen
päähän lammen rannasta. Hän oli jo sikäli oppinut metsämiehen tavoille,
että kulki varovasti ja ääneti ja aina katsoi ympärillensä, ennenkuin
astui pois metsän suojasta. Liejusärkällä matalassa lahdessa noin
viidenkymmenen askeleen päässä hän huomasi ihmeellisen harmaan ja
vihertävän möhkäleen, jonka hän vähitellen erotti mahdottoman suureksi,
päivää paistattavaksi kilpikonnaksi. Kuta enemmän hän katsoi ja vertasi
sitä ympärillä oleviin esineihin, sitä suuremmalta se näytti. Sukkelaan
ja ääneti hän pujahti takaisin Kuonabin luo. "Se on paistattamassa
itseään -- Bosikado -- maalla!"
Intiani nousi äkkiä, otti tomahaukkinsa ja vahvan nuoran. Rolf tapasi
pyssyä, mutta intiani pudisti päätään. He menivät lammelle. Niin aivan!
Siinä se oli, iso, mulkosilmä hirviö, niinkuin liejunkarvainen pölkky.
Ranta oli sillä kohdalla paljas. Olisi ollut mahdoton lähestyä hirviötä
rantaa pitkin tappelumatkan päähän, ennenkuin se olisi päässyt veteen.
Kuonab ei tahtonut käyttää pyssyä; hän tahtoi tasaista tappelua. Nopeaan
hän teki suunnitelman, kiinnitti tomahaukin ja vyyhdetyn nuoran vyöhönsä
ja pujahti sitten rohkeasti ja ääneti lampeen, lähestyäkseen rosvoa
veden puolelta -- joka olikin tässä tapauksessa ehdottomasti helpointa,
koska kilpikonna luonnollisesti piti silmällä etenkin maan puolta ja
koska välillä oli vahva ruokopehko, jonka suojassa uija saattoi
lähestyä.
Rolf palasi metsään, niinkuin oli käsketty, ja hiipi hiljaa paikalle,
josta hän, parinkymmenen askeleen päästä, saattoi pitää kilpikonnaa
silmällä.
Nuorukaisen sydän sykki kovasti, kun hän tarkasti rohkeata uijaa ja
vihaista matelijaa. Elukka varmaan painoi sadan naulan paikoille. Se on
kokoonsa verrattuna voimakkain ja vihaisin kaikista matelijoista. Leuat
ovat tosin hampaattomat, mutta reunat ovat terävät ja niissä on terävä
nokka; se murtaa niillä luitakin. Kilpi on niin kova, etteivät
petolinnut eivätkä petoeläimet voi sille mitään. Se makasi rannalla kuin
pölkky, pitkä alligatorinpursto ojennettuna ja käärmemäinen pää ja
pienet häijyt silmät valppaasti killistellen rantaa. Vanhaa ja leveää
kilpeä reunusti viheriä sammal, suomuiset jäkäläiset kainalokuopat
näkyivät, ja pari hyyppää nokki niitä ahnaalla halulla, nähtävästi
hirviön mieliksi. Jos olivatkin silmät pienet ja punaiset, niin sitä
jykevämmät olivat raajat ja kynnet. Mutta silmätpä ne antoivat
hermovärähdyksen.
Syvällä vedessä, niin että häntä tuskin näkyi, intiani verkalleen saapui
ruo'ikkoon. Siinä jalka pohjasi ja pysähtyen hän otti nuoran toiseen
käteen ja tomahaukin toiseen ja sukelsi, ja noustessaan ylös hän oli
kymmenen jalan päässä vihollisestaan ja vain neljää jalkaa syvässä
vedessä.
Äkkinäisellä hyökkäyksellä matelija hypätä räiskäytti lampeen ja katosi,
nuoransilmukan välttäen. Mutta Kuonab kourasi syvältä veteen sen sivu
mennessä ja sai käteensä hirviön kyhmyisen pyrstön. Sitten se näytti
voimansa. Silmänräpäyksessä se läiskäytti mahtavalla purstollaan sivulle
päin, rutistaen käden kamalalla voimalla selkäkilpien teräväreunaisia
kyhmyjä vastaan. Intianin koko sisua kysyi kiinnipitäminen tuosta
veitsireunaisesta sotanuijasta. Hän pudotti tomahaukkinsa, sitten
toisella kädellään heitti nuoran saadakseen kilpikonnan pään silmukkaan,
mutta se väisti niin sukkelaan, ettei silmukka nytkään sattunut, vaan
luiskahti kilveltä ja heidän painiessa kietoi mutkiinsa valtavan
käpälän. Intiani tempasi silmukan kireälle ja he olivat toisiinsa
sidotut. Mutta hänen ainoa aseensa oli nyt pohjassa ja vesi oli aivan
sekautunutta. Hän ei nähnyt, mutta koetti sukeltaen haparoida tomahaukin
kouraansa. Kilpikonna riuhtasi rajusti pakoon päästäkseen, päästäen
pinnistyksestä runnellun käden, mutta sysäten samalla intianin kumoon.
Huomatessaan etukäpälän olevan kiinni, se käänsi ammottavan kähisevän
kitansa ja hyökkäsi vihollista vastaan, joka tepasteli veden alla.
Rosvokilpikonnalla on sama tapa kuin verikoirallakin, se tarttuu kiinni
eikä hellitä, ennenkuin pala repeää. Mutaisessa vedessä senkin täytyi
hairata umpimähkään, se tapasi vihollisensa vasemman käsivarren ja
puraisi siihen terävän nokkansa epätoivon vimmalla. Kuonab samalla löysi
tomahaukkinsa; nousten pystyyn hän kohotti riippuvaa kilpikonnaakin ja
iski aseellaan vapaan käsivartensa koko voimalla. Isku puhkasi hirviön
kilven, upoten syvälle sen selkään, mutta ilman mitään näkyvää
vaikutusta, paitsi että intiani menetti aseensa, kun ei saanut sitä
irtaantumaan.
Silloin Rolf hyökkäsi veteen apuun. Mutta Kuonab läähätti: "Ei ei, mene
pois, -- yksin minä."
Hirviön leuat olivat lukossa hänen käsivarressaan, mutta etukynnet,
jotka repivät alaspäin ja ulospäin, raatelivat takkia, joka oli sitä
suojellut, niin että pitkiä veriviiruja vuoti aalloille.
Epätoivoisen rynnistyksen jälkeen matalampaa vettä kohti Kuonab taas
väännälsi tomahaukkiaan, -- se liikahti, löyhtyi; vielä kerran, niin se
irtautui. Sitten "kopp, kopp, kopp", ja tuo pitkä louhikäärmeenkaula
katkesi, ruumis lähti, suuria suomuisia jalkojaan liikutellen ja
alligatorinpurstoaan piesten, uimaan alaspäin, mutta valtava pää,
vilkuttaen punaisia raukeita silmiään ja verta valuen, piti vielä
pihdissä hänen käsivarttaan. Intiani pyrki rantaan, vetäen köyttä, joka
piti elävää ruumista, ja kiinnitti sen puuhun, sitten hän otti
puukkonsa, leikatakseen poikki leukalihakset hirviön päästä, joka kaivoi
nokkaansa hänen lihaansa. Mutta kilpisuomut ja luut suojelivat lihaksia;
hän ei voinutkaan iskeä iskua niiden voimaa lopettaakseen. Suotta hän
hosui ja sohi, mutta vihdoin leuat suonenvetoisella värinällä aukenivat
ammottamaan ja verinen pää putosi maahan. Vielä se haukkasi, mutta
puunoksa sai kestää rutistuksen; siihen voimakkaat leuat purasivat
kiinni ja siihen jäivät.
Tuntikauden päätön ruumis ryömi, taikka yritti ryömiä, aina lampea
kohti. Ja nyt he saattoivat katsella vihollista. Heitä ei niinkään
ihmetyttänyt sen koko kuin paino. Vaikka se oli tuskin neljän jalan
mittainen, niin se oli niin raskas, ettei Rolf jaksanut sitä nostaa.
Kuonabin naarmuja oli monta, mutta ne olivat mitättömiä; ainoastaan
käsivarren syvä nokan haava ja leukain ruhjeet olivat vähän pahemmat,
mutta niistä hän ei välittänyt. Skookum etunenässä haukkuen he kantoivat
uhrin ruumiin leiriin; julma pää, yhä oksaa purren, koristettiin
kolmella sulalla ja pantiin sitten seipääseen wigwamin viereen. Kun mies
punainen seuraavan kerran lauloi, niin olivat sanat:
"Bosikado, minun vihamieheni, oli mahtava,
Mutta minä lähdin hänen maahansa,
Ja hänen täytyi pelätä!"